III.
Nähdessään sellaisen ylistysten paljouden ja niin kauniin töitten sadon
Barnabas valitti tietämättömyyttänsä ja yksinkertaisuuttansa.
— Voi surkeuttani, hän huokaili kävellessään yksinään luostarin pienessä varjottomassa puutarhassa, olenhan kovin onneton, kun en saa veljieni tavoin arvokkaasti ylistää pyhää Jumalan Äitiä, jolle olen antanut sydämeni kaiken hellyyden. Voi surkeuden surkeutta! Minä olen karkea ja taitamaton mies, eikä ole minulla teitä palvellakseni, ylhäinen Neitsyt, rakentavia saarnoja, ei sääntöjen mukaisesti hyvin jäsennettyjä tutkimuksia, ei hienoja maalauksia, ei täsmällisesti tehtyjä veistokuvia, ei säkeitä, joiden jalat on laskettu ja jotka astelevat tahdissa. Minulla ei ole mitään. Voi surkeutta!
Niin hän huokaili ja antautui alakuloisuutensa valtaan. Eräänä iltana, kun munkit virkistyksekseen juttelivat, hän kuuli jonkun kertovan tarinaa luostariveljestä, joka ei ollut osannut lausua mitään muuta kuin Ave Mariaa. Tätä veljeä ylenkatsottiin hänen tietämättömyytensä tähden; mutta kun hän sitten kuoli, puhkesi hänen suustansa viisi ruusua Marian nimen viiden kirjaimen kunniaksi, ja hänen pyhyytensä tuli siten todistetuksi.
Kertomusta kuunnellessaan Barnabas ihaili jälleen Neitsyen hyvyyttä; mutta häntä ei sittenkään lohduttanut tuon autuaan kuoleman suoma esimerkki, sillä hänen sydämensä oli täynnä harrasta intoa, ja hän tahtoi palvella ylhäistä Neitsyttä, joka on taivaissa. Hän etsiskeli keinoa kykenemättä sitä löytämään ja tuli päivä päivältä yhä murheellisemmaksi. Mutta eräänä aamuna, herättyään aivan hilpeänä, hän riensi kappeliin ja oli siellä yksin yli tunnin ajan. Päivällisen jälkeen hän jälleen palasi sinne.
Siitä hetkestä lähtien hän meni joka päivä kappeliin, kun siellä ei ollut ketään, ja vietti siellä suuren osan sitä aikaa, jonka toiset munkit omistivat vapaiden ja mekaanisten taiteiden harjoittamiseen. Hän ei ollut enää alakuloinen eikä huokaillut.
Sellainen omituinen käytös herätti munkeissa uteliaisuutta.
Heidän keskuudessaan kyseltiin, minkätähden veli Barnabas vetäytyi niin usein yksinäisyyteen.
Priori, jonka velvollisuutena on kaikin puolin tuntea luostari veljiensä käytös, päätti tarkata Barnabasta hänen yksin ollessaan. Kun siis Barnabas oli eräänä päivänä tapansa mukaan sulkeutunut kappeliin, tuli herra priori kahden luostarinvanhimman kanssa katselemaan ovenraosta, mitä kappelissa tapahtui.
He näkivät Barnabaan pyhän Neitsyen alttarin edessä, pää alaspäin ja jalat ilmoilla, temppuilevan kuudella vaskipallolla ja kahdellatoista veitsellä. Hän teki pyhän Jumalan-Äidin kunniaksi niitä temppuja, joista hän oli aikoinaan saanut parhaat kiitokset. Luostarin vanhimmat, jotka eivät ymmärtäneet nuhteettoman miehen siten käyttelevän kykyänsä ja taitoansa pyhän Neitsyen palvelukseen, huusivat pyhyydenhäväistystä.
Priori tiesi Barnabaan mieleltään viattomaksi, mutta otaksui hänen menettäneen järkensä. He kävivät kaikki kolme vetämään häntä vikkelästi pois kappelista, kun samassa näkivät pyhän Neitsyen laskeutuvan alttarin portaita ja tulevan pyyhkimään viittansa liepeellä hikeä, jota kihosi hänen temppuilijansa otsasta.
Silloin priori heittäytyi kasvoilleen kivilattialle ja lausui nämä sanat:
— Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä he näkevät Jumalan!
— Amen! vastasivat vanhimmat suudellen permantoa.
Harakan miraakkelî.