II.
Kulkiessaan erään sateisen päivän iltana, alakuloisissa mietteissä ja kumaraisena, kainalossa vanhaan mattoon käärittyinä vaskipallot ja veitset, ja hakien jotakin latoa, jossa voisi viettää yönsä ilman illallista, hän näki tiellä munkin kulkemassa samaan suuntaan ja tervehti häntä kunnioittavasti. Vierekkäin kävellessään he alkoivat keskustella.
— Kuulehan, matkakumppani, virkkoi munkki, mistä johtuu, että vaatteesi ovat viheriät? Esitätkö kenties hullun miehen osaa jossakin mysteerinäytelmässä?
— Enpä suinkaan, arvoisa isä, vastasi Barnabas. Sellaisena kuin minut näette olen Barnabas niineltäni ja ammatiltani temppuilija. Se olisi maailman kaunein ammatti, jos saisi joka päivä syödäkseen.
— Ystäväni Barnabas, sanoi munkki, varo sanojasi. Ei ole olemassa kauniimpaa ammattia kuin munkkina-oleminen. Siinä lauletaan Jumalan, Neitsyen ja pyhimysten ylistystä, ja munkin elämä on alinomaista kiitosvirttä Herralle.
Barnabas vastasi:
— Isä, minä tunnustan puhuneeni niinkuin puhuu taitamaton. Teidän asemaanne ei voi verrata minun olotilaani, ja jos onkin ansiokasta osata tanssia pitäen tasapainossa denaaria, joka lepää nenällä kiikkuvan sauvan nokassa, ei sa ansio kumminkaan ole läheskään teidän ansiollisuutenne veroinen. Tahtoisin hyvinkin laulaa joka päivä, niinkuin te, kunnianarvoisa isä, ylistysvirsiä, varsinkin Pyhälle Neitsyelle, jota erinomaisen hartaasti palvelen. Luopuisin mielelläni ammatista, jonka harjoittajana minut tunnetaan Soissonsista Bèauvais'hen saakka vähintään kuudessasadassa kaupungissa ja kylässä, jos voisin siirtyä luostarielämään.
Munkkia liikutti temppuilijan sydämen yksinkertaisuus, ja koska häneltä ei puuttunut ymmärrystä, havaitsi hän Barnabaan erääksi niistä hyvän tahdon ihmisistä, joista Herramme on sanonut: »Rauha olkoon heille maan päällä!» Siitä syystä hän vastasi:
— Ystäväni Barnabas, tule kanssani, niin minä hankin sinulle pääsyn luostariin, jonka priori olen. Hän, joka johdatti Egyptin Mariaa erämaassa, on kuljettanut minut tiellesi, jotta opastaisin sinut käymään autuutta kohti.
Niin Barnabaasta tuli munkki. Luostarissa, johon hänet otettiin, munkit palvelivat kilvan pyhää Neitsyttä, ja kukin heistä käytti hänen palvelemiseen kaikkia niitä tietoja ja taitoja, jotka oli Jumalalta saanut.
Priori sepitti teoksia, joissa käsitteli skolastiikan sääntöjen mukaisesti Jumalan Äidin hyveitä.
Veli Mauritius jäljensi taitavalla kädellä nuo tutkimukset vasikannahkasta valmistetuille pergamenttilehdille.
Veli Aleksanteri maalasi niihin hienoja pienoiskuvia. Niissä nähtiin taivaan Kuningatar istumassa Salomonin valtaistuimella, jonka juurella valvoo neljä jalopeuraa; hänen sädekehän ympäröimän päänsä vaiheilla liiteli seitsemän kyyhkystä, jotka ovat seitsemän Pyhän Hengen lahjaa: pelon, hurskauden, tiedon, voiman, neuvon, ymmärryksen ja viisauden lahjat. Hänellä oli kumppaneinaan kuusi kultahiuksista neitoa: Nöyryys, Varovaisuus, Yksinäisyys, Kunnioitus, Neitsyys ja Kuuliaisuus.
Hänen jalkojensa edessä oli kaksi pientä alastonta ja aivan valkoista hahmoa anelijan asennossa. Ne olivat sieluja, jotka rukoilivat pelastuakseen, eivätkä suinkaan suotta, hänen kaikkivoipaa väliintuloansa.
Eräälle toiselle sivulle veli Aleksanteri kuvasi Eevan katselemassa Mariaa, jotta nähtäisiin samalla kertaa synti ja lunastus, nöyryytetty vaimo ja ylennetty Neitsyt. Tässä teoksessa voitiin vielä ihastella Elävien vetten lähdettä, Kaivoa, Liljaa, Kuuta, Aurinkoa ja Suljettua yrttitarhaa, joista puhutaan Korkeassa veisussa, Taivaan porttia ja Jumalan Kaupunkia, ja ne olivat kaikki Neitsyen kuvia.
Veli Marbodus oli hänkin kaikkein hartaimpia Marian lapsia.
Hän veisti lakkaamatta kuvia, kivestä, niin että hänen partansa, kulmakarvansa ja hiuksensa olivat valkoisen pölyn peitossa ja silmät alinomaa turvoksissa ja vetiset; mutta hän oli täynnä voimaa ja iloa korkeassa iässään, ja taivaan Kuningatar nähtävästi suojeli poikansa vanhuutta. Marbodus esitti hänet istumassa tuolissa, otsaa kiertämässä sädekehä, jonka kaari oli pelkkää helmeä. Hän piti myös huolen siitä, että hameen laskokset peittivät Hänen jalkansa, josta profeetta on sanonut: »Minun rakastettuni on niinkuin suljettu yrttitarha.»
Toisinaan hän kuvasi Hänet lapseksi, joka oli täynnä suloisuutta ja näytti sanovan: »Herra, sinä olet minun Herrani! — Dixi de ventre matris meae: Deus meus es tu.» (Ps. 22, 11.)
Luostarissa oli myös runoilijoita, jotka sepittivät latinankielisiä suorasanaisia ja runomittaisia hymnejä autuaan Jumalan Äidin kunniaksi, olipa vielä eräs picardilainen, joka esitti Neitsyt Marian ihmeitä kansankielellä ja loppusointuisin säkein.