I.
Atrebaatit olivat asettuneet asumaan sumuiseen maahan, rannikolle, jota alinomaa pieksi meuruava meri ja missä hiekkasärkät kohosivat ulapan tuulessa kuin Valtameren aallot. Heidän heimonsa asuivat suuren virran liikkuvilla äärillä rytövarustusten suojaamilla alueilla lampien keskessä, tammi- ja koivumetsissä. He kasvattivat siellä isopäisiä ja lyhytkaulaisia hevosia, joilla oli leveä rinta, kauniit lautaset ja jäntereiset jalat, erinomaisia vetojuhtia. Metsänrinteissä he elättivät valtavan suuria sikoja, jotka olivat yhtä villejä kuin metsäkarjut. He ajoivat koirilla petoeläimiä, joiden päitä naulitsivat hirsihuoneittensa seiniin. Nämä eläimet ja meren ja jokien kalat olivat heidän ravintonansa. He paistoivat ne ja höystivät suolalla, etikalla ja kuminalla. He joivat viiniä ja juopuivat runsasruokaisilla aterioillaan, pyöreiden pöytien ääressä istuen. Heidän keskuudessaan oli naisia, jotka tunsivat kasvien tehon ja poimivat villikaalia, rantayrttejä ja selagon nimellä mainittuja ruohoja, joita kasvaa kallioiden kosteissa halkeamissa. Punakatajan ydinmehua he käyttivät juoman valmistamiseen.
Atrebaateilla oli myös pappeja ja runoilijoita, jotka tiesivät sellaista, mikä on toisilta ihmisiltä salattu.
Nämä metsien, rämeiden ja hiekkarantojen asujaimet olivat kookkaita; he jättivät vaaleat hiuksensa leikkaamatta ja verhosivat suuret valkoveriset ruumiinsa hurstilla, joka oli syksyn punertaman viininvarren väristä. He tottelivat päälliköitä, jotka oli asetettu heimoja johtamaan.
Atrebaatit tiesivät roomalaisten tulleen sotimaan Gallian kansoja vastaan ja tiesivät kokonaisia kansakuntia myydyn orjuuteen, ruumiineen ja hyvyyksineen. He saivat erittäin nopeasti tiedon siitä, mitä tapahtui Rhônen ja Loiren rannoilla. Merkit ja sanat lensivät kuin linnut. Se, mitä sanottiin karnuuttien Genabumissa päivänkoitteessa, kuultiin Valtameren hiekoilla jo yön ensimmäisenä vartiona. He eivät kumminkaan olleet huolissaan veljiensä kohtalosta; päinvastoin: he kadehtivat veljiänsä ja iloitsivat Caesarin heille tuottamista onnettomuuksista. He eivät vihanneet roomalaisia, koska eivät heitä tunteneet. He eivät heitä pelänneet, koska heistä näytti mahdottomalta, että sotajoukko voisi tunkeutua heidän asuinsijojansa ympäröivien metsien ja rämeiden läpi. Heillä ei ollut kaupunkeja, vaikka he mainitsivat sillä nimellä Nemetocennaa, paaluvarustusten piirittämää avaraa aitausta, joka oli päällekarkauksen sattuessa sotilaiden, naisten ja karjan suojapaikkana. Mainitsimme jo, että heillä oli koko asuma-alueellaan suuri joukko samanlaisia, mutta pienempiä tyyssijoja. Niitäkin nimitettiin kaupungeiksi.
He eivät suinkaan luottaneet näihin rytövarustuksiinsa ajatellessaan roomalaisia, joiden tiesivät taitavasti valloittavan kivimuureilla ja puutorneilla suojattuja kaupunkeja. Pikemmin he luottivat siihen, ettei heidän koko alueellaan ollut mitään teitä. Mutta roomalaiset sotilaat rakensivat itse tiet, joita pitkin kulkivat. He käsittelivät maankamaraa paljoa voimallisemmin ja nopeammin kuin voivat ymmärtää korpimaiden gallialaiset, joiden keskuudessa rauta oli harvinaisempaa kuin kulta. Niinpä saivatkin atrebaatit eräänä päivänä suureksi kummakseen kuulla, että pitkä roomalaistie, kauniine kivikamaroineen ja askeltuhansia merkitsevine patsaineen eteni kohti heidän ryteikköjänsä ja rämeitänsä. Silloin atrebaatit solmivat liiton Synkäksi nimitetyssä metsässä asuvien kansojen kanssa, jotka olivat koonneet lukuisat heimot Caesaria vastustavaksi liittokunnaksi. Atrebaattien päälliköt kohottivat sotahuudon, sitoivat olalleen kullan- ja korallinkirjaellun hankkiluksen, painoivat päähänsä hirven- tai puhvelinsarvilla kaunistetun kypäränsä ja vetivät miekkansa, joka ei ollut roomalaisen säilän veroinen. Heidät voitettiin, ja koska olivat sisukkaat, antoivat he lyödä itsensä kahteen kertaan.
Heidän keskuudessaan oli erittäin äveriäs päällikkö, Komm nimeltään. Hänellä oli kirstuissaan suuri määrä kaulanauhoja, rannerenkaita ja sormuksia. Olipa siellä seetriöljyyn kastettuja ihmisten päitäkin. Ne olivat kuuluneet vihollisten päälliköille, jotka oli surmannut hän itse, hänen isänsä tai hänen isänsä isä. Komm nautti elämäänsä väkevänä, vapaana ja mahtavana miehenä.
Ottaen mukaan aseensa, hevosensa, vankkurinsa, bretagnelaiset koiransa sekä sotilaittensa ja naistensa suuren paljouden hän matkasi, miten mieli teki, rajattomilla alueillaan, metsissä ja virran varrella, ja pysähtyi johonkin puiden suojassa olevaan tyyssijaan, johonkin niistä erätiloista, joita hänellä oli paljon. Uskollistensa seurassa hän siellä ajoi petoeläimiä, kalasti, kasvatti hevosia ja muisteli sotaisia seikkailujansa. Lähtipä hän kauemmaksikin, jos sattui halu vetämään. Hän oli väkivaltainen, viekas, ovelaälyinen mies, etevä toiminnassa, etevä puheessa. Kun atrebaatit kajahduttivat sotahuudon, ei hän ottanut päähänsä metsähärän sarvien kaunistamaa kypäräänsä. Hän jäi kaikessa rauhassa elelemään erääseen taloonsa, joka oli täynnä kultaa, sotilaita, hevosia, naisia, villisikoja ja savustettuja kaloja. Maanmiesten jouduttua häviölle hän lähti tapaamaan Caesaria ja jätti roomalaisten käytettäväksi älynsä ja vaikutusvaltansa. Hänet otettiin suopeasti vastaan. Caesar otaksui aivan oikein, että tämä taitava ja mahtava gallialainen voisi rauhoittaa maan ja pitää sitä kuuliaisena roomalaisille, antoi hänelle suuren vallan ja nimitti hänet atrebaattien kuninkaaksi. Entinen päällikkö Komm oli nyt Commius Rex. Hän pukeutui purppuraan ja lyötti rahoja, joissa oli sivukuvana hänen päänsä ja siinä teräväsakarainen otsavanne, jollaista kantoivat Rooman kansan ystävyyden nojalla kuninkuutensa saaneet helleeniset ja barbaariset ruhtinaat.
Atrebaatit eivät suinkaan häntä inhonneet. Hänen omanedunmukainen ja varova menettelynsä ei ollut tehnyt hänelle mitään haittaa kansan keskuudessa, jolla ei ollut isänmaasta ja kansalaisen velvollisuuksista sellaisia käsityksiä kuin kreikkalaisilla ja roomalaisilla. Villeinä, maineettomina, mitään julkista elämää tuntematta he pitivät arvossa kavaluutta, taipuivat tottelemaan ylivoimaa ja ihastelivat kuninkaan valtaa suurena ja ennennäkemättömänä ihmeenä. Useimmilla näistä gallialaisista, jotka olivat sumuisen rannikon köyhiä kalastajia, korpimaitten karuja erämiehiä, oli parempikin syy olla arvostelematta epäedullisesti päällikkö Kommin käytöstä ja onnea: he eivät tietäneet olevansa atrebaatteja, eivätpä edes sitäkään, että atrebaatteja oli olemassa, ja välittivät siis vähän atrebaattien kuninkaasta. Komm ei niinmuodoin ollut kansalle vastenmielinen. Ja jos roomalaisten ystävyys saattoikin hänet vaaraan, ei vaara suinkaan johtunut hänen omasta kansastaan.
Sodan neljäntenä vuotena, kesän lopulla, Caesar varusti laivaston noustakseen maihin bretonein rannalle. Hän halusi päästä yhteyteen suuren Saaren kanssa ja päätti lähettää Kommin Tamesiin kelttien luo tarjoamaan heille Rooman kansan ystävyyttä. Komm, jolla oli neuvokas äly ja liukas kieli, määrättiin lähettilääksi luonteensa ja myöskin syntyperänsä vuoksi, koska hän oli bretonein sukulainen. Atrebaattein heimot näet olivat silloin asettuneet Tamesis-virran molemmille rannoille.
Komm oli ylpeä Caesarin ystävyydestä, mutta ei kiiruhtanut suorittamaan tehtävää, jonka vaarat arvasi ennakolta. Hänen taivuttamiseksi täytyi hänelle luvata erittäin suuria etuja. Caesar vapautti gallialaisten kaupunkien maksettavista veroista Nemetocennan, joka oli jo muuttumassa todelliseksi kaupungiksi, vieläpä pääkaupungiksikin, koska roomalaiset täällä kuten yleensäkin nopeasti viljelivät valloitettuja alueita. Hän antoi Nemetocennalle takaisin omat oikeudet ja lait, siten hiukan lieventäen valloitusalueilla tavallista hallintajärjestystä. Sitäpaitsi hän määräsi Kommin kuninkuuden alaisiksi morinit, jotka asustivat Valtameren rannalla atrebaattien naapureina.
Komm lähti purjehtimaan ratsuväen prefektin Caius Volusenus Quadratuksen kanssa, jonka Caesar lähetti tutustumaan suureen Saareen. Mutta kun alus sitten laski hiekkarantaan valkoisten rantakallioitten juurelle, joitten vaiheilla kiiriskelivät merilinnut, kieltäytyi roomalainen astumasta maihin, koska pelkäsi tuntemattomia vaaroja ja varmaa kuolemaa. Komm astui maihin hevosineen ja uskollisine miehineen ja puhui häntä vastaanottamaan tulleille bretoneille. Hän piti heille puheen, jossa neuvoi heitä valitsemaan mieluummin roomalaisten hyödyllisen ystävyyden kuin heidän leppymättömän vihansa. Mutta nämä päälliköt, Hu Väkevän ja hänen kumppaniensa jälkeläiset, olivat väkivaltaisia ja ylpeitä. He kuuntelivat kärsimättöminä Kommin esitystä. Heidän yrttiväreillä tahrittuihin kasvoihinsa nousi vihan ilme. He vannoivat puolustavansa Saarta roomalaisia vastaan.
— Astukoot vain maihin! he huudahtivat. He häviävät niinkuin häviää rannan hietikolta lumi suvituulen sitä koskettaessa.
He pitivät Caesarin sanelemia ehdotuksia solvauksena ja tempasivat jo miekkansa kantimistaan aikoen surmata sellaisen häpeällisen viestin tuojan.
Komm seisoi kilpensä yli kumartuneena anelijan asennossa ja vetosi veljen nimeen, jonka voi heille antaa. He olivat samojen isien lapsia.
Siitä syystä bretonit jättivät hänet surmaamatta. He kuljettivat hänet kahlehdittuna erääseen rannikolla sijaitsevaan suureen kylään. Kulkiessaan erästä puistokujaa, jonka molemmin puolin sijaitsi olkikattoisia majoja, hän havaitsi korkeita ja latteita paasia, jotka oli sijoitettu maahan epäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan. Niiden pintaan piirrettyjä merkkejä hän piti pyhinä, koska ei ollut helppo saada niistä selkoa. Hän näki, että tämän suuren kylän asumukset olivat atrebaattien kylien asuinrakennusten kaltaisia, mutta köyhempiä. Päällikköjen majojen edustalla kohosi salkoja, joissa oli villisianpäitä, peuransarvia ja vaaleaveristen ihmisten kalloja hiuksineen. Komm vietiin majaan, jossa hän näki vain vielä tuhkan peittämän lieden, kuivista lehdistä tehdyn makuusijan ja lehmuspölkystä veistetyn jumalankuvan. Olkikattoa kannattavaan pylvääseen sidottuna atrebaatti mietti kovaa kohtaloaan ja etsi mielestään jotakin erinomaisen voimallista loitsua tai muuta keinoa, jonka avulla voisi välttää bretonilaisten päällikköjen vihaa.
Loitsiakseen pois onnettomuuttaan hän sepitti esivanhempiensa tapaan laulun, joka oli täynnä uhkauksia ja valituksia ja hänen sydämensä muiston säilyttämien kotoisten vuorten ja metsien värejä.
Lapsiansa nisäänsä vasten painavat naiset tulivat uteliaina häntä katselemaan ja kyselivät häneltä hänen maastansa, rodustansa ja elämänsä seikkailuista. Hän vastasi heille lempeästi. Mutta hänen mielensä oli murheellinen ja julman levottomuuden hämmentämä.