II.
Caesar, joka oli viipynyt kesän loppupuolelle morinien rannikolla, lähti purjehtimaan eräänä yönä, kolmannen vartion alkaessa, ja sai Saaren näkyviinsä päivän neljäntenä hetkenä. Bretonit olivat hiekkarannalla häntä odottamassa. Mutta roomalaisia eivät pysähdyttäneet heidän kovetetusta puusta valmistetut nuolensa, eivät viikatteilla varustetut sotavaunut, eivät pitkäkarvaiset hevoset, jotka olivat tottuneet uimaan Valtameressä karien lomissa, eivätkä heidän kamalilla maalauksilla peitetyt kasvonsa. Legionasoturien ympäröimä kotka kosketti barbaarisen Saaren kamaraa. Bretonit pakenivat saadessaan vastaansa kivi- ja lyijysateen heittokoneista, joita he luulivat hirviöiksi. He joutuivat kauhun valtaan ja pakenivat niinkuin pakenee hirvijoukko metsästäjän keihästä.
Saavuttuaan illan tullen suureen rannikolla sijaitsevaan kyläänsä päälliköt istuutuivat puistokujan vieressä kehänä oleville kiville ja neuvottelivat. He jatkoivat asian pohtimista koko yön, ja kun aamunsarastus alkoi kirkastaa näkörantaa, kiurun laulun puhkoessa harmaata taivasta, he lähtivät majaan, jossa Komm Atrebaatti oli viettänyt vangittuna kolmekymmentä päivää. He silmäilivät häntä kunnioittavasti, roomalaisten tähden päästivät hänet siteistään, tarjosivat hänelle metsätuomenmarjan käytetystä mehusta valmistettua juomaa, antoivat hänelle takaisin aseet, hevoset ja kumppanit, puhuivat hänelle imarrellen ja rukoilivat häntä lähtemään heidän kanssaan roomalaisten leiriin ja pyytämään heidän puolestaan armoa Caesar Väkevältä.
— Sinä voit saada hänet suostumaan ystäväksemme, sanoivat he, sillä olet viisas ja sanasi ovat läpitunkevat kuin nuolet. Kaikkien niiden muinaisajan miesten joukossa, joiden muiston laulut ovat meille säilyttäneet, ei ole yhtään ainoata sinua järkevämpää.
Komm Atrebaatti kuunteli iloiten tuota puhetta. Mutta hän salasi ilonsa, väänsi huulensa katkeraan hymyyn, osoitti bretonilaisille päälliköille koivuista irtautuneita lehtiä, jotka kiirivät tuulessa, ja virkkoi:.
— Turhamaisten ihmisten ajatukset liikkuvat alinomaa niinkuin nuo lehdet ja kiitävät lakkaamatta joka suuntaan. Eilen he pitivät minua mielettömänä ja sanoivat minun syöneen Erinin yrttiä, joka päihdyttää luontokappaleet. Tänään he otaksuvat minussa piilevän esivanhempien viisauden. Kaikesta huolimatta minä olen yhtä hyvä neuvonantaja kumpanakin päivänä, sillä sanani eivät ollenkaan riipu auringosta tai kuusta, vaan omasta älystäni. Minun pitäisi maksaa teille ilkeytenne jättämällä teidät Caesarin vihan valtaan, jotta hän antaa leikata kätenne ja puhkaista silmänne ja te, käyden kerjäämässä leipää ja olutta kuuluissa kaupungeissa, todistatte bretonein koko Saaressa hänen voimaansa ja oikeamielisyyttänsä. Tahdon kumminkin unohtaa solvauksenne muistaen, että olemme veljiä, että bretonit ja atrebaatit ovat saman puun hedelmiä. Minä toimin niiden veljieni hyväksi, jotka juovat Tamesiin vettä. Toimitan heille jälleen Caesarin ystävyyden, jota tulin tuomaan heidän Saareensa ja jonka he mielettömyytensä tähden menettivät. Caesar, joka rakastaa päällikkö Kommia ja on tehnyt hänet atrebaattien ja simpukankuorisia kaulakoruja kantavien morinien kuninkaaksi, tulee suostumaan helakoilla väreillä maalattuihin bretonilaisiin päällikköihin ja takaamaan heille heidän rikkautensa ja valtansa, koska he ovat Sommen vettä juovan päällikkö Kommin ystäviä.
Komm Atrebaatti sanoi vielä:
— Kuulkaa minulta, mitä teille sanoo Caesar, kun kumarrutte kilpienne yli hänen valtaistuimensa juurella, ja kuulkaa, mitä teidän on mielevästi hänelle vastattava. Hän sanoo teille: »Minä tarjoan teille rauhaa. Jättäkää minulle pantiksi jalosukuisia poikia.» Te vastaatte: »Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme sinulle muutamia jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa osissa, joten kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.»
Päälliköt ihailivat Komm Atrebaatin hienoa älyä. Eräs heistä sanoi:
— Komm, sinulla on erinomainen ymmärryksen lahja, ja minä uskon sydämesi olevan täynnä ystävyyttä bretonilaisia veljiäsi kohtaan, jotka juovat Tamesiin vettä. Jos Caesar olisi ihminen, uskaltaisimme käydä taistelemaan häntä vastaan, mutta me huomasimme hänet jumalaksi, koska hänen laivansa ja sotavaruksensa ovat eläviä ja ajattelevia olentoja. Menkäämme pyytämään, että hän antaa meille anteeksi vastustuksemme ja jättää meidät nauttimaan valtaamme ja rikkauttamme.
Niin puhuttuaan sumuisen Saaren päälliköt hyppäsivät satulaan ja lähtivät kohti sitä Valtameren rantaa, missä olivat roomalaiset lähellä poukamaa, jossa heidän kevyet purjealuksensa olivat ankkurissa, eikä kaukana niiltä rantahiekoilta, joille he olivat vetäneet kaleerinsa. Komm ratsasti heidän seurassaan. Nähdessään roomalaisten leirin vallihautoineen ja paaluvarustuksineen ja leveine, säännöllisine katuineen, joilla oli valtava määrä lipputankoja hohtelevine kultaisine kotkankuvineen ja merkkiseppeleineen, he pysähtyivät ihmeissään ja kysyivät itseltään, minkä taian nojalla roomalaiset olivat rakentaneet päivässä kaupungin, joka oli kaikkia sumuisen Saaren kaupunkeja kauniimpi ja suurempi.
— Mitä tämä on? huudahti eräs.
— Se on Rooma, vastasi Atrebaatti. Roomalaiset kuljettavat Rooman kaikkialle mukanaan.
Päästyään leiriin he menivät istuimen luo, jossa nähtiin prokonsuli liktoriensa ympäröimänä. Hän oli kalpea purppuraisessa viitassaan, ja hänen silmänsä katselivat terävästi kuin kotkan.
Komm Atrebaatti asettui pyytäjän asentoon ja rukoili Caesaria antamaan anteeksi bretonilaisille päälliköille.
— Sinua vastustaessaan, sanoi hän, nämä päälliköt eivät toimineet niinkuin käskee heidän sydämensä, joka on käskiessään aina suuri. Ajaessaan sotilaitasi vastaan sotavaunujansa he tottelivat eivätkä käskeneet; he tottelivat heimojen köyhiä ja mitättömiä miehiä, jotka kokoontuivat monilukuisina vastustamaan sinua, koska eivät olleet kyllin älykkäät tietääkseen, kuinka voimallinen olet. Tiedäthän, että köyhät ovat kaikissa asioissa rikkaita huonommat. Älä kiellä ystävyyttäsi näiltä, jotka omistavat paljon ja voivat maksaa sinulle veroa.
Caesar suostui päälliköiden armonpyyntöön ja sanoi heille:
— Luovuttakaa minulle pantiksi ruhtinaitten pojat.
Vanhin päällikkö vastasi:
— Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme muutamia niistä jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa osissa, ja kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.
Caesar kumarsi myöntymyksen merkiksi. Atrebaatin neuvoa noudattaen päälliköt sitten luovuttivat vain vähän nuoria poikia eikä suinkaan kaikkein jalosukuisimpia.
Komm jäi leiriin. Yöllä, kun ei saanut unta, hän nousi rantakalliolle ja katseli merelle. Aallot särkyivät kareihin. Ulapan tuuli liitti meren ärjyntään synkän naukunansa. Kelmeä kuu, joka pilvien joukossa kiitäen kuitenkin pysyi liikkumatta, loi Valtameren pintaan levotonna välkehtivää valoansa. Atrebaatti, jonka villi katse tunkeutui halki pimeän ja sumun, näki aluksia, jotka olivat joutuneet myrskyn käsiin ja joita tuuli ja aallot ahdistivat. Toiset olivat jo rikkoutuneet ja uivat valtoimina valkoisten kuohuvien ärjyaaltojen niitä ajaessa; toiset lipuivat takaisin ulapalle. Niiden purjeet viistivät merta kuin kalastajalintujen siivet. Nämä laivat olivat tuoneet Caesarin ratsuväkeä, ja myrsky hajoitti ne nyt. Gallian mies hengitti ilokseen meri-ilmaa, asteli vähän aikaa rantakallion reunalla, ja kohta hänen katseensa keksi poukaman, missä olivat hiekkarannalle vedettyinä ne roomalaiset kaleerit, jotka olivat bretoneja säikyttäneet. Hän näki, kuinka aallokko vähitellen niitä läheni, saavutti ne, kohotti niitä, iski ne toisiinsa ja rikkoi ne. Syvärunkoiset purjealukset tempoivat ankkureitaan tuimassa tuulessa, joka kiidätti pois niiden mastot ja rikin kuin oljenkorret. Hän näki rannalle rientäneiden sotilaiden liikkuvan siinä sekasortoisena joukkona. Heidän äänekkäät huutonsa kaikuivat hänen korviinsa myrskyn pauhusta huolimatta. Silloin Komm kohotti katseensa kohti jumalaista kuuta, jota palvovat atrebaatit, rannikkojen ja syvien salojen asujaimet. Se oli siinä, bretonein myrskyisellä taivaalla, ja näytti kilveltä. Komm tiesi, että juuri se, tuo vaskenkarvainen täysikuu, oli aiheuttanut tämän valtavan merennousun, joka nyt tuhosi roomalaisten laivastoa. Ja siinä, kalpealla rantakalliolla, ylhäisessä yössä, ärjyvän meren äärellä, Komm Atrebaatille ilmeni salattu, salaperäinen voima, roomalaisten voimaa voittamattomampi.
Kuultuaan laivaston tuhoutuneen bretonit havaitsivat ilokseen, ettei Caesar voinut käskeä Valtamerta eikä kuuta, autioiden rannikoiden ja synkkien metsien ystävää, ja etteivät roomalaiset kaleerit olleetkaan mitään voittamattomia lohikäärmeitä, koska merenhyöky oli ne murskannut ja heittänyt puhkotuin kyljin rantahiekalle. He alkoivat jälleen toivoa voivansa tuhota roomalaiset, ajattelivat surmata heitä suuren joukon keihäällä ja miekalla ja heittää loput mereen. Siitä syystä he kävivät joka päivä uutterasti Caesarin leirissä tuoden sotilaille savustettua lihaa ja hirventaljoja. Heidän kasvonsa olivat ystävälliset, he lausuivat runsaasti mesimakeita sanoja ja tunnustelivat ihastellen senturioiden lujia käsivarsia.
Paremmin alistumistaan ilmaistakseen päälliköt luovuttivat panttivankeja; mutta ne olivat verivihollisten poikia tai viehätyksettömiä lapsia eivätkä suinkaan jumalista polveutuneiden perheiden jälkeläisiä. Otaksuen pienten ruskeiden miesten ehdottomasti luottavan heidän ystävyyteensä he keräsivät kaikkien Tamesiin rannan kylien soturit ja hyökkäsivät ankarasti huutaen leirin portteja vastaan. Portteja puolustamaan oli rakennettu puutornit. Bretonit, jotka eivät olleet perehtyneet varustettujen asemien valloittamiseen, eivät päässeet leirin sisäpuolelle, ja monen päällikön värjätyt kasvot joutuivat koskettamaan maankamaraa tornien juurella. Vielä kerran bretonilaiset oppivat tietämään, että roomalaiset olivat yliluonnollisilla voimilla varustetut. Jo seuraavana päivänä he tulivat pyytämään Caesarilta armoa ja vakuuttamaan hänelle ystävyyttänsä.
Caesar otti heidät vastaan, kasvot liikkumattomina, mutta jo yöllä hän antoi legionainsa astua kiireesti korjattuihin purjealuksiin ja suuntasi ne kohti morinien rannikkoa. Hän ei toivonut myrskyn hajoittaman ratsuväkensä enää saapuvan perille ja luopui tällä kertaa sumuisen Saaren valloittamisesta.
Komm Atrebaatti palasi sotajoukon kanssa morinien rannikolle. Hän oli noussut prokonsulia kuljettavaan alukseen. Caesar, joka oli utelias tuntemaan barbaarien tapoja, kysyi, eivätkö gallialaiset pitäneet itseään Pluton jälkeläisinä ja eikö siitä heidän alkuperästänsä johtunut, etteivät he laskeneet aikaa päivien, vaan öiden mukaan. Atrebaatti ei kyennyt pätevästi selittämään tuota käytäntöä, mutta lausui omana mielipiteenään, että yö oli ollut ennen päivää maailman syntyessä.
— Minä arvelen, lisäsi hän, että kuu on aurinkoa vanhempi. Se on erittäin voimallinen jumala, gallialaisten ystävä.
— Kuun jumaluuden, vastasi Caesar, tunnustavat sekä roomalaiset että kreikkalaiset. Mutta älä huoli uskoa, Commius, että tuo Italian ja koko maanpiirin yläpuolella hohteleva taivaankappale on erikoisen suopea gallialaisille.
— Varo, Julius, virkkoi Atrebaatti, ja punnitse sanojasi. Kuu, jonka näet täällä pilvien joukossa kiitävän, ei ole se kuu, joka loistaa Roomassa marmoritemppelienne yläpuolella. Italiaan ei voisi nähdä tätä, vaikka se olisi hyvinkin iso ja kirkas. Se on liian kaukana.