III.
Talvi saapui peittämään Galliaa pimeällä, jäällä ja lumella. Kaislakattoisissa majoissaan asuvien soturien sydämissä tuntui liikutus, kun he muistelivat Caesarin surmaamia tai huutokaupalla myymiä päälliköitä ja palvelijoita. Toisinaan tuli majan ovelle mies, joka kerjäsi leipää ja näytti liktorin katkaisemia ranteitaan, ja soturit närkästyivät sydämessään. He lausuivat toisilleen vihan sanoja. Yöllisiä kokouksia pidettiin synkissä metsissä ja vuorten rotkoissa.
Kuningas Komm metsästi sillävälin uskollistensa kanssa atrebaattien maassa. Joka päivä saapui kuninkaan luo juovikkaaseen sotilasviittaan ja punaisiin polvihousuihin puettu sanansaattaja, tuntemattomia polkuja pitkin, hillitsi ratsuaan hänen luokseen ehdittyään ja virkkoi hiljaa:
— Komm, etkö tahdo olla vapaa mies vapaassa maassa? Suostutko vielä kauankin olemaan roomalaisten orjana?
Sanantuoja hävisi kapealle tielle, missä pudonneet lehdet vaimensivat hänen ratsunsa askelet kuulumattomiksi.
Komm, atrebaattein kuningas, pysyi roomalaisten ystävänä. Vähitellen hän kumminkin johtui siihen vakaumukseen, että atrebaattien ja morinien tuli olla vapaita, koska hän oli heidän kuninkaansa. Hänestä oli epämieluista nähdä, kuinka Nemetocennaan asettuneet roomalaiset istuivat oikeutta jakamassa ja Italiasta tulleet maanmittarit viitoittivat teitä pyhien metsien halki. Sitäpaitsi hän ihaili roomalaisia entistä vähemmän siitä lähtien, kun oli nähnyt heidän alustensa murskautuvan Bretonian rantakallioihin ja legionasoturien itkevän yöllä rantahietikolla. Hän harjoitti yhä korkeata käskyvaltaansa Caesarin nimessä, mutta puhui uskollisilleen hämärin lauseparsin tulevista sodista.
Kolme vuotta myöhemmin hetki oli tullut; roomalaista verta oli vuodatettu Genabumissa. Caesaria vastaan liittoutuneet päälliköt keräsivät sotilaitansa Arvernein vuorille. Komm ei rakastanut niitä päälliköitä, vaan vihasi heitä, toisia siitä syystä, että heillä oli enemmän miehiä, hevosia ja maata, toisia senvuoksi, että heillä oli runsaat määrät kultaa ja rubiineja, ja useita siitä syystä, että he väittivät olevansa häntä urhoollisemmat ja jalosukuisemmat. Hän otti kuitenkin vastaan heidän lähettiläänsä antaen heille ystävyyden merkiksi tammenlehden ja pähkinäpensaan oksan. Hän keskusteli toisilla paikkakunnilla asuvien Caesarille vihamielisten päällikköjen kanssa käyttämällä puun oksia, jotka leikattiin ja liitettiin toisiinsa siten, että gallialaiset, jotka tuntevat lehtikielen, asian oivalsivat.
Hän ei kajahduttanut sotahuutoa, vaan kulki atrebaattien kylissä tervehtimässä majoissaan asuvia sotureita ja sanoi heille:
— Kolme on olevaista alkusyntyä: ihminen, vapaus ja valkeus.
Hän hankki itselleen varmuuden siitä, että hänen kajahduttaessaan sotahuutonsa viisituhatta morinisoturia ja neljätuhatta atrebaattisotilasta kiinnittäisivät pronssisen miekankantimensa soljen. Iloisin mielin hän ajatteli, että metsässä kyti tuli tuhkan alla, ja lähti salaa trevirein luo voittaakseen heidät gallialaisten pyrkimysten kannattajiksi.
Hänen ratsastaessaan uskollistensa kanssa pitkin Mosellan pajukkorantaa saapui juovikkaaseen viittaan puettu sanantuoja, joka jätti hänelle kanervanvarteen kiinnitetyn saarninoksan siten ilmaisten, että roomalaiset olivat saaneet vihiä hänen aikeistaan ja että hänen oli paras menetellä varovasti. Sitä näet merkitsi saarniin liitetty kanerva. Mutta Komm jatkoi matkaansa ja saapui trevirein alueelle. Titus Labienus, Caesarin varapäällikkö, oli majoittunut sinne kymmenen legionan keralla. Saatuaan tietää, että kuningas Commius saapui salaa trevirein päällikköjen luo, hän arveli tarkoituksena olevan vieroittaa heidät Rooman ystävyydestä. Annettuaan vakoojien häntä seurata hän sai tietoja, jotka vahvistivat otaksumaa. Silloin hän päätti toimittaa pois tieltä tuon miehen. Hän oli roomalainen, jumalatar-kaupungin, maailman ihanimman, poika ja kantoi rauhan aseita maailman ääriin. Hän oli etevä sotapäällikkö, matematiikkaan ja mekaniikkaan perehtynyt. Rauhan vallitessa, joutoaikoinansa, hän keskusteli Campaniassa sijaitsevassa huvilassaan, tärpättipuiden alla, ylhäisten virkamiesten kanssa kansojen laeista, tavoista ja menoista. Hän kiitti muinaisen ajan hyveitä ja vapautta. Hän luki historiankirjoittajien ja kreikkalaisten filosofien teoksia. Hänen henkensä oli kaikin puolin ylhäinen ja hienostunut. Ja koska Komm Atrebaatti oli barbaari, Rooman aatteelle vieras, näytti hänestä soveliaalta, että mies salaa murhattiin.
Saatuaan tietää, missä Komm oli, hän lähetti sinne ratsuväkensä prefektin Caius Volusenus Quadratuksen, joka tunsi Atrebaatin. Heille molemmille näet oli annettu tehtäväksi yhdessä tutkia Bretonian saaren rantoja ennen Caesarin maihinnousua; mutta Volusenus ei ollut uskaltanut astua maihin. Caesarin luutnantin Labienuksen käskystä Volusenus niinmuodoin valitsi muutamia senturioja ja vei heidät kerallaan kylään, jossa tiesi Kommin olevan. Hän voi luottaa miehiinsä. Senturio oli ylennetty legionasotilas, ja hänellä oli virkansa merkkinä kappale viininvartta, jolla hän löi alaisiaan. Hänen päällikkönsä saivat hänet tekemään, mitä ikänä tahtoivat. Hän oli maantasoittajaa lukuunottamatta valloituksen tärkein väline. Volusenus sanoi senturioilleen:
— Minua lähestyy mies. Annatte hänen tulla likelle. Minä ojennan hänelle käteni. Samassa te iskette häntä takaapäin ja surmaatte hänet.
Tämän käskyn lausuttuaan Volusenus lähti saattueineen. Eräällä rotkotiellä lähellä kaupunkia hän kohtasi Kommin uskollistensa seurassa. Atrebaattien kuningas, joka tiesi roomalaisten epäluulojen kohdistuvan itseensä, aikoi kääntyä takaisin. Mutta ratsuväen prefekti mainitsi häntä nimeltä, vakuutti ystävyyttään ja ojensi hänelle kätensä.
Noiden hyväntahtoisuuden merkkien rauhoittamana Atrebaatti tuli lähemmäksi. Hänen aikoessaan tarttua ojennettuun käteen eräs senturio iski häntä miekalla päähän niin että hän putosi ratsunsa selästä verta vuodattaen. Kuninkaan uskolliset hyökkäsivät heti pienen roomalaisjoukon kimppuun, hajoittivat sen, nostivat Kommin maasta ja veivät hänet läheiseen kylään. Volusenus, joka otaksui tehneensä tehtävänsä, ajoi ratsumiestensä kanssa täyttä laukkaa takaisin leiriin.
Kuningas Komm ei ollut kuollut. Hänet kuljetettiin salaa atrebaattein maahan, ja hän toipui kamalasta haavastaan. Päästyään jälleen jalkeille hän lausui tämän valan:
— Minä vannon, etten astu enää milloinkaan roomalaisen eteen muuten kuin hänet tappaakseni.
Pian senjälkeen hän sai kuulla, että Caesar oli kärsinyt suuren häviön Gergovian vuoren juurella ja että kuusi viidettä hänen armeijansa senturioa oli kaatunut kaupungin muurien edustalle. Sitten hän sai tietää, että liittoutuneet, joita johti Vercingetorix, olivat piiritettyinä mandubein Alesiassa, kuuluisassa gallialaisessa linnoituksessa, jonka oli perustanut Herkules Tyrolainen. Silloin hän lähti morini- ja atrebaattisoturiensa kanssa eduenein rajalle, jonne kokoontuvan sotajoukon piti rientää Alesiaan gallialaisten avuksi. Tämän sotajoukon miesluku laskettiin, ja siinä havaittiin olevan kaksisataaneljäkymmentätuhatta miestä jalkaväkeä ja kahdeksantuhatta ratsumiestä. Päälliköiksi valittiin eduenit Virdumar ja Eporedorix, arvernilainen Vergasillaun ja atrebaatti Komm.
Pitkien ja vaikeiden päivämarssien jälkeen Komm saapui päällikköineen ja miehineen eduenein vuoriseen maahan. Eräältä niistä kukkuloista, jotka ympäröivät Alesian ylänköä, hän näki roomalaisen leirin ja kaikkialla sen ympärillä maan myllerrettynä. Se oli noiden pienten ruskeiden miesten työtä, jotka kävivät sotaa enemmän kuokalla ja lapiolla kuin keihäällä ja miekalla. Tuo näytti Kommista pahalta enteeltä, sillä hän tiesi gallialaisten kykenevän käymään vallihautojen ja heittokoneiden kimppuun huonommin kuin päin vihollista, rinta rintaa vasten. Hän itse tunsi varsin hyvin sodan juonet, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan latinalaisten insinöörien tempuista. Kolmen suuren taistelun jälkeen, joissa roomalaisten linnoituslaitteet eivät ollenkaan vioittuneet, Komm huuhtoutui pois kuin oljenkorsi gallialaisten hurjan paon mylläkässä. Hän oli nähnyt kahakassa Caesarin punaisen manttelin ja oli aavistanut häviön. Nyt hän pakeni omia teitään, vimmoissaan, roomalaisia kiroten, mutta tyytyväisenä siihen, että toiset gallialaispäälliköt, joita hän kadehti, olivat joutuneet onnettomuuden uhreiksi hänen kerallaan.