IV.
Komm piili kokonaisen vuoden atrebaattein metsissä. Hän oli siellä hyvässä suojassa, sillä gallialaiset vihasivat roomalaisia ja heidän alamaisinaan kunnioittivat suuresti niitä, jotka eivät roomalaisia totelleet. Uskollistensa seuraamana hän vietti virralla ja suurilla saloilla elämää, jokseenkin samanlaista kuin oli viettänyt ollessaan monien heimojen päällikkönä. Hän harjoitti metsästystä ja kalastusta, mietti salajuonia ja joi hiivajuomia, jotka häivyttivät hänestä inhimillisten seikkojen oivaltamisen, mutta saivat hänet käsittämään jumalallisia asioita. Hänen mielensä oli kumminkin muuttunut, ja hän kärsi siitä, ettei tuntenut itseään enää vapaaksi. Kaikki kansojen päälliköt olivat saaneet surmansa taisteluissa tai olivat kuolleet raippoihin tai joutuneet liktorien kahlehtimina Rooman vankiloihin. Nyt ei Kommia elähdyttänyt heihin kohdistuva kiivas kateus; hän suuntasi koko vihansa roomalaisiin. Hän kiinnitti hevosensa häntään sen kultavanteen, jonka oli Rooman senaatin ja kansan ystävänä saanut diktaattorilta. Hän antoi verikoirilleen nimet Caesar, Caius ja Julius. Nähdessään sian hän nimitti sitä Volusenukseksi ja heitti sitä kivillä. Ja hän sepitti lauluja, niiden kaltaisia, joita oli kuullut nuoruudessaan, ilmaisten niissä voimallisin kuvin vapaudenrakkautta.
Eräänä päivänä, linnustaessaan, hän oli yksin ja uskollisistaan etääntyneenä noussut sille korkealle kanervakankaalle, joka kohoo Nemetocennan yläpuolelle, ja näki ihmeekseen, että hänen kaupunkinsa olkikattoiset majat ja paaluvarustukset oli purettu ja että rakennetun suojamuurin sisäpuolelle oli kohonnut pylväskäytäviä, temppeleitä ja ihmeellisiä rakennuksia, jotka herättivät hänessä pelkoa ja kauhua kuin noidan työt. Hän näet ei voinut ymmärtää, että oli kyetty kohottamaan nuo rakennukset vähässä ajassa luonnollisin keinoin.
Hän unohti vaania kanervakankaan lintuja, jäi pitkäkseen maksankarvaiselle maalle ja katseli kauan merkillistä kaupunkia. Pelkoa voimakkaampi uteliaisuus piti hänen silmiään avoinna. Hän katseli näkyä iltaan asti. Sitten hänen sydämeensä nousi vastustamaton halu lähteä kaupunkiin. Hän kätki kanervikkoon kiven alle kultaiset kaulakorunsa, rannerenkaansa, jalokivillä kaunistetut vyönsä ja metsästysaseensa, jättäen vain väkipuukon nuttunsa verhoon, ja laskeutui metsänrinnettä. Tunkeutuessaan kosteiden tiheikköjen läpi hän poimi herkkusieniä, jotta näyttäisi köyhältä mieheltä, joka oli menossa torille myymään saalistansa. Hän saapui kaupunkiin kolmannen vartion aikana, Kultaisesta portista. Sitä vartioivat sotamiehet päästivät sisään ruokavaroja tuovat maalaiset. Niin pääsi atrebaattein kuningaskin, joka oli pukeutunut köyhäksi mieheksi, vapaasti astumaan via Julialle. Sen varrella oli huviloita, ja se johti Dianan temppeliin, jonka valkoinen otsikko kohosi jo purppuraisten, taivaansinisten ja kultaisten lehtikiehkurain kaunistamana. Komm näki aamun himmeässä valossa talojen seiniin maalattuja kuvia. Ne olivat tanssijattarien ilmavia hahmoja tai historiallisia kohtauksia, joista hänellä ei ollut tietoa: nuori neito, jonka sankarit toivat uhrilahjaksi, äiti, joka vimmoissaan surmasi kaksi imeväistä lastansa, pukinjalkainen mies, joka heristi hämmästyneenä suippoja korviansa poistaessaan verhoa nukkuvan immen päältä ja havaitessaan hänet nuoreksi pojaksi, mutta myös naiseksi. Olipa pihoissa toisiakin maalauksia, jotka opettivat Gallian kansojen keskuudessa tuntemattomia rakastamistapoja. Vaikka Komm oli kiihkeästi kiintynyt viiniin ja naisiin, hän ei kumminkaan ymmärtänyt mitään ausonialaisesta hekumasta, koska ei muodostanut itselleen mitään havainnollista käsitystä ruumiin erilaisista muodoista ja koska hänen mieltänsä ei riuduttanut kauneuden kaipuu. Hän oli tullut tähän kaupunkiin, joka oli aikoinaan ollut hänen omansa, tyydyttääkseen vihaansa ja ravitakseen kiukkuansa, ja hän elätti sydämessään raivoa ja inhoa. Hän ei sietänyt latinalaisia taiteita eikä maalaajien salaperäisiä taidokkaita menetelmiä. Hän käsitti kaikista pylväskäytäviin kuvatuista kohtauksista vain ylen vähän, koska hänen silmänsä olivat taitavat erottamaan ainoastaan puiden lehviä ja synkän taivaan pilviä.
Hän kantoi sienisaalistaan viittansa laskoksessa ja asteli isoilla laakapaasilla kivettyjä teitä. Eräässä porttikäytävässä, jonka yläpuolella oli pienen lampun valaisema phallus, hän huomasi läpinäkyviin tunikkoihin puettuja naisia vaaniskelemassa ohikulkijoita. Hän lähestyi heitä ajatellen tehdä jotakin väkivaltaa. Vanha akka tuli ja tiuskasi:
— Mene tiehesi. Täällä ei huolita juustolta haiskahtavista maalaistollikoista. Lähde lehmiesi luo, sinä härkäpaimen!
Komm vastasi, että hänellä oli ollut viisikymmentä vaimoa, atrebaattein naisten valiot, ja arkut täynnä kultaa. Ilonaiset alkoivat nauraa, ja eukko huusi:
— Tiehesi, juoppo!
Ja eukko näytti viininvarsikepillä varustetulta senturiolta; niin mahtavana ilmeni Rooman Kansan majesteetti Valtakunnassa!
Komm rikkoi nyrkillään hänen leukaluunsa ja poistui rauhallisesti. Hänen takanaan täyttivät kimakat huudot ja surkeat valitukset talon ahtaan käytävän. Hän jätti vasemmalle puolelleen ardealaisen Dianan temppelin ja kulki forumin yli kahden pylväsrivin välitse. Havaittuaan marmorijalustalla seisovan Rooma-jumalattaren, jonka päätä peitti kypärä ja joka ojensi kättään vallitakseen kansoja, Komm suoritti hänen edessään, solvaavassa tarkoituksessa, kaikkein alhaisimman luonnollisen toimituksen.
Hän oli kulkenut asutun kaupungin läpi. Hänen edessään levisi tuskin hahmoteltuna, mutta jo valtavan suurena kiviympyränä amfiteatteri. Hän huokasi:
— Voi hirviöiden rotua!
Hän eteni maahan jaoitettujen ja jalkoihin tallattujen gallialaismökkien jäännösten välitse. Rakennusten olkikatot, jotka olivat aikoinaan kohonneet kuin liikkumaton sotajoukko, eivät olleet nyt edes raunio, vaan maassa viruva tunkio. Komm ajatteli:
— Siinä on jäännös monen ihmisiän työstä! Tuoksi ovat muuttuneet ne asumukset, joiden seinille atrebaattipäälliköt ripustivat aseitaan!
Aurinko oli jo noussut valaisemaan amfiteatterin porrasaskelmia, ja gallialainen kulki leppymättömän vihan valtaamana laajain kivi- ja tiilikivivarastojen keskellä. Hän täytti näiden ankarain valloituksen muistomerkkien näkemisellä siniset silmänsä ja pudisti raikkaassa aamuilmassa pitkää hallavaa tukkaansa. Luullen olevansa yksin hän mutisi kirouksia. Mutta sitten hän huomasi vähän matkan päässä varikosta, tammipuita kasvavan kummun juurella sammaleisella kivellä istuvan miehen, joka oli siinä kumarassa, pää viitan verhoamana. Hänellä ei ollut mitään sotilasmerkkejä, mutta sormessa näkyi ritarinsormus, ja atrebaatti oli siinä määrin perehtynyt roomalaiseen leiriin, että tunsi vaivatta sotatribuunin. Sotilas kirjoitti vahatauluunsa ja näytti kerrassaan vaipuneen ajatustensa maailmaan. Oltuaan kauan liikkumatta hän kohotti päätään mietteissään, piirrin huulella, katseli mitään näkemättä, laski jälleen katseensa alas ja alkoi taasen kirjoittaa. Komm näki hänen kasvonsa ja huomasi, että hän oli nuori, hienon ja lempeän näköinen.
Atrebaattein päällikön mieleen muistui vannottu vala. Hän kopeloi väkipuukkoaan viittansa alla, hiipi villin ketterästi roomalaisen taakse ja iski puukon hänen niskaansa. Puukon terä oli roomalaista tekoa. Tribuuni huokasi syvään ja lysähti kasaan. Verinoronen virtasi hänen suupielestään. Vahalevyt olivat yhä hänen tunikkansa varassa polvien välissä. Komm tarttui niihin ja silmäili ahnaasti niiden merkkejä ajatellen, että ne olivat taikamerkkejä, joiden tuntemisesta koituisi hänelle suuri mahti. Ne olivat kirjaimia, joita hän ei kyennyt lukemaan, peräisin kreikkalaisesta kirjaimistosta, jota' Italian nuoret sivistyneet käyttivät siihen aikaan mieluummin kuin latinalaista. Kirjaimet oli suurelta osalta hivutettu pois piirtimen litteällä yläpäällä. Jäljellejääneet muodostivat latinankielisiä, kreikkalaisiin runomittoihin sepitettyjä säkeitä, joiden ajatuksen voi paikoitellen ymmärtää:
PHOIBELLE; HÄNEN TIAISESTAAN
Oi armas, autuuttaan ja valkeuttaan vailla nyt harhaa Varius sateisen taivaan alla Galata…
Ne kilvan visersivät kultahäkissänsä…
Oi Phoibe valkea, ojenna hellävaroin jyviä, vettäkin vangille värjyvälle. Se hautoo, äiti rukka; suo rauha säikkyjälle…
Oi, karta Valtamerta, sen usvarannoilia sa voisit, Phoibe… … jalat valkeat ja norja vartesi ne soreasti liikkui, kun soitti orjanaiset…
Ei kulta Kroisoksen, ei vaatteet purppuraiset, vaan käsivarren hempi ja poven…
Heränneestä kaupungista kuului heikkoa hälinää. Atrebaatti pakeni gallialaisten majojen jäännösten ohi, missä muutamia barbaareja vielä piili nöyrinä ja villeinä, ja hyppäsi ulos vainiolle muurissa olevasta aukosta.