Valittuja kertomuksia

by Anatole France

II.

Kaksikymmentä pitkää ja yksitoikkoista päivää on kulunut. Piha, jonne rakastavaiset menevät etsimään hiljaisuutta ja hämärää, on tänä iltana autio. Fanny tunsi tukehtuvansa käytävien kosteassa ilmassa ja lähti istumaan nurmikummulle, josta pihaa varjostava akasia kohoaa. Akasia kukkii, ja sitä hyväilevä tuulenhenki poistuu sen luota täynnä hyvää tuoksua. Fanny näkee puun kylkeen Antoinetten piirtämien merkkien yläpuolelle kiinnitetyn taulun, josta lukee vankilassa olevan runoilijan Vigéen säkeet:

Sydämet hellät, syyttömät osaansa tuimaan tyytyivät

täss' akasian alla hämärtyvin illoin; hälvensi murheen lemmen muisto silloin. Puu kukka-oksa rakkaat huolet kuuli ne haastoi kyynel, värjyväinen huuli.

Jos teidät laupiaampi aika johdattaa tänne, pyydän teitä:

Te puuta säästäkää; se muisti meitä, se tuskat poisti, pyyhki kyyneleitä; sen alla viihtyi onnen taika.

Säkeet luettuaan Fanny jäi mietteisiinsä. Hän näki mielikuvina elämänsä, leppoisan ja tyynen, näki rakkaudettoman avioliittonsa, muisti musiikin ja runouden herättämän harrastuksen, ystävyyden askarruttaman vakaan ja levollisen mielensä, muisti ritarillisen miehen rakkauden, joka oli häntä kiehtonut tempaamatta valtoihinsa ja jonka hän tunsi paremmin nyt, vankilan hiljaisuudessa. Ajatellessaan kohta kuolevansa hän painui lohduttomaksi. Tuskan hiki kihosi hänen ohimoillensa. Hän kohotti ahdistuksessa katseensa tähtitaivaalle, väänteli käsiänsä ja lausui hiljaa: — Hyvä Jumala, salli minun jälleen toivoa.

Samassa kuului joku lähestyvän kevyin askelin. Rosine, vanginvartijan tytär, tuli häntä salaa puhuttelemaan.

— Kansalainen, virkkoi hänelle nuori tyttö, huomisiltana odottaa sinua vaunuissa Tähtitornin puistokadulla mies, joka sinua rakastaa. Ota tämä käärö; siinä on samanlaiset vaatteet kuin minun käyttämäni; pue ne yllesi huoneessasi iltasen aikana. Olethan kokoiseni ja yhtä vaalea kuin minä. Hämärissä me voisimme käydä toisistamme. Olemme ottaneet salajuoneen osalliseksi erään vartian, minun ihailijani; hän tulee huoneeseesi ja tuo sinulle vasun, joka minulla tavallisesti on ostoksille mennessäni. Sitten laskeudut hänen kanssaan portaita, joiden avain on hänen hallussaan. Ne johtavat isäni komeroon. Sillä puolella ovi ei ole suljettu eikä vartioitu. Tulee vain varoa, ettei isäni sinua näe. Ihailijani asettuu selin komeron ikkunaan ja puhuu sinulle kuin minulle. Hän sanoo: »Näkemiin, kansalainen Rose; älkää huoliko enää olla niin äkäinen.» Sinä kuljet kaikessa rauhassa ulos kadulle. Sillävälin minä lähden ulos valtaportista, ja me tapaamme toisemme ajurin luona, joka vie meidät pois.

Noista sanoista huokui Fannyn mieleen luontoa ja kevättä. Hän ikävöi vapautta elämän paisuttaman povensa koko voimalla.

Hän näki pelastuksensa ennakolta ja nautti siitä. Ja koska asiaan liittyi lemmen-ajatus, hän laski molemmat kätensä sydämelleen ikäänkuin onneansa hillitäkseen. Mutta sitten hänen voimakas harkintakykynsä vähitellen voitti tunteen. Hän loi vanginvartijan tyttäreen tutkivan katseen ja kysyi:

— Minkätähden uhraudutte siten minun tähteni, kaunis lapsukainen, vaikka ette edes minua tunne.

— Teen sen, vastasi Rose unohtaen sinutella, koska hyvä ystävänne antaa vapaaksi päästyänne minulle paljon rahaa ja koska sitten voin mennä naimisiin kosijani Florentinin kanssa. Toimin omaksi edukseni, kuten näette. Mutta olen tyytyväisempi saadessani pelastaa teidät jonkun muun asemesta.

— Minä kiitän teitä, rakas lapsi; mutta miksi niin?

— Koska olette soma ja koska hyvä ystävänne on kovin surullinen ollessaan kaukana teistä. Päätetty asia, eikö totta?

Fanny ojensi kätensä ottaakseen Rosen tarjoaman vaatemytyn.

Mutta samassa hän jo veti kätensä takaisin:

— Rose, tiedättekö, että joutuisitte kuolemaan, jos juonemme tulisi ilmi?

— Kuolemaan! huudahti nuori tyttö. Te säikytätte minua. Ah, en, sitä en tietänyt.

Sitten hän rauhoittui ja virkkoi:

— Hyvä ystävänne varmaan minut piilottaa.

— Pariisissa ei ole varmaa piilopaikkaa. Kiitän teitä alttiudestanne,
Rose, mutta en voi asiaan suostua.

Rose oli ihan ymmällä.

— Joudutte giljotiiniin, ja minä en pääse naimisiin Florentinin kanssa!

— Tyyntykää, Rose. Minä voin teitä auttaa, vaikka en suostu ehdotukseenne.

— Ei, ei! Se olisi varastettua rahaa.

Vanginvartijan tytär pyysi, itki ja rukoili kauan.

Hän painui polvilleen ja tarttui Fannyn hameenhelmaan.

Fanny torjui hänet kädellään ja kääntyi toisaalle. Kuunsäde valaisi hänen suloisten kasvojensa tyyneyttä.

Yö oli hymyilevän kaunis, tuuli humisi. Vankien puu häälytteli tuoksuvia oksiansa sirotellen valkoisia kukkia vapaaehtoisen uhrin päälaelle.

Bonaparte San Miniatossa.

Kun poika kansan vapaan,
soturi suora, rehti
Eridanin, Adigen ja Tiberin
luo ehti,
hän ukkosena iski tyrannit
pettäjät
ja kahleistansa päästi kansat
itkevät…

(Marie-Joseph Chénier,
La Promenade).

»Livornon retken jälkeen Napoleon lähti Firenzeen ja vietti yönsä San Miniatossa erään vanhan abbé Buonaparten luona…»

(Sankt-Helenan Muistelmat, kreivi Las Casasin toimittamat, uusi painos 1823—1824, I s. 149.)

»Illan tullen olin San Miniatossa.
Eräs sikäläinen tuomioherra oli
sukulaiseni…»

(Tohtori F. Autommarchin muistelmat
Napoleonin viimeisistä hetkistä,
1825, I s. 155.)

Vallattuaan Livornon ja suljettuaan sataman englantilaisilta aluksilta kenraali Bonaparte lähti Firenzeen tapaamaan Toscanan suurherttuaa Ferdinandia, ainoata Euroopan ruhtinasta, joka oli rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa Tasavaltaa kohtaan. Luottamustaan osoittaakseen hän saapui ilman saattuetta, rykmentin esikunta mukanaan. Hänelle näytettiin erään vanhan rakennuksen ovenkamanassa olevaa kiveen veistettyâ Bonaparte-suvun vaakunaa. Hän tiesi suvun erään oksan aikoinaan kukoistaneen Firenzessä ja tiesi viimeisen jälkeläisen vielä elävän San Miniaton kaniikkina, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä. Vaikka kiireelliset tehtävät kutsuivat, aikoi hän käydä vanhusta tervehtimässä. Luonnolliset tunteet olivat Napoleon Bonapartessa erittäin voimakkaat.

Ennen poistumistaan hän lähti muutamien upseeriensa kanssa San Miniatoon, jonka kukkula kohoo puolen peninkulman päässä Firenzen eteläpuolella, muurien ja tornien ympäröimänä.

Vanha kaniikki Bonaparte otti ylevän lauhkeasti vastaan nuoren sukulaisensa ja hänen seurassaan saapuneet ranskalaiset.

Napoleonin seuralaiset olivat Berthier, Junot, maksumääräysten antaja Chauvet ja upseeri Thézard. Hän tarjosi heille italialaisen illallisen, josta ei puuttunut Peretolan kurkia, ei höystetyssä maidossa liotettua porsasta eikä Toskanan, Napolin ja Sisilian parhaita viinejä. Hän itse esitti maljan heidän aseittensa onneksi. Vieraat, jotka olivat tasavaltalaisia niinkuin Brutus, joivat isänmaan ja vapauden maljan. Heidän isäntänsä yhtyi siihen. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kenraalia, jonka oli sijoittanut oikealle puolellensa.

— Kuulkaahan, sukulaiseni, sanoi hän, eikö tee mielenne katsoa salin seinään maalattua sukupuutanne? Ette varmaankaan tunne mielipahaa havaitessanne, että polveudumme lombardilaisista Cadolingeista, jotka hankkivat XI ja XII vuosisadalla kunniaa uskollisuudellaan Saksan keisareita kohtaan ja joista johtuivat ennen vuotta 1100 Trevison ja Firenzen Buonapartet, jälkimmäiset edellisiä paljoa mainehikkaammat.

Upseerit alkoivat kuiskutella ja nauraa. Maksumääräysten antaja Chauvet kysyi aivan hiljaa Berthier'ltâ, mahtoiko tasavaltalainen kenraali tuntea itsensä hyvinkin imarrelluksi kuullessaan, että hänen suvussaan oli ollut kaksipäisen kotkan orjallisia palvelijoita. Luutnantti Thézard puolestaan oli valmis vannomaan, että kenraali polveutui kelpo sansculotteista. Kaniikki Buonaparte ylisti sillävälin arkailematta sukunsa erinomaisuutta.

— Tietäkää, sukulaiseni, virkkoi hän vihdoin, että firenzeläiset esivanhempamme ansaitsivat nimensä. He olivat valinneet hyvän osan, buona parten, ja puolustivat alinomaa kirkkoa.

Kenraali oli tähän asti ollut hajamielinen, tuskin välittäen kuunnella, mutta kuullessaan nuo sanat, jotka kaniikki lausui korkealla ja kuuluvalla äänellä, hän kohotti kalpean ja laihan, vanhan ajan miehiä muistuttavan päänsä ja hyydytti säihkyvällä katseellaan sanat vanhuksen huulille.

— Setä, virkkoi hän, jätetään ne typeryydet; älkäämme huoliko kilpailla aittanne rottain kanssa homehtuneiden pergamenttien omistamisesta.

Sitten hän lisäsi vaskelta helähtävällä äänellä:

— Ainoa jalouteni on teoissani. Jalosukuisuuteni polveutuu vendémiaire-kuun 13 päivältä vuonna IV, jolloin musersin Saint-Rochin portailla kuninkaalliset jaostot.

»Tasavallan malja! Tasavalta on se Evanderin nuoli, joka ei putoa maahan, vaan muuttuu tähdeksi.»

Upseerit vastasivat innokkain hyvähuudoin. Berthierkin tunsi itsensä sinä hetkenä tasavaltalaiseksi ja kansallismieliseksi.

Junot huudahti, ettei Bonaparte kaivannut esi-isiä ja että riitti, kun hänen sotilaansa olivat tehneet hänestä korpraalin Lodissa.

Juotiin viinejä, joissa oli piikiven kirpeä maku ja ruudin tuoksu. Luutnantti Thézard ei enää kyennyt salaamaan ajatustansa. Ylpeillen niistä haavoista ja suuteloista, joita tämän sankarillisen ja hilpeän sotaretken aikana oli runsain määrin tullut hänen osakseen, hän huomautti kelpo kaniikille kiertelemättä, että ranskalaiset tulisivat kulkemaan kautta maailman Napoleonin johtamina, kumoten kaikkialla valtaistuimia ja alttareita, tehden lapsia tytöille ja halkoen kiihkoilijoiden vatsoja.

Vanha pappi hymyili yhä ja vastasi, että jos ei voinutkaan jättää heidän kauniin vimmansa valtoihin nuoria tyttöjä, joita päinvastoin kehoitti säästämään, niin sensijaan ja sitä enemmän kiihkoilijoita, jotka olivat pyhän Kirkon pahimpia vihollisia.

Junot lupasi kohdella suopeasti nunnia, joita hänen mielestään sopi kiittää, koska hän oli havainnut heidän sydämensä helläksi ja hipiänsä valkoiseksi.

Chauvet huomautti, että tuli myöntää luostarin vaikuttavan edullisesti tyttöjen hipiään. Hän taipui filosofiaan.

— Genuasta Milanoon kulkiessamme, sanoi hän, olemme purreet monet kerrat sitä kiellettyä hedelmää. Ihminen otaksuu olevansa ennakkoluuloton, mutta kaunis povi näyttää sittenkin kauniimmalta nunnankauluksen alla. Minä en tunnusta ollenkaan luostarilupauksia, mutta myönnän antavani erinomaista arvoa nunnan täytelyydelle. Oi ihmissydämen ristiriitoja.

— Hyi, hyi! virkkoi Berthier. Sopiiko iloita siitä, että hämmentää noiden kiihkomielen onnettomien uhrien järjen ja aistin? Eikö Italiassa ole hyvään yhteiskuntaan kuuluvia naisia, jotka voivat antaa teille lupauksiaan juhlatilaisuuksissa, suojanaan venezialainen Viitta, joka on erittäin edullinen salajuonia punottaessa? Ovatko Pietra Grua Mariani donna Lambert, donna Monti, donna Gherardi de Brescia suotta kauniit ja keikailevat?

Mainitessaan nuo italialaiset naiset hän ajatteli ruhtinatar Viscontia, joka Bonaparten viettelemisyrityksissä epäonnistuttuaan oli antautunut hänen esikuntansa päällikölle osoittaen rakkaudessaan niin huimaa hempeyttä ja pahaelkistä aistillisuutta, että Berthier hämmentyi siitä ikäpäivikseen.

— Minä, virkkoi luutnantti Thézard, minä en unohda milloinkaan erästä pientä vesimeloneja kaupustelevaa tyttöä, joka tuomiokirkon portailla…

Kenraali nousi kärsimättömänä. Heillä oli tuskin kolme tuntia nukkumista varten. Heidän oli määrä lähteä seuraavana päivänä aamun koittaessa.

— Älkää huolehtiko yösijoistamme, sukulaiseni, sanoi hän kaniikille. Me olemme sotilaita. Riittää, kun saamme olkilyhteen.

Oivallinen isäntä oli kumminkin käskenyt järjestää vuoteet. Hänen talonsa oli karu ja koristeeton, mutta avara. Hän saatteli ranskalaiset toisen toisensa jälkeen heille määrättyihin makuusuojiin ja toivotti hyvää yötä.

Jäätyään yksin huoneeseen Bonaparte heitti pois nuttunsa ja miekkansa ja kirjoitti lyijykynällä Josephinelle kirjelipun, parikymmentä riviä, joista oli mahdoton saada selkoa ja joihin sisältyi hänen väkivaltaisen ja harkitsevan sielunsa huuto. Sitten hän taittoi paperin kokoon ja karkoitti äkkiä tuon naisen kuvan, ikäänkuin olisi sulkenut lippaan. Hän levitti eteensä Mantuan kartan ja valitsi kohdan, johon ajatteli keskittää tykkiensä tulen.

Hän oli vielä tekemässä laskelmiaan, kun ovelle kuului koputettavan. Hän luuli Berthier'n tulevan. Mutta tulija olikin kaniikki, joka pyysi saada keskustella hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä oli kainalossa pari kolme pergamenttikantista vihkoa. Kenraali silmäili papereita hieman ivallisesti. Hän uskoi varmaan, että siinä oli Buonaparten sukuluettelo, ja arvasi asiasta koituvan loppumattoman keskustelun, mutta ei sittenkään ilmaissut minkäänlaista kärsimättömyyttä.

Hän oli äreä tai vihoissaan vain silloin, kun tahtoi olla. Nyt hän ei mitenkään halunnut olla epämieluinen hyvälle sukulaiselleen, vaan toivoi päinvastoin saavuttavansa hänen suosionsa. Sitäpaitsi hän perehtyi mielelläänkin sukunsa koko jalouteen nyt, kun jakobiiniupseerit eivät enää olleet läsnä ivailemassa tai loukkaantumassa. Hän kehoitti kaniikkia istuutumaan.

Vanhus istuutui, laski kirjat pöydälle ja virkkoi:

— Illallisen aikana aloin puhua teille, sukulaiselleni, Firenzen Buonaparteista, mutta katseestanne ymmärsin, ettei tilaisuus ollut sopiva asian laajemmalle käsittelemiselle. Niinpä vaikenin, säästäen asian ytimen tätä hetkeä varten. Pyydän teitä kuuntelemaan tarkkaavasti.

»Sukumme toscanalainen haara on tuottanut oivallisia miehiä. Heidän joukostaan sopii mainita Jacopo di Buonaparte, joka näki Rooman ryöstön vuonna 1527 ja sepitti kertomuksen tapahtumasta, ja Niccolo, jonka kirjoittamaa Vedovo-nimistä huvinäytelmää kiitettiin uuden Terentiuksen tekemäksi. Aikomukseni ei kumminkaan ole keskustella kanssanne näistä kuuluisista esi-isistä, vaan eräästä kolmannesta, joka himmentää heidät maineellaan, niinkuin aurinko himmentää tähdet. Tietäkää, että sukumme jäsenten joukossa on eräs pyhimys, veli Bonaventura, Pyhän Fransiskuksen opetuslapsi, joka kuoli vuonna 1593 pyhyyttä uhoten.

Vanhus kumarsi mainitessaan tuon nimen. Sitten hän jatkoi kiihkeämmin kuin olisi voinut odottaa niin iäkkään ja lauhkean miehen puhuvan:

— Fra Bonaventura! Ah, sukulaiseni, häntä, sitä kelpo isää, saatte kiittää aseittenne voitollisuudesta. Hän oli varmaan lähellänne, kun tuhositte, niinkuin illallisen aikana kerroitte, puolueenne vihamiehet San Roccon portailla. Tämä kapusiinimunkki on seurannut teitä taistelun tuoksinassa. Voitte uskoa, ettette olisi hänen auttamattaan menestynyt Montenottessa ja Millesimessä enempää kuin Lodissakaan. Hänen suojeluksensa merkit ovat niin ilmeiset, että ne täytyy havaita, ja minä pidän menestystänne kelpo veli Bonaventuran tekemänä ihmeenä. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että pyhällä miehellä oli omat tarkoituksensa, kun hän salli teidän voittaa itsensä Beaulieun ja johti teidät voitosta voittoon aina tähän vanhaan asumukseen saakka, missä lepäätte tänä yönä, vanhuksen siunaamana. Olen tullut nimenomaan ilmaisemaan hänen tarkoituksiansa. Veli Bonaventura tahtoi teidän saavan tietää hänen ansionsa, kuulevan hänen paastoistaan, lihankidutuksestaan ja vuosikauden kestävästä vaikenemisesta, johon hän itsensä tuomitsi. Hän tahtoi saada teidät koskettamaan jouhipaitaansa ja nuoraansa ja polviansa, jotka olivat jäykistyneet alttarin porras-askelmilla niin, että hän käveli käyränä kuin S. Siitä syystä hän on johdattanut teidät Italiaan, missä järjestää teille tilaisuuden tehdä vuorostanne hänelle palveluksen. Tietäkää, sukulaiseni, että voitte puolestanne olla erittäin hyödyllinen kapusiinimunkille, joka on teitä monesti auttanut.

Niin sanoessaan kaniikki laski kätensä pöydällä lepäävien vihkojen päälle ja huokasi syvään.

Bonaparte odotti mitään virkkaamatta jatkoa juttuun, joka häntä huvitti. Hän oli huvitettavissa helpommin kuin kukaan muu.

Hengähdettyään vanhus jatkoi:

— Niin, sukulaiseni, te voitte olla erittäin hyödyllinen kelpo veli Bonaventuralle, joka asemassaan tarvitsee teitä. Hän on julistettu autuaaksi jo aikoja sitten, mutta odottaa yhä kalenteriin pääsemistä. Hän riutuu ikävään, tuo kelpo veli Bonaventura. Ja mitäpä voin tehdä minä, San Miniaton vaivainen kaniikki, hankkiakseni hänelle kunnian, joka hänelle kuuluu? Asia vaatii kulunkeja, joihin ei riitä minun omaisuuteni eivätkä hiippakunnan varat! Kaniikki parka! Hiippakunta parka! Toscanan herttuakunta on köyhä, ja köyhä on koko Italia! Pyytäkää te, sukulaiseni, paavia tutustumaan Bonaventuraan. Hän varmaan suostuu pyyntöönne. Teitä kunnioittaen hänen pyhyytensä suostuu lisäämään luetteloon uuden pyhimyksen. Siitä koituu suuri kunnia teille ja suvullenne, ja teiltä ei tule milloinkaan puuttumaan kelpo kapusiinimunkin suojelusta. Käsitättehän, kuinka onnellista on, jos on suvussa pyhimys?

Kaniikki osoitti pergamenttivihkojansa kehoittaen kenraalia ottamaan ne matkalaukkuunsa. Niihin sisältyi autuaan veljen Bonaventuran pyhimykseksijulistamista koskeva anomus ja sitä puolustavat asiakirjat.

— Luvatkaa minulle, lisäsi hän, että otatte toimittaaksenne tämän asian, suurimman niistä, jotka voivat vaatia osakseen mielenkiintoanne.

Bonaparten teki mieli nauraa, mutta hän hillitsi itsensä.

— Minä en suinkaan ole sovelias ajamaan pyhimykseksijulistamista tarkoittavaa juttua, sanoi hän. Tiedättehän, että Ranskan tasavalta vaatii Rooman hovilta hyvitystä lähettiläämme Bassvillen halpamaisesta murhasta.

Kaniikki huudahti:

— Bakkhoksen ruumiin nimessä! Rooma esittää varmaan anteeksipyyntönsä, myöntää teille kaiken hyvityksen, ja kapusiinimme pääsee pyhimysten luetteloon.

— Keskustelut eivät ole läheskään päättymässä, vastasi tasavallan kenraali. Rooman curian tulee vielä tunnustaa Ranskan papiston siviilijärjestö ja hävittää omin käsin inkvisitio, joka loukkaa ihmisyyttä ja anastaa itselleen valtioitten oikeuksia.

Vanhus hymyili:

— Rakas poikani Napoleone, paavi tietää, että täytyy antaa, jos mieli saada. Hän suostuu ehdotukseen. Hän odottaa teitä. Hän on vakaa ja rauhallinen.

Bonaparte painui mietteisiinsä, ikäänkuin hänen voimallisessa päässään olisi syntynyt jokin uusi ajatusyhtymä. Sitten hän virkkoi äkkiä:

— Te ette tunne ajan henkeä. Ranska on nykyjään varsin epäuskonnollinen. Jumalattomuus on sinne juurtunut. Te ette tiedä, kuinka laajalle ovat levinneet Montesquieun, Raynalin ja Rousseaun aatteet. Jumalanpalvelus on poistettu. Kunnioitus on hävinnyt. Kuulittehan, kuinka rivosti upseerini juttelivat aterialla.

Kelpo kaniikki pudisti päätänsä:

— Oh, nuo miellyttävät nuoret miehet ovat kevytmielisiä, huikentelevia, ajattelemattomia! Se korjautuu aikanansa. Kymmenen vuoden kuluttua he eivät enää juokse niin uutterasti tyttöjen jäljessä, vaan menevät kuulemaan messua. Karnevaali kestää vain muutamia päiviä, ja Ranskan vallankumouksen karnevaali ei sekään ole pitkäaikainen. Kirkko on ikuinen.

Bonaparte tunnusti olevansa itsekin liian vähän uskonnollinen voidakseen puuttua nimenomaan kirkolliseen asiaan.

Kaniikki katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi:

— Poikani, minä tunnen ihmiset. Minä arvaan laatunne: te ette ole filosofi. Harrastakaa autuasta isää BonaVenturaa. Hän korvaa teille kaiken hyvän, minkä hänelle teette. Minä puolestani olen liian vanha voidakseni nähdä tämän suuren asian toteutuvan. Minä kuolen aivan pian. Tietäessäni sen olevan teidän huostassanne kuolen rauhallisena. Älkää varsinkaan unohtako, sukulaiseni, että kaikki valta ja voima tulee Jumalalta hänen pappiensa välityksellä.

Hän nousi, kohotti kätensä siunatakseen nuorta sukulaistansa ja poistui.

Yksin jäätyään Bonaparte selaili laajaa anomuskirjaa kynttilän himmeässä valossa. Hän mietti Kirkon valtaa ja ajatteli, että paavius oli kestävämpi kuin vuoden III valtiosääntö.

Ovelle koputettiin. Berthier tuli ilmoittamaan kenraalille, että kaikki oli valmiina lähtöä varten.

Gestas.

Gestas, dixt li Signor, entrez en paradis.

»Gestas, dans nos anciens mystères, c'est le nom du larron crucifié à la droite de Jésus-Christ.»

(Augustin Thierry, la Rédemption de Larmor.)

[Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. »Gestas on vanhoissa mysteereissämme Jeesuksen Kristuksen oikealle puolelle ristiinnaulitun ryövärin nimi.»]

Kerrotaan, että nykyjään elelee eräs kehno veikko, nimeltä Gestas, joka sepittää maailman ihanimpia laulelmia. Hänen litteistä kasvoistaan kuuluu voitavan lukea hänen vaipuneen lihan syntiin, ja illan tullen kiiltelevät pahat nautinnot hänen viheriöissä silmissään. Hän ei ole enää nuori. Hänen kallonsa kuhmurat ovat alkaneet hohtaa kuparilta, ja hänen niskallaan riippuvat homeenkarvaiset hiussuortuvat. Hän on kumminkin viattoman luonnollinen, ja hänessä on säilynyt lapsuuden vilpitön usko. Ellei satu olemaan jälleen sairaalassa, hän asustaa jossakin pienessä hotellihuoneessa Panteonin ja Kasvitieteellisen puutarhan välimaalla. Siellä, vanhassa ja köyhässä kaupunginosassa, hänet tuntee jokainen kivi, synkät kujamaiset kadut ovat hänelle lempeät, ja eräs niistä, huonomaineisten hökkelien ja vaivaisten asumusten reunustama, on hänen mieleisensä, sillä siinä on erään rakennuksen nurkassa pyhä Neitsyt ristikon takana sinisessä seinäkomerossaan. Hän kulkee iltaisin kahvilasta kahvilaan ja pysähtyy olut- ja viina-asemillaan noudattaen vakiintunutta järjestystä; suuret mässäyksen työt näet vaativat menetelmää ja säännönmukaisuutta. On jo myöhä yö, kun hän on saapunut lakkaansa, tietämättä miten, ja osunut joka päivä uudistuvan ihmeen nojalla telttasänkyynsä, johon hän kellahtaa riisuutumatta. Hän nukkuu siinä kädet nyrkissä niinkuin nukkuvat kulkurit ja lapset. Mutta hänen unensa on lyhyt.

Aamunkoiton valkaistessa ikkunaa ja heittäessä uutimien välitse ullakkokamariin kirkkaita säteitään Gestas jo avaa silmänsä, kohottautuu, pudistelee itseään kuin isännätön koira, jonka potku herättää, astuu kiireesti alas pitkiä kierreportaita ja katselee jälleen riemuiten katua, kelpo katua, joka on ylen suopea vähäpätöisten ja köyhien ihmisten paheille, siristää silmiään päivän ensi sarastuksessa, ja hänen Silenuksen-sieraimiaan laajentaa aamuinen ilma. Hän astelee siinä tanakkana ja suorana, jalka vanhan luuvalon jäykistämänä, nojaten kornellipuiseen sauvaan, jonka rautakärkeä hän on kuluttanut kaksikymmentä vuotta vaellusretkillään. Hän näet ei ole öisissä seikkailuissaan milloinkaan kadottanut piippuaan eikä keppiään. Silloin hän näyttää erittäin hyvältä ja erittäin onnelliselta, ja niin on tosiaankin laita. Hänen kaikkein suurimpana ilonaan, jonka korvaukseksi hän luovuttaa unensa, on käydä aamuisin kapakoissa juomassa valkoviiniä työmiesten kanssa. Juopon viattomuus, kirkas viini, päivän kalpea koitto ja muurarien valkoiset puserot viehättävät puhtaudellaan hänen mieltänsä, joka on paheessakin säilynyt lapsellisen vilpittömänä.

Eräänä kevätaamuna, kuljettuaan siten kalustetusta huoneestaan Pikku Mauriin saakka, Gestas näki ilokseen, kuinka avattiin ovi, jonka yläpuolella oli valettu ja maalattu saraseenin pää, ja kuinka hänen kerallaan työntyi tinapintaisen tiskin ääreen tuntemattomia ystäviä: kokonainen joukko Creusen työmiehiä, jotka kilistivät lasejaan ja haastelivat viisaasti kuin Kaarle Suuren kaksitoista pääriä. He tyhjensivät lasinsa ja purivat leipäkannikkaa; se heistä, jonka mieleen sattui johtumaan hyvä ajatus, nauroi voimallisesti ja koki saada kumppanit paremmin asiaa tajuamaan jyskyttämällä heitä nyrkillä selkään. Ukot kallistivat lasejaan hitaasti ja mitään virkkamatta. Miesten poistuttua työhönsä Gestas lähti viimeisenä Pikku Maurista ja siirtyi Hyvään Omenaan, jonka ristikon peitsimäiset tangot olivat hänelle tutut. Hän ryyppi sielläkin hupaisessa seurassa, tarjosipa lasin kahdelle epäluuloiselle ja leppoisalle poliisimiehellekin. Sitten hän kävi kolmannessa kapakassa, jonka vanhassa takorautaisessa kilvessä näkyy kaksi pientä miestä kantamassa valtavan suurta rypäleterttua, ja siellä hänelle tarjoili kaunis rouva Trubert, koko siinä kaupunginosassa kuuluisa viisaudestaan, voimastaan ja herttaisuudestaan. Lähestyessään vallituksia hän joi vielä tislaajien luona, missä tynnyrien messinkihanat kiiltävät hämyisessä valossa, ja anniskelijain myymälöissä, joiden viheriäin, suljettujen ikkunaluukkujen kummallakin puolella on laakeripuu sammiossaan. Sitten hän palasi väkirikkaisiin kaupunginosiin ja nautti vermuuttia ja poroista kahvia erinäisissä kahviloissa. Kello löi kahdeksan. Hän kulki erittäin suorana, tasaisin askelin, jäykkänä ja juhlallisena, joutuen ymmälle, kun naiset, jotka kiiruhtivat ostoksilleen paljain päin, liina kaulaan kietaistuna, tuuppivat häntä raskailla vasuillaan, tai hän itse havaitsemattaan törmäsi valtavan suurta leipää kuljettavaan tyttöseen. Toisinaan, hänen kulkiessaan kadun poikki, maidonkuljettajan rattaat tärisevine ja helisevine läkkikannuineen pysähtyivät niin lähelle, että hän tunsi poskessaan hevosen kuuman hengityksen. Hän jatkoi matkaansa kiirehtimättä, karkean maitorengin ylenkatseellisesta sadattelusta huolimatta. Hänen astuntansa, jota tuki kornellipuinen keppi, oli epäilemättä ylväs ja tyyni. Sisäisesti vanha mies kuitenkin hoiperteli. Aamuinen hilpeys oli kadonnut jäljettömiin. Kiuru, joka oli sirottanut hänen olemukseensa iloista liverrystään vaaleanpunaisen viinin ensimmäisten pisarain keralla, oli kiitänyt pois, ja nyt hänen mielensä oli himmeä korppien pesimämaa, missä mustat linnut vaakkuivat mustissa puissa. Hän oli sanomattoman alakuloinen. Ankara itseinho kuvotti häntä. Katumuksen ja häpeän ääni kuului hänelle huutavan: »Sika! Sika! Olet sika!» Hän ihaili tuota närkästynyttä ja puhdasta ääntä, tuota kaunista enkelin-ääntä, joka oli salaperäisesti hänessä itsessään ja toisti: »Sika! Sika! Olet sika!» Hänessä heräsi ääretön viattomuuden ja puhtauden kaipuu. Hän itki; isot kyynelkarpalot vierivät hänen pukin-parralleen. Hän itki itseänsä. Totellen mestarin sanaa, joka sanoi: »Itkekää itseänne ja lapsianne, te Jerusalemin tyttäret», hän vuodatti silmiensä katkeran kasteen seitsemän synnin tahraaman lihansa ja päihtymyksen siittämien irstaiden kuvitelmien yli. Hänessä heräsi eloon lapsuuden usko kasteraikkaana ja kukkeana. Hänen huuliltaan virtasivat koruttomat rukoukset. Hän lausui aivan hiljaa: »Hyvä Jumala, salli minun tulla jälleen sen pienen lapsen kaltaiseksi, joka olin.» Lausuessaan tuon yksinkertaisen rukouksen hän oli erään kirkon porttiholvissa.

Tämä vanha kirkko oli aikoinaan hohdellut valkoisena ja kauniina kivisissä pitsikoruissaan, joita aika ja ihmiset ovat repineet. Nyt se on musta kuin murjaani, ja sen kauneus puhuu vain runoilijain sydämille; se on »puutteenalainen ja iällinen» kuin François Villonin äiti, joka kenties aikoinaan tuli sinne polvistumaan ja näki nyt valkoisiksi kalkituissa muuripinnoissa sen paratiisin, jonka harput luuli kuulevansa, ja sen helvetin, jossa kadotettuja »paahdettiin», mikä kovin pelotti kelpo eukkoa. Gestas astui Herran huoneeseen. Hän ei nähnyt siellä ketään, ei edes vihkiveden antajaa eikä sellaista eukko rukkaa kuin François Villonin äiti. Vain kirkonlaivassa hyvässä järjestyksessä seisovat tuolit todistivat seurakuntalaisten hartautta ja näyttivät jatkavan yhteistä rukousta.

Gestas kääntyi holvien kosteassa ja viileässä varjossa oikealle, kohti sivulaivaa, missä lähellä ovea. Neitsyen kuvan edessä, rautainen kynttilänkannatin ojenteli teräviä piikkejään, joissa ei vielä palanut yhtäkään vahakynttilää. Siinä, silmäillen valkoisella, sinisellä ja ruusunpunaisella maalattua kuvaa, joka hymyili pienten uhrilahjoiksi ripustettujen kultaisten ja hopeisten sydänten keskellä, Gestas taivutti vanhan, jäykistyneen polvensa, itki pyhän Pietarin lailla ja huokaili ylen lempeitä sanoja, jotka eivät toisiinsa sopineet. »Armollinen Neitsyt, äitini, Maaria, Maaria, lapsesi, lapsesi, rakas äiti!» Mutta kohta hän nousi aivan vikkelästi, astui muutamia nopeita askelia ja pysähtyi rippituolin luo. Tämä ajan tummentama, viininpusertimen väriseksi muuttunut rippituoli näytti kunnolliselta, tutunomaiselta ja kotoiselta kuin vanha liinavaatekaappi. Sen seinäpintoihin upotetut, simpukankuorista ja kivistä sommitellut uskonnolliset tunnuskuvat johtivat mieleen menneiden aikojen porvarisnaisia, jotka tulivat sen eteen kumartamaan korkeilla pitsireunoilla varustettuja myssyjänsä ja huuhtelemaan taloushuolten täyttämää mieltänsä tässä vertauskuvallisessa pesualtaassa. Siihen paikkaan, johon he olivat polvistuneet, polvistui nyt Gestas, painoi huulensa ristikkoa vasten ja lausui hiljaa: »Isä, isä!» Kun kukaan ei vastannut, hän koputti aivan hiljaa sormellaan luukkua.

— Isä, isä!

Hän pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ristikon lomitse ja luuli havaitsevansa pimeässä papin valkoisen messupaidan.

Hän sanoi jälleen:

— Isä, isä, kuunnelkaa minua! Minun täytyy saada tunnustaa syntini, minun täytyy pestä sieluni; se on musta ja likainen; se inhoittaa ja kuvottaa minua. Joudu, isäni, suo katumuksen ja anteeksiantamuksen kylpy, Jeesuksen Kristuksen puhdistava kylpy. Ajatellessani saastaisuuttani tunnen sydämeni pakahtuvan ja raadollisuuteni inhon itseäni oksettavan. Puhdistuksen kylpy, puhdistuksen kylpy!

Sitten hän odotti. Luullen toisinaan näkevänsä rippituolin perältä viittaavan käden, toisinaan taas nähden edessään vain aution tyhjyyden, hän odotti kauan. Hän pysyi siinä liikkumatta, polvet kuin naulittuina puupienaan ja katse suunnattuna ristikkoluukkuun, josta oli tuleva anteeksiantamus, rauha, virvoitus, lunastus, viattomuus, sovinto Jumalan ja itsensä kanssa, taivaallinen ilo, rakkauden tyydytys ja ylin onni. Tavan takaa hän hymisi liikuttavia pyyntöjä:

— Parahin kirkkoherra, isäni, parahin kirkkoherra! Minua janottaa, antakaa minun juoda, minua kovin janottaa! Parahin kirkkoherrani, antakaa minulle, mitä teillä on, puhdasta vettä, valkoiset vaatteet ja siivet sieluparkaani varten. Suokaa minulle katumus ja anteeksiantamus.

Kun mitään vastausta ei kuulunut, hän koputti luukkua kuuluvammin ja sanoi ääneen:

— Rippi, olkaa hyvä!

Vihdoin häneltä loppui kärsivällisyys, hän nousi ja takoi rippituolin seiniä kornellipuisella kepillään huutaen:

— Hei, kuulkaa, kirkkoherra! Hoi, kuulkaa, apulainen!

Niin puhuessaan hän löi kiivaammin. Iskut sattuivat tuimina rippituoliin, siitä tuprahteli pölypilviä ja se vastasi hänen ahdisteluunsa vanhojen orttensa voihkinalla.

Suntio, joka oli lakaisemassa sakaristoa, juoksi metelin kuullessaan kirkkoon, hihat käärittyinä. Nähdessään keppiä heiluttavan miehen hän seisahtui hetkiseksi, mutta eteni sitten häntä kohti varovasti ja hitaasti niinkuin ainakin kaikkein nöyrimmässä palvelustoimessa harmaantunut henkilö. Saavuttuaan äänenkantaman päähän hän kysyi:

— Mitä tahdotte?

— Tahdon käydä ripillä.

— Tähän aikaan päivästä ei käydä ripillä.

— Minä tahdon käydä ripillä.

— Menkää matkaanne.

— Tahdon tavata kirkkoherran.

— Miksi niin?

— Päästäkseni ripille.

— Kirkkoherra ei ole tavattavana.

— Siinä tapauksessa ensimmäisen apulaisen.

— Hänkään ei ole tavattavana. Menkää menojanne.

— Toisen, kolmannen, neljännen tai vihoviimeisen apulaisen.

— Menkää tiehenne!

— Vai niin! Annetaanko minun kuolla ripittäytymättä? Asia siis on pahempi kuin vuonna 93!… Aivan pieni apulainen. Mitä te siitä, jos ripittäydynkin aivan pienelle apulaiselle, vain kehrävarren korkuiselle? Käskekää joku pappi kuulemaan synnintunnustustani. Minä lupaan tunnustaa hänelle syntejä, jotka varmaan ovat harvinaisempia, tavattomampia ja mielenkiintoisempia kuin kaikki ne, joita hänelle voivat lasketella hänen hupsut katuvaisensa. Voitte sanoa, että häntä pyydetään kauniiseen rippiin.

— Menkää tiehenne!

— Etkö ymmärrä, sinä vanha Barrabas? Minä sanon sinulle tahtovani päästä sovintoon Jumalan kanssa, jumaliste!

Vaikka tämä pertuskankantaja ei ollutkaan varreltaan niin valtava kuin jonkin rikkaan seurakunnan suntio, oli hän kuitenkin roteva. Hän tarttui ripillepyrkijän olkapäihin ja heitti hänet ulos.

Kadulle jouduttuaan Gestas havaitsi päässään yhden ainoan ajatuksen: päästä takaisin kirkkoon jostakin sivuovesta yllättääkseen, jos mahdollista, suntion takaapäin ja saadakseen käsiinsä jonkun pienen apulaisen, joka suostuisi kuuntelemaan hänen synnintunnustustaan.

Tämän aikomuksen toteutuminen estyi, sillä kirkkoa piirittivät vanhat rakennusryhmät, ja Gestas eksyi auttamattomasti katujen, kujien, umpisokkeloiden ja solain labyrinttiin.

Siellä sattui olemaan viinitupa, johon vaivainen katuja päätti poiketa löytääkseen lohdutusta absintista. Se onnistuikin. Mutta aivan pian hänet valtasi uusi katumuksen puuska. Ja se seikka vahvistaa hänen ystäviänsä toivossa, että hän tulee pelastetuksi. Hänessä on usko, yksinkertainen, luja ja lapsellinen usko. Häneltä puuttuu pikemmin töitä. Ei kumminkaan sovi olla epätoivossa hänestä, koska hän itse ei ole milloinkaan epätoivoinen.

Ryhtymättä pohtimaan ennaltamääräämisen melkoisen vaikeita pulmia
ja huolimatta tarkastella tätä asiaa koskevia pyhän Augustinuksen,
Gotesialen, albigenssien, wiclifilâisten, hussilaisten, Lutherin,
Calvinin, Jânseniuksen ja suuren Arnaud'n mielipiteitä arvelemme, että
Gestas on ennaltamäärätty iäisen autuuden perijäksi.

Gestas, dixt' li Signor, entrez en paradis.

Signora Chiara.

Napolilainen professori Giacomo Tedeschi on kuuluisa lääkäri kotikaupungissaan. Hänen väkevästi tuoksahtavassa talossaan, joka sijaitsee lähellä Incoronata-kirkkoa, käy kaikenlaista väkeä, mutta varsinkin niitä kauniita tyttöjä, jotka Santa Luciassa myyvät meren hedelmiä. Hän määrää lääkkeitä kaikkiin tauteihin, suostuu vetämään mädänneen hampaan suustanne ja kykenee juhlapäivien jälkeen erinomaisesti parsimaan tappelupukarien rikkoutunutta nahkaa. Hän osaa käyttää rannikon murretta, sekoittaa siihen koulussa oppimaansa latinankieltä ja tyynnyttää sillä potilaitaan, jotka lepäävät kaikkein suurimmassa, horjuvimmassa, huokailevimmassa ja likaisimmassa leposohvassa, minkä voi löytää mistään maailman rannikkokaupungista. Hän on pienikokoinen, kasvot ovat täyteläiset, silmät pienet ja viheriät, pitkä nenä painuu lähelle suun kaartuvaa viivaa, ja pyöreät hartiat, ulkoneva vatsa ja hoikat jalat tuovat mieleen muinaisajan atellaannin.

Giacomo nai vanhoilla päivillään nuoren Chiara Mammin, erään Napolissa erinomaisesti arvossapidetyn linnavangin tyttären. Mammi oli perustanut leipomon Borgo di Santolle, ja hänen kuolemaansa suri koko kaupunki. Signora Chiaran kauneus oli kypsynyt sen auringon paisteessa, joka kasvattaa kullanhohtelevat Torren viinirypäleet ja Sorrenton oranssit, ja oli nyt kukkeimmassa loistossaan.

Professori Giacomo Tedeschi uskoo soveliaasti, että hänen vaimonsa on yhtä siveä kuin kaunis. Sitäpaitsi häh tietää, kuinka voimakas on naisten kunniantunto rosvoperheiden keskuudessa. Mutta hän on lääkäri ja tietää myös, millaisille häiriöille ja heikkouksille naisluonto siinä suhteessa on altis. Hän alkoi käydä hiukan levottomaksi, kun Ascanio Ranieri, milanolainen, joka oli perustanut naisten pukuneulomon Marttyyritorin laitaan, oli ottanut tavakseen käydä hänen talossaan. Ascanio oli nuori, kaunis ja aina hymyilevä. Sankarillisen Mammin, kansallismielisen leipurin tytär oli epäilemättä liian hyvä napolilainen unohtaakseen velvollisuuksiaan jonkun milanolaisen vuoksi. Ascanio vieraili kuitenkin Incoronatan läheisyydessä enimmälti silloin, kun tohtori ei ollut kotona, ja signora otti hänet mielellään vastaan ilman todistajia.

Eräänä päivänä, palatessaan kotiin pikemmin kuin odotettiin, professori yllätti Chiaran eteen polvistuneen Ascanion. Signora poistui tyynesti, astuen kuin jumalatar, ja Ascanio nousi seisomaan.

Giacomo Tedeschi lähestyi häntä ylen huolestuneena, kuten näytti.

— Ystäväni, minä huomaan, että olette kovin kipeä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni. Minä olen lääkäri, ja toimenani on lievittää ihmisten kärsimyksiä. Te olette sairas, älkää väittäkö vastaan. Olette sairas, ylen sairas. Kasvonne ovat ihan tulehtuneet… Päänsärky, ankara päänsärky, epäilemättä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni! Uskon varmaan, että odotitte minua kärsimättömästi. Hirveä päänsärky!

Niin jutellen työnsi ukko, joka oli väkevä kuin sabinilainen härkä, Ascanion vastaanottohuoneeseensa ja pakotti hänet istuutumaan siihen kuuluisaan leposohvaan, joka oli nähnyt neljäkymmentä vuotta Napolin tautien historiaa.

Giacomo Tedeschi painoi potilastaan leposohvaan ja virkkoi:

— Jopa näen, mikä teitä vaivaa! Hammastauti eikä mikään muu!
Haminastanne pakottaa.

Hän veti lippaastaan hirmuisen suuret hammaspihdit, väänsi leuat auki ja tempasi irti erään hampaan.

Ascanio pakeni ankarasti verta sylkien, ja professori Giacomo Tedeschi huusi tuiman iloisesti:

— Kaunis hammas! Kaunis, erittäin kaunis hammas!…

Kaiverrettu kivi.

Saavuin hänen luokseen puolenpäivän tienoissa hänen kehoitustaan noudattaen. Päivällisen aikana, ruokasalissa, joka on pitkä kuin kirkonlaiva ja johon hän on kerännyt vanhoja kulta- ja hopeateoksia, hän näytti minusta uneksivalta, joskaan ei murheelliselta. Silloin tällöin ilmeni hänen puheessaan hengen kaunis virkeys. Toisinaan ilmaisi jokin lausuttu sana hänen harvinaisen hienoa taiteellista aistiansa tai hänen urheiluintoansa, joka ei ollut vähääkään laimentunut, vaikka hän oli ratsun selästä pudotessaan halkaissut kallonsa. Mutta hänen ajatuksensa katkesivat alinomaa. Tuntui siltä kuin ne olisivat toinen toisensa jälkeen törmänneet johonkin esteeseen.

Keskustelusta, jota oli sangen vaikea seurata, jäi mieleeni vain, että hän oli äskettäin lähettänyt pari valkoista riikinkukkoa linnaansa Rarayhen ja että hän oli ilman mitään syytä laiminlyönyt lähimmät ystävänsä, herra ja rouva N————n. Hän ei varmaankaan ollut kutsunut minua luoksensa kuulemaan näitä tunnustuksia. Kahvia juodessamme kysyin, mitä hänellä oli minulle kerrottavaa. Hän silmäili minua hieman hämmästyneenä.

— Pitikö minulla olla jotakin sinulle kerrottavaa?

— Totta tosiaan! Kirjoitithan minulle: »Tule huomenna luokseni päivälliselle. Haluan keskustella kanssasi.»

Hänen vaietessaan vedin taskustani kirjeen ja näytin sitä hänelle.
Osoite oli hänen sievää, mutta hiukan rikkinäistä käsialaansa.
Kirjekuoressa oli sinipunerva lakkasinetti.

Hän kosketti otsaansa sormellaan.

— Nyt muistan. Teethän mielikseni ja lähdet Féralin luo. Hän näyttää sinulle Romneyn piirroksen, erään nuoren naisen: hiukset kullanväriset, ja niiden heijastus otsassa ja poskissa… Tummansiniset silmät, jotka luovat koko silmäkuoppaan sinervän värivaikutelman… Iho raikkaan lämmin… Se on oivallinen. Mutta toinen käsivarsi… Koeta joka tapauksessa saada selville, onko…

Hän keskeytti. Ja ovea avatessaan hän sitten lisäsi:

— Odota minua. Menen vaihtamaan takkia. Lähdemme tästä yhdessä.

* * * * *

Jäätyäni yksin ruokasaliin astuin ikkunan luo ja katselin sinipunervaa sinettiä tarkemmin kuin ennen. Siinä oli vanhan intaglion painama kuva: satyyri kohottamassa puolipylvään juurella laakeripuun alla nukkuvan nymfin huntuja. Roomalaisen taiteen parhaana kautena olivat maalaajat ja kivenkaivertajat mielellään esittäneet tätä aihetta. Jäljennös näytti erinomaiselta. Tyylillinen puhtaus, verraton muotovaisto ja sommittelun sopusuhtaisuus tekivät tästä kynnenkokoisesta kappaleesta suuren ja vaikuttavan taideteoksen.

Olin vielä sen lumoissa, kun ystäväni ilmaantui puoliavoimelle ovelle.

— Tule, lähdetään!

Hänellä oli hattu päässä, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä lähtemään.

Minä onnittelin häntä sinetin johdosta.

— En tiennyt, että sinulla oli sellainen oivallinen kivi.

Hän vastasi omistavansa sen vasta vähän aikaa, suunnilleen kuusi viikkoa. Se oli ollut löytö. Hän otti sen sormestaan, missä kantoi sitä sormukseen kiinnitettynä, ja ojensi sen minulle.

Kuten tiedämme, ovat useimmat kauniin klassillisen tyylikauden kaiverretut kivet karneoleja. Hämmästyin siis hiukan nähdessäni himmeäksihiotun, tummansinipunaisen kiven.

— Kas kummaa! huudahdin minä. Se on ametysti.

— Niin, murheellinen kivi, eikö totta, ja onnettomuutta tuova. Luuletko sitä vanhaksikin?

Hän käski palvelijaa tuomaan suurennuslasin. Sen avulla voin paremmin ihailla uurteiden muovausta. Se oli epäilemättä kreikkalaisen kaiverrustaiteen mestariteos, Rooman keisarivallan ensimmäisten vuosien ajoilta. Kauniimpaa en ollut nähnyt Napolin museossakaan, vaikka sinne on kerätty erittäin paljon kiviä. Suurennuslasilla erotti puolipylväässä sen tunnuskuvan, joka usein esiintyy Bakkhos-jaksoon kuuluville aiheille omistetuissa muistomerkeissä. Minä huomautin asiasta ystävälleni.

Hän kohautti hartioitaan ja hymyili. Kivi oli kiinnitetty molemmin puolin näkyväksi. Mieleeni johtui tutkia sen alapuolta, ja kovin hämmästyin havaitessani siinä harmillisen kömpelösti piirrettyjä merkkejä, jotka ilmeisesti olivat peräisin paljoa myöhemmiltä ajoilta kuin itse intaglio. Ne muistuttivat hiukan muinaisesineidenkauppiaiden hyvin tuntemien amulettien kaiverruksia, ja minä olin kokemattomuudestani huolimatta tuntevinani ne maagillisiksi merkeiksi. Samoin uskoi ystävänikin.

— Väitetään, että siinä on jokin kabbalistinen lause, loitsu, jonka esittää teoksissaan eräs kreikkalainen runoilija.

— Kuka heistä?

— Siitä minulla ei ole täyttä selkoa.

— Theokritosko?

— Niin, kenties Theokritos.

Suurennuslasin avulla voin selvästi lukea neljän kirjaimen muodostaman sanaryhmän:

KHPH

— Niistä ei synny mitään nimeä, virkkoi ystäväni.

Minä huomautin hänelle, että kirjaimet kreikankielisinä merkitsivät

KERE.

Sitten ojensin kiven hänelle takaisin, ja hän silmäili sitä kauan jonkinlaisen typertymisen vallassa sijoittaen vihdoin sormuksen takaisin sormeensa.

— Lähdetään, virkkoi hän vilkkaasti, lähdetään. Minne sinä olet menossa?

— Madeleine-kirkolle päin. Entä sinä?

— Minä?… Minne menisinkään?… Hitto vieköön! Lähden Gaulot'n luo katsomaan hevosta, jota hän ei tahdo ostaa, ennenkuin olen sen tarkastanut. Tiedäthän, että olen hevoskauppias ja hiukan välskärikin. Sitäpaitsi olen vanhojen tavaroiden kaupustelija, verhoilija, arkkitehti, puutarhuri ja tarvittaessa pörssikeinottelijakin. Minä ajaisin kumoon kaikki juutalaiset, ystäväni, ellei asia olisi niin ikävystyttävä.

Me kuljimme pitkin etukaupungin katuja, ja yleensä huolettomasti asteleva ystäväni alkoi kulkea hämmästyttävän nopeasti. Aivan pian hän liikkui niin kiivaasti, että minun oli vaikea häntä seurata. Edellämme kulki sangen hyvin puettu naishenkilö. Ystäväni huomahutti:

— Selkä on pyöreä ja vartalo hieman jäykkä. Mutta katso nilkkaa. Uskon varmaan, että sääri on ihastuttava. Tiedätkö, että hevoset, naiset ja kaikki kauniit eläimet ovat rakenteeltaan samanlaiset. Heidän jäsenensä ovat lihakkailta kohdiltaan tanakat ja pyöristyneet, mutta hoikentuvat kohti niveliä, missä luiden hienous tulee ilmi. Katsohan tuota, tuota naista: vyötäisten yläpuolella ei ole yhtään mitään. Mutta painu alemmaksi. Kuinka vapaat ja voimakkaat ovatkaan muodot; katsohan, ne liikahtelevat kauniina, tasapainoisina massoina. Ja nilkka on erittäin hieno. Uskon varmaan, että kinnerpolvi on hoikka ja jäntevä ja että siinä on todella jotakin erinomaisen sievää.

Sitten hän lisäsi, käytellen hyvin hankkimaansa ja mielellään toisille jakamaansa viisautta:

— Yhdeltä ainoalta naiselta ei pidä vaatia kaikkea; valittu kauneus on otettava siitä, mistä se löytyy. Valittu kauneus, se on hiton harvinaista!

Salaperäisen ajatusyhtymän johtamana hän kohta kohotti vasenta kättään ja katseli kaiverrettua kiveä. Minä sanoin:

— Olet asettanut oman vaakunasi, pienen puun sijaan tuon bakkanaalin?

— Niin, oikein, aikaisemmin siinä oli pyökki, Du Fau-suvun vaakuna. Isoisäni isä oli aikoinaan, Ludvig XVI:n hallitessa, Poitoussa se, mitä nimitettiin jalosukuiseksi mieheksi, toisin sanoen arvossapidetty verotilallinen. Myöhemmin hänestä tuli Poitiers'n vallankumouskerhon jäsen ja kansallisomaisuuden hankkija, ja sen nojalla minä nyt nautin ruhtinaiden ystävyyttä ja aristokraatin arvoa israelilaisten ja amerikkalaisten muodostamassa yhteiskunnassamme. Minkätähden olen hylännyt Du Fau-suvun pienen puun? Minkätähden? Meidän pyökkimme oli melkein Duchesne de la Sicotière-suvun tammen veroinen. Ja minä olen vaihtanut sen bakkanaaliin, hedelmättömään laakeripuuhun ja tunnuskuvalliseen puolipylvääseen.

Hänen lausuessaan nuo sanat pilailevan painokkaasti me saavuimme hänen ystävänsä Gaulot'n asunnon luo, mutta Du Fau ei pysähtynytkään niiden Neptunuksen muotoisiksi muovattujen kolkutinten eteen, jotka kiiltävät ovessa kuin kylpyammeen hanat.

— Sanoitko meneväsi kiireen kaupalla Gaulot'n luo?

Hän ei näyttänyt kuulevan mitään, vaan kiiruhti kulkuaan. Niin hän riensi aina Matignon-kadulle, johon poikkesi. Sitten hän äkkiä pysähtyi erään ison ja synkän viisikerroksisen rakennuksen edustalle. Hän katseli ääneti ja pelokkaasti kipsimuurauksen peittämää latteata julkisivua, jossa oli useita ikkunoita.

— Jäätkö tähän pitkäksi ajaksi? kysyin minä. Tiedätkö, että tässä talossa asuu rouva Cère?

Uskoin varmaan ärsyttäväni häntä mainitsemalla nimeltään tuon naisen, jonka teennäistä kauneutta, kuuluisaa ostettavuutta ja ilmeistä typeryyttä hän oli aina inhonnut ja jonka epäiltiin vanhentuneena ja rappeutuneena varastelevan pitsejä myymälöistä. Mutta ystäväni vastasi heikolla, melkein valittavalla äänellä:

— Niinkö luulet?

— Tiedän sen varmasti. Katsohan noita toisen kerroksen ikkunain rumia verhoja, joissa on punaisten leopardien kuvia.

Hän nyökkäsi.

— Rouva Cère, niin, minä uskon, uskon tosiaankin hänen asuvan tässä.
Uskon hänen olevan tänä hetkenä jonkin punaisen leopardin takana.

Hän näytti aikovan lähteä rouva Cèren luo. Minä lausuin julki ihmettelyni.

— Aikaisemmin, kun kaikki ihmiset pitivät häntä kauniina ja koristeellisena ja kun hän herätti kohtalokkaita intohimoja ja traagillista kiintymystä, hän oli sinulle vastenmielinen. Sinä sanoit: »Tuon naisen pelkkä hipiä herättää minussa voittamatonta inhontunnetta. Mutta lisäksi tulee hänen lattea vartalonsa ja paksut ranteensa.» Keksitkö nyt, hänen koko olemuksensa muututtua raunioksi, hänessä jonkin niitä valikoituja pieniä kohtia, joihin sanoit täytyvän tyytyä? Mitä ajattelet hänen nilkkansa hienoudesta ja hänen henkensä jaloudesta? Iso konkari, vailla rintoja ja reisiä, katseli saliin astuessaan heti joka puolelle ja veti sellaista yksinkertaista keinoa käyttäen luokseen joukon typeriä ja turhamaisia olentoja, henkilöitä, jotka tappavat itsensä sellaisten, vain puvun verhoamina mahdollisten naishenkilöiden vuoksi.

Minä vaikenin, hieman häveten, että olin sanonut niin naisesta. Mutta nyt puheenalaisena oleva oli todistanut kamalaa ilkeyttään niin tehokkaasti, että olin voinut antautua hänen herättämänsä epäedullisen vaikutelman valtaan. En olisi suinkaan puhunut niin, ellen olisi tuntenut hänen pahaa sydäntänsä ja kavaluuttansa. Olin muuten iloinen havaitessani, ettei Du Fau ollut kuullut ainoatakaan lausumaani sanaa.

Hän alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.

— Yhdentekevää, menenkö hänen luokseen vai en. Jo kuuden viikon aikana näen hänet aina, kun astun johonkin vierashuoneeseen. Taloissa, joissa en ole käynyt vuosikausiin ja joissa nyt käyn kerran toisensa jälkeen, tietämättä minkätähden! Merkillisiä taloja!

Minä jätin hänet seisomaan avoimen oven eteen kykenemättä selittämään, mikä viehätys häntä siinä pidätti. Se seikka, että Du Fau, joka oli inhonnut rouva Cèreâ hänen ollessaan kaunis ja oli torjunut tämän naisen lähentelyt hänen loistokautenaan, nyt etsi vanhaa ja. morfiinintärvelemää naista, tuntui hämmästyttävältä rappeutumisilmiöltä ystävässäni. Olisin väittänyt sellaista vaiston harhautumista mahdottomaksi, jos sairaalloisten intohimojen hämärästä alueesta voisi mitään varmaa sanoa.

Kuukautta myöhemmin minä poistuin Parisista tapaamatta enää Du Fau'ta. Vietettyäni muutamia päiviä Bretagnessa lähdin Trouvilleen serkkuni rouva B————n luo, joka oli asettunut asumaan sinne lapsineen. Ensimmäinen Halkyonein huvilassa viettämäni viikko kului opettaessani serkkuni tyttärille vesivärimaalausta, miekkaillessani serkkuni poikain kanssa ja kuunnellessani serkkuni soittavan Wagneria.

Sunnuntai-aamuna saattelin perheeni kirkkoon ja lähdin messun ajaksi kävelemään kaupungille. Kulkiessani rantaan päin laskeutuvaa katua, jota reunustavat lelu- ja rihkamakaupat, näin edelläni rouva Cèren. Hän kulki kohti uimahuoneita yksin, velttona, hylättynä. Hän astella laahusti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jalassa kenkärajat. Huono ja rypistynyt hame näytti pyrkivän valahtamaan pois hänen yltänsä. Hän kääntyi ja katsahti taaksensa.

Syvälle onteloihin painuneet ilmeettömät silmät ja hervottomat huulet vaikuttivat kaameilta. Naiset loivat häneen syrjäsilmäyksiä, ja hän asteli tietänsä, jurona ja välinpitämättömänä.

Naisrukka oli nähtävästi morfiinin myrkyttämä. Kadun päässä hän pysähtyi rouva Guillot'n pitsipöydän luo ja alkoi tunnustella pitsejä pitkillä laihoilla sormillansa. Sinä hetkenä hänen ahnas katseensa johti mieleeni, mitä oli kerrottu hänen suurissa myymälöissä tekemistään kolttosista. Ovelle ilmaantui lihava rouva Guillot, poistuvia ostajia saatellen. Rouva Cère jätti pitsin ja kulki jälleen alakuloista kulkuansa kohti merenrantaa.

— Te ette osta minulta enää mitään! Olettepa muuttunut huonoksi kauppatuttavaksi! huusi rouva Guillot huomatessaan minut. Tulkaa katsomaan solkia ja viuhkoja, jotka ovat hyvin miellyttäneet nuoria sukulaisianne. Käyvät yhä kauniimmiksi, ne nuoret neidit.

Sitten hän katseli poistuvaa rouva Cèreâ ja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: — Eikö olekin onneton ihminen? Minun täytyi valita valetimantein koristettuja solkia serkuntyttäriäni varten. Myyjän tehdessä niistä pientä kääröä näin ikkunasta Du Faun, joka oli menossa rantaan. Hän asteli erittäin nopeasti, levottoman näköisenä, sormet huulilla, niinkuin ainakin huolestunut ihminen, ja minä näin hänen ametystisormuksensa.

Tämä seikka hämmästytti minua sitä enemmän, koska Du Fau oli sanonut lähtevänsä Dinardiin, missä hänellä on huvila ja missä hän harjoittaa juoksijoitaan. Minä lähdin noutamaan serkkuani kirkosta. Kysyin, tiesikö hän Du Faun olevan Trouvillessä. Hän teki myöntävän eleen ja virkkoi sitten hieman epäröiden:

— Ystävä parkamme on aivan naurettava. Hän seuraa alinomaa tuota naista. Ja onpa tosiaankin…

Hän keskeytti ja jatkoi sitten:

— Hän kosiskelee tuota naista. Se on kerrassaan käsittämätöntä.

Hän kosiskeli tuota naista.

Muutaman päivän kuluessa sain varmat todistukset. Minä näin hänen seurailevan rouva ja herra Cèreâ, josta ei vielä tiedetä, onko hän typerä vai myötämielinen aviopuoliso. Hänen tylsyytensä on hänet pelastanut, mutta hänen kunniattomuuttansa koskevat epäilykset eivät ole hälvenneet. Tuo nainen oli aikoinaan epätoivoisesti yrittänyt miellyttää Du Fau'ta, joka mielellään auttaa pulaan joutuneita ylellisiä perhekuntia. Du Fau ei kumminkaan salannut tuntemaansa vastenmielisyyttä. Hän sanoi rouvan kuullen: »Tehty kaunotar on inhoittavampi kuin ruma nainen. Ruma voi tuottaa miellyttävän yllätyksen, mutta toinen on kuin mädännyt hedelmä.» Sillä kertaa tunteen voimakkuus loi Du Faun puheeseen korkean raamatullisen tyylin. Nyt ei rouva Cère ollut enää häntä huomaavinaankaan. Miehet olivat muuttuneet yhdentekeviksi, ja hän tunsi vain morfiiniruiskunsa ja ystävättärensä, kreivitär V————n. Nämä kaksi naista olivat alinomaa toistensa seurassa, ja tuttavat myönsivät, että heidän suhteensa voi olla viaton, koska molemmat olivat lopullisesti riutumassa. Du Fau seurasi kuitenkin heitä heidän retkillään. Eräänä päivänä näin hänen kantavan heidän viittojansa, rouva Cèren valtava merikiikari olkahihnasta riippumassa. Hänen onnistui päästä soutelemaan rouva Cèren kanssa, ja koko rannikko tähysteli heitä tuntien kiusallista iloa.

Oli luonnollista, etten asiain tällä kannalla ollessa etsinyt ahkerasti ystäväni seuraa. Hän oli alinomaa jonkinlaisessa unitilassa, ja niin poistuin Trouvillesta vaihtamatta montakaan sanaa onnettoman ystäväni kanssa, jonka jätin Cèren ja kreivitär V————n haltuun.

Minä tapasin hänet jälleen eräänä iltana Parisissa hänen ystäviensä ja naapuriensa N————ien luona, joiden vastaanotot ovat erittäin miellyttävät. Heidän kauniissa talossaan, Kleber-bulevardin varrella, osoitti huoneiden sisustus rouva N————n erittäin herkkää aistia ja siihen hyvin sointuvaa Du Fau'n kauneusvaistoa. Oli koolla sangen tuttavallinen seura. Paul Du Fau käytteli, kuten ennenkin, hänelle ominaista miellyttävää, herkänhienoa esitystapaa, johon jollakin käsittämättömällä tavalla luontevasti liittyy mitä värikkäin karkeus. Rouva N———— on älykäs, ja hänen kanssaan juttelee varsin sievästi. Ensimmäiset lauseet, jotka saavuttuani kuulin, olivat kuitenkin ikävystyttävän tyhjänpäiväisiä. Eräs virkamies, neuvosherra Nicolas, kertoi juurta jaksain vanhaa vatvottua tarinaa vahtikojusta, jossa sotilaat surmasivat itsensä toinen toisensa jälkeen ja joka täytyi hajoittaa, jotta tuo uudenlainen tarttuva tauti estyisi. Rouva N———— kysyi sen johdosta minulta, uskoinko talismaneihin. Neuvosherra Nicolas päästi minut pälkähästä vakuuttamalla, että minun täytyi olla taikauskoinen, koska en ollut uskovainen.

— Ettepä erehdykään, virkkoi rouva N————. Hän ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta haudantakaisiin tarinoihin hän on intohimoisesti kiintynyt.

Minä silmäilin tuota viehättävää naista hänen jutellessaan ja ihailin hänen poskiensa, kaulansa ja olkapäittensä herkkää suloa. Hänen koko olemuksensa vaikuttaa harvinaiselta ja kallisarvoiselta. En tiedä, mitä Du Fau ajattelee rouva N————n jalasta. Minä puolestani pidän sitä ihastuttavana.

Paul Du Fau tuli puristamaan kättäni. Minä huomasin, ettei hänellä enää ollut sormusta.

— Mihin on ametystisi joutunut?

— Olen sen kadottanut.

— Oletko kadottanut kaiverretun kiven, joka oli kaikkia Roomassa ja
Napolissa säilytettyjä kauniimpi?

Herra N———, joka on aina hänen läheisyydessään, ehdätti vastaamaan hänen puolestaan:

— Niin, se on merkillinen juttu. Hän on kadottanut ametystinsä.

N———— on mainio mies, erittäin itsetietoinen, hiukan turpea ja niin suorasyinen, että toisinaan täytyy hänelle hymyillä. Hän kutsui meluisasti vaimoansa:

— Marthe, ystäväiseni, tässä on ihminen, joka ei vielä tiedä, että Du
Fau on kadottanut ametystinsä.

Sitten hän kääntyi puhumaan minulle:

— Se on kokonainen historia. Ajatelkaa, että ystävämme oli meidät kerrassaan hylännyt. Minä sanoin vaimolleni: »Mitä olet tehnyt Du Fau'lle?» Hän vastasi: »Minäkö? En mitään, ystäväiseni.» Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Ja hämmästyksemme kasvoi kaksinkertaiseksi, kun saimme tietää hänen seurustelevan alinomaa rouva Cère rukan kanssa.

Rouva N———— keskeytti miehensä kertomuksen:

— Minkätähden huolit sitä kertoa?

Mutta N———— jatkoi vääjäämättä:

— Maltahan, ystäväni! Minä kerron kertomani, selitän ametystin historian, Ystävämme Du Fau ei suostunut lähtemään kanssamme maaseudulle, kuten aina ennen. Me olimme kutsuneet hänet erittäin sydämellisesti, vaimoni ja minä, mutta hän jäi Trouvilleen serkkunsa, rouva de Maureil'n luo ikävystyttävään seuraan.

Rouva N———— väitti vastaan, mutta hänen miehensä toisti:

— Ikävystyttävään seuraan, kuten sanoin. Hän souteli päivät pitkät rouva Cèren kanssa.

Du Fau huomautti tyynesti, ettei N————n kertomassa ollut sanaakaan totta. Viimeksimainittu laski kätensä parhaan ystävänsä olalle ja virkkoi:

— Uskallahan väittää minun valehdelleen!

Hän päätti kertomuksensa:

— Du Fau seurusteli yöt päivät rouva Cèren tai hänen haamunsa kanssa; rouva Cère näet kuuluu olevan vain entisensä varjo. Cère lepäsi rannalla kaukoputkineen. Erään sellaisen retken aikana Du Fau kadotti ametystinsä. Sen onnettomuuden jälkeen hän ei tahtonut enää jäädä päiväksikään Trouvilleen. Hän poistui rannikolta sanomatta hyvästi kenellekään, astui junaan ja saapui luoksemme maalle, missä kukaan ei enää häntä odottanut. Se tapahtui kahden aikaan aamulla. »Tässä minä olen», lausui hän minulle aivan tyynesti. Onpa originaali!

— Entä ametysti? kysyin minä.

— Se putosi tosiaankin mereen, vastasi Du Fau. Siellä se lepää hienossa pohjahiekassa. Ei ainakaan ole kalastaja tuonut minulle kalaa, joka olisi sen niellyt, kuten tavallisesti käy.

Muutamia päiviä myöhemmin kävin jälleen Hendelin myymälässä Châteaudun-kadun varrella kuulemassa, eikö hänellä ollut jotakin minulle sopivaa koruesinettä. Hän tietää, että kerään kaikesta muodista välittämättä vanhoja pronssi- ja marmoriesineitä. Hän avasi mitään virkkamatta erään lasikon, jonka tunsivat ainoastaan harrastajat, ja otti sieltä pienen kovasta kivestä veistetyn egyptiläisen kirjurin. Se oli tyyliltään primitiivinen, todellinen taideteos! Mutta kuultuani sen hinnan asetin itse sen takaisin paikalleen, kaipaavasti siihen katsahtaen. Samalla huomasin lasikossa Du Fau'n omistamalla ihailemallani intagliolla vahaan painetun kuvan.

Minä tunsin nymfin, tunsin puolipylvään ja laakeripuun. Ei ollut epäilemistäkään.

— Onko tuo kivi ollut hallussanne? kysyin Hendeliltä.

— On, möin sen viime vuonna

— Oivallinen kappale? Mistä sen saitte?

Sen oli omistanut Marc Delion pankkiiri, joka surmasi itsensä viisi vuotta sitten, erään maailmannaisen… rouva… tunnette kenties… rouva Cèren vuoksi.

Valtameren Kristus.

Monet niistä Saint-Valeryn asujaimista, jotka olivat sinä vuonna lähteneet kalastamaan, ahmaisi myrskyinen meri. Aaltojen kuljettamat ruumiit löytyivät rannasta pirstoutuneiden pursien seasta, ja yhdeksän päivän aikana kannettiin kirkkoon johtavalla mäkisellä tiellä ruumiskirstuja, joiden jäljessä astelivat itkevät lesket puettuina huppukaulusviittoihin, kuin Raamatun naiset.

Niin haudattiin laivuri Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré kirkon päälaivahan, holvin alle, mihin he olivat taannoin ripustaneet täysin varustetun aluksen uhrilahjaksi Neitsyt Marialle. He olivat olleet hurskaita ja jumalaapelkääväisiä miehiä. Guillaume Truphème, Saint-Valeryn sielunpaimen, julisti heille synninpäästön ja lausui sitten äänellä, jossa väreilivät kyynelet:

— Ei ole milloinkaan tuotu pyhään maahan, Jumalan tuomiota odottamaan, kunnollisempia ihmisiä ja parempia kristityitä kuin Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré.

Pienten alusten siten tuhoutuessa laivureineen lähellä rannikkoa upposivat ulapalla suuret laivat, eikä kulunut päivääkään, jona Valtameri ei ajanut rantaan jotakin pirstaletta. Eräänä aamuna näkivät rantaa soutavat lapset meressä lepäävän kuvan. Se oli Vapahtajan kuva, puusta veistetty ja luonnollista kokoa, ja näytti tekotavaltaan vanhanaikaiselta. Hyvä Jumala ui siinä aalloilla käsivarret ojennettuina. Lapset vetivät sen venheeseensä ja kuljettivat kotiin. Otsaa kiersi orjantappurakruunu; hänen jalkansa ja kätensä olivat lävistetyt. Mutta naulat olivat poissa, ja ristikin oli hävinnyt. Käsivarret ojennettuina uhrautumisen ja siunaamisen merkiksi hän ilmeni sellaisena kuin hänet olivat nähneet Josef Arimatialainen ja pyhät naiset hänet haudatessaan.

Lapset veivät kuvan kirkkoherralle, joka lausui heille:

— Tämä Vapahtajan kuva on vanhaa työtä, ja henkilö, joka sen on veistänyt, on epäilemättä aikoja sitten kuollut. Vaikka Amiensin ja Parisin kauppiaat myyvät nykyjään sadasta frangista, vieläpä korkeammastakin hinnasta, mainioita veistoksia, on kumminkin myönnettävä, että menneiden aikojen veistäjät olivat hekin kyvykkäitä. Mutta minua riemastuttaa erittäinkin se ajatus, että Jeesus Kristus, saapuessaan siten, käsivarret levitettyinä, Saint-Valeryn rantaan, on tahtonut siunata julmasti koeteltua seurakuntaamme ja ilmoittaa olevansa laupias niille ihmisraukoille, jotka lähtevät kalastamaan henkensä uhalla. Hän on se Jumala, joka kulki vetten päällä ja siunasi Kephaan verkkoja.

Kirkkoherra Truphème sijoitti Kristuksen kirkkoon, pääalttarin liinalle, ja meni tilaamaan puuseppä Lemerreltä kauniista oksattomasta tammipuusta tehtävää uutta ristiä. Sen valmistuttua kiinnitettiin siihen Vapahtaja aivan uusilla nauloilla, ja risti pystytettiin kirkon laivaan, kirkkoraadin penkin yläpuolelle.

Silloin nähtiin, että hänen silmänsä olivat täynnä laupeutta ja ikäänkuin taivaallisen säälin kostuttamat.

Eräs kirkkoraadin jäsen, joka oli läsnä ristiä pystytettäessä, oli näkevinään kyyneliä vierivän jumalallisille poskipäille. Mutta seuraavana aamuna, astuessaan kuoripojan kanssa kirkkoon lukemaan messuansa, herra kirkkoherra kovin hämmästyi havaitessaan kirkkoraadinpenkin yläpuolella tyhjän ristin ja Kristuksen makaamassa alttarilla.

Pyhän toimituksen suoritettuaan hän kutsutti heti puusepän ja kysyi häneltä, minkätähden hän oli irroittanut Kristuksen rististä. Mutta puuseppä vastasi, ettei hän ollut siihen koskenutkaan, ja kuulusteltuaan suntiota ja neuvoston jäseniä herra Truphème sai varmuuden siitä, ettei kukaan ollut kirkkoon astunut siitä lähtien, kun Vapahtaja oli sijoitettu kirkkoraadinpenkin yläpuolelle.

Kirkkoherrasta nämä asiat tuntuivat ihmeellisiltä, ja hän mietiskeli niitä viisaasti. Seuraavana sunnuntaina hän puhui niistä seurakuntalaisille saarnassaan kehoittaen heitä uhraamaan ropojansa, jotta voitaisiin pystyttää risti, joka olisi entistä kauniimpi ja arvokkaampi kannattamaan häntä, joka oli maailman lunastanut.

Saint-Valeryn köyhät kalastajat antoivat niin paljon kuin voivat, ja lesket toivat sormuksensa. Niin kirkkoherra Truphème voi lähteä heti Abbevilleen tilaamaan uutta ristiä. Se oli valmistettava mustasta, aivan kiiltävästä puusta ja yläosaan piti kiinnittää levy ja siihen kultaiset kirjaimet INRI. Kaksi kuukautta myöhemmin se sijoitettiin samaan paikkaan kuin edellinen, ja Kristus kiinnitettiin siihen peitsen ja sienen väliin.

Mutta Jeesus hylkäsi sen samoinkuin edellisen ja laskeutui yön tultua alttarille.

Löytäessään hänet siitä aamulla kirkkoherra lankesi polvilleen ja rukoili kauan. Tieto tästä ihmeestä levisi kaikkialle lähiseuduille, ja Amiensin ylhäiset naiset keräsivät rahoja Saint-Valeryn Kristukselle. Herra Truphème sai Parisistakin rahaa ja jalokiviä, ja laivastoministerin puoliso, rouva Hyde de Neuville, lähetti hänelle timanttisen sydämen. Kaikkia näitä rikkauksia käytellen rakensi eräs Saint-Sulpice-kadun varrella asuva kultaseppä kahden vuoden kuluessa kullasta ja kalliista kivistä ristin, joka vihittiin tarkoitukseensa komein juhlamenoin Saint-Valeryn kirkossa toisena sunnuntaina pääsiäisen jälkeen vuonna 18—. Mutta Hän, joka ei ollut kieltäytynyt tuskan rististä, poistui tästäkin upeasta rististä ja laskeutui jälleen alttarin valkoiselle vaatteelle.

Hänet jätettiin siihen, koska pelättiin hänen muuten loukkaantuvan, ja niin hän lepäsi siinä kolmatta vuotta. Tämän ajan kuluttua tuli Pierre, Pierre Cailloun poika, ilmoittamaan kirkkoherra Truphèmelle löytäneensä rannasta Vapahtajan oikean ristin.

Pierre oli tylsämielinen, ja koska hän ei järjen puuttuessa kyennyt itse hankkimaan elatustansa, annettiin hänelle leipää armeliaisuudesta; hänestä pidettiin, koska hän ei tehnyt milloinkaan pahaa. Mutta hän jutteli jaaritteli lakkaamatta eikä kukaan huolinut häntä kuunnella.

Kirkkoherraa, joka oli yhä mietiskellyt Valtameren Kristuksen mysteeriä, hämmästyttivät houkkoraukan sanat. Hän lähti suntion ja kahden raadinjäsenen kanssa paikalle, missä poika oli sanonut nähneensä ristin, ja löysi sieltä kaksi lankkua. Meri oli niitä jo kauan kuljettanut ja ne muodostivat tosiaankin ristin.

Se oli aikoja sitten tapahtuneen haaksirikon jäte. Toisessa lankussa erotettiin vielä kaksi mustalla merkittyä kirjainta, J. ja L., ja risti oli epäilemättä peräisin Jean Lenoëlin aluksesta, jonka keralla laivuri ja hänen poikansa Désiré olivat hukkuneet viisi vuotta aikaisemmin.

Sen nähdessään suntio ja raadinjäsenet alkoivat nauraa yksinkertaista poikaa, joka luuli aluksen katkenneita orsia Jeesuksen Kristuksen ristiksi. Mutta kirkkoherra Truphème lopetti heidän ivailunsa. Hän oli paljon mietiskellyt ja rukoillut siitä asti, kun Valtameren Kristus oli saapunut syntisten luo, ja hänelle alkoi ilmestyä laupeuden sanomaton mysteeri. Hän polvistui hiekkarannalle, lausui rukouksen uskollisten vainajien edestä ja käski sitten suntion ja raadinjäsenten nostaa lankut olalleen ja kantaa kirkkoon. Niin tapahduttua hän kohotti Kristuksen alttarilta, asetti hänet lankuille ja naulitsi siihen omin käsin, lankuissa olleilla nauloilla.

Seuraavana päivänä tämä risti sijoitettiin hänen käskystään siihen paikkaan, missä kullasta ja jalokivistä valmistettu risti oli aikaisemmin ollut. Valtameren Kristus ei ole enää milloinkaan irtautunut rististänsä. Hän on tahtonut jäädä siihen puuhun, jonka varassa purjehtivat ihmiset ovat kuolleet huutaen avukseen hänen ja hänen äitinsä nimeä. Hän raottaa ylevää ja tuskaista suutansa ja tuntuu sanovan: »Minun ristini on tehty kaikista ihmisten kärsimyksistä, sillä minä olen totisesti köyhien ja onnettomien Jumala.»

Crainquebille.