I.
Vanginvartija sulkee portin, kun siitä on ehtinyt astua sisään entinen kreivitär Fanny d'Avenay, joka on pidätetty »yleisen turvallisuuden vuoksi», kuten vankiluettelossa sanotaan, ja itse asiassa siitä syystä, että hän on suonut suojaa henkipatoiksi julistetuille.
Hän on nyt siinä vanhassa rakennuksessa, jossa Port-Royalin erakot aikoinaan nauttivat yhdessä yksinäisyyttä ja joka voitiin tehdä vankilaksi mitenkään sitä muuttamatta.
Kirjurin merkitessä luetteloon hänen nimeänsä hän istuu pienellä rahilla ja miettii:
— Hyvä Jumala, minkätähden tämä kaikki, ja mitä te minusta tahdotte?
Vanginvartija näyttää pikemmin yrmeältä kuin ilkeältä, ja hänen sievää tytärtänsä somistavat erinomaisesti valkoinen kokardipäähine ja kansakunnan värein hohtelevat nauharuusukkeet. Vanginvartija kuljettaa Fannyn isolle pihamaalle, jonka keskellä kasvaa kaunis akasiapuu. Siinä hänen tulee odottaa, kunnes vartija järjestää hänelle vuoteen ja pöydän huoneeseen, johon on jo suljettu viisi tai kuusi vangittua naista. Talo näet on ahdinkoon asti täynnä, vaikka siirtääkin joka päivä liikamääränsä vallankumousoikeuden ja giljotiinin käsiteltäväksi. Komiteat pitävät joka päivä huolen siitä, että se jälleen täyttyy.
Pihalla Fanny näkee nuoren naisen piirtämässä nimikirjaimia puun kuoreen ja tuntee lapsuudenystävänsä Antoinette d'Auriacin.
— Tekö täällä, Antoinette?
— Tekö täällä, Fanny? Antakaa sijoittaa vuoteenne minun vuoteeni viereen. Meillä on varmaan paljon toisillemme kerrottavaa.
— Paljon kerrottavaa… Entä herra d'Auriac, Antoinette?
— Mieheni? Totisesti, kultaseni, hän oli hiukan häipynyt muististani. Se oli väärin. Hän on aina kohdellut minua moitteettomasti. Luulen hänen nyt olevan jossakin vankilassa.
— Entä mitä teet täällä sinä, Antoinette?
— Hiljemmin!… Kuinka myöhä lienee? Jos kello on viisi, niin ystäväni, jonka nimeä tässä liitän omaan nimeeni, ei ole enää elossa, sillä hänet on puolenpäivän aikaan viety vallankumousoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Gesrin; hän oli pohjoisarmeijan vapaaehtoisia. Opin hänet tuntemaan täällä vankilassa. Me vietimme suloisia hetkiä yhdessä, tämän puun alla. Hän oli kunnollinen nuori mies… Mutta täytyypä ryhtyä sijoittamaan sinua tänne, kultaseni.
Hän kiersi kätensä Fannyn vyötäisille, vei hänet huoneeseen, jossa hänen vuoteensa oli, ja sai vanginvartijan lupaamaan, ettei ystävättäriä erotettaisi toisistaan.
He sopivat siitä, että pesisivät kohta seuraavana aamuna kammionsa kivipermannon.
Kehnon keittäjän valmistama niukka illallinen nautittiin yhdessä. Jokainen vanki toi oman lautasensa ja puiset syömäneuvonsa (metalliset olivat kielletyt) ja sai annoksen kaalia ja sianlihamuhennosta. Fanny näki vaivaisen ruokapöydän ääressä naisia, joiden hilpeys häntä ihmetytti. He olivat samoinkuin rouva d'Auriac huolellisesti kammatut ja moitteettomasti puetut. Heissä eli miellyttämishalu vielä kuoleman välittömässä läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli keikaileva kuten he itse, ja Fanny perehtyi pian salajuoniin, jotka punoutuivat ja ratkesivat täällä lukkojen takana, näillä synkillä leikkitanhuilla, missä kuolema kiihoitti rakkautta. Sitten hän joutui sanomattoman levottomuuden valtaan ja tunsi harrasta halua saada puristaa jonkun toisen kättä.
Hän muisti rakastettunsa, jolle ei ollut antautunut, ja hänen sydäntänsä riipaisi ikävä tunto, melkein yhtä tuima kuin katumus. Hänen poskilleen vierivät kyynelet, kuumat kuin hekuma. Savuavan tulimaljan valossa hän katseli kumppaneitaan, joiden silmissä oli kuumeinen kiilto, ja ajatteli:
— Me kuolemme yhdessä. Mistä johtuukaan, että olen alakuloinen ja että mieleni on levoton, vaikka näille toisille elämä ja kuolema ovat yhtä kevyet?
Hän itki koko yön viheliäisessä vuoteessaan.