IV.
Florent Guillaume oli vetäytynyt kellotapuliin yötä viettämään. Tyyssija oli kylmä. Tuuli tunkeutui sinne soittoluukkujen lomitse viheltäen huiluina ja urkuina kissojen ja yöhuuhkainten iloksi.
Se ei ollut asumuksen ainoa epämukavuus. Vuonna 1427 sattuneen maanjäristyksen jälkeen, joka oli järkyttänyt koko kirkkoa, irtautui tapulista kivi toisensa perästä, ja sopi pelätä sen kerrassaan sortuvan rajusäässä. Pyhä Neitsyt oli sallinut niin tapahtua kansan syntien tähden. Kaikesta huolimatta Florent Guillaume vaipui uneen. Se osoittaa, että hänen sydämensä oli puhdas. Hänen unennäöstään on säilynyt vain se muisto, että hänestä tuntui unessa kuin olisi joku moitteettoman kaunis nainen suudellut hänen suutansa. Mutta tahtoessaan vastata suudelmaan hän nielaisi pari kolme sarvijaakkoa, jotka hänen kasvoillaan kuljeksien olivat synnyttäneet hänen hortoutuneessa mielessään tuon harhakuvitelman. Hän heräsi siihen, kuuli päänsä päältä siipien humua ja luuli paholaisen lentävän, mikä olikin aivan luonnollinen otaksuma, koska pahat henget tulevat lukemattomin joukoin kiusaamaan ihmisiä, varsinkin yöllä. Mutta kun kuu samassa halkoi pilvistä pimeyttä, tunsi hän rouva Isabellan ja näki hänen laskevan nokastaan varastoaittanaan olevaan muurinkoloon sinisen, hopeankirjaellun kukkaron. Florent Guillaume salli sen tapahtua, ja linnun poistuttua lymypaikastaan hän kiipesi hirrelle, otti kukkaron, avasi sen ja havaitsi sen sisältävän kaksitoista kultakaritsaista. Ne hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn kaunista mustaa Neitsyttä, sillä hän oli oppinut ja Pyhään Raamattuun hyvin perehtynyt. Hän muisti Herran antaneen korpin ruokkia profeettaansa Eliasta ja päätteli siitä, että Jumalan äiti oli lähettänyt harakan välityksellä kaksitoista denaaria kirjurilleen Florent Guillaumille.
Seuraavana päivänä söivät Florent ja pitsinkutojatar Marguerite sisälmyskeittoa, jota olivat kovin mielineet useina viimeksikuluneina vuosina.
Tähän päättyy Harakan miraakkeli. Toivonamme on, että sen kertoja saisi elää halunsa jälkeen häiritsemättömässä ja sulassa rauhassa ja että sen lukijoiden osaksi tulisi kaikkea hyvää.
Hyvin opittu läksy.
Kuningas Ludvig yhdennentoista aikana eli Parisissa, mattopermantoisessa huoneessaan, eräs porvarisnainen nimeltä Violante, kaunis ja hyvätekoinen koko olennoltansa. Hänen kasvonsa olivat niin heleät, että mestari Jacques Tribouillard, oikeustieteen tohtori ja kuuluisa kosmografi, joka usein kävi hänen luonansa, tapasi hänelle sanoa:
— Nähdessäni teidät, armollinen rouva, pidän uskottavana, jopa varmanakin, mitä mainitsee Cucurbitus Piger eräässä Strabon reunamuistutuksessa: että Parisin kaupungin ja yliopiston vaakunassa oli aikoinaan nimi Lutèce tai Leucèce tai jokin muu senkaltainen sana, jonka juurena on Leuke, mikä merkitsee Valkoista, koska täkäläisten naisten povi oli lumivalkoinen, joskaan ei läheskään yhtä hohtava, säteilevä ja valkoinen kuin teidän, armollinen rouva.
Siihen vastasi Violante:
— Olen tyytyväinen kunhan poveni ei peloita, kuten monet tuntemani. Sen näkyvissä-oleminen johtuu muuten muodin noudattamisesta. On liian vaateliasta, ellei tahdo menetellä niinkuin toiset.
Rouva Violante oli mennyt nuoruutensa kukoistusaikana naimisiin erään parlamentin-asianajajan kanssa, joka oli ylen äreä mies, ankara syyttämään ja sakottamaan onnettomia, heiveröinen ja heikkorakenteinen ja sellainen, että voi otaksua hänen paremmin kykenevän tuottamaan tuskaa asumuksensa ulkopuolella kuin iloa sen alueella. Tämä miespahanen piti puolisoaan vähempiarvoisena kuin asiakirjapinkkojaan, jotka eivät suinkaan olleet rouva Violanten kaltaiset. Ne olivat paksuja, paisuneita, muodottomia. Ja asianajaja vietti yönsä niiden vieressä. Rouva Violante oli liian järkevä rakastaakseen miestä, joka oli niin vähän rakastettava. Mestari Jacques Tribouillard väitti, että rouva Violante oli täysin viisas, varma, aviollisessa uskollisuudessaan yhtä luja ja järkkymätön kuin roomalainen Lucretia. Hän perusteli väitettään huomauttamalla, ettei ollut kyennyt horjahduttamaan häntä hyveen tieltä. Ymmärtäväiset miehet säilyttivät tässä asiassa varovaiset epäilyksensä ollen sitä mieltä, että salatut asiat tulevat ilmi vasta viimeisellä tuomiolla. He ottivat huomioon, että tämä naishenkilö piti liian paljon koruista ja pitseistä, käytti seuroissa ja kirkossa samettisia, silkkisiä ja kullankirjaeltuja pukimia, päärmeenä valkoisen- ja harmaankirjavaa oravannahkaa; mutta he olivat liian kunniallista väkeä päätelläkseen, saattoiko rouva Violante, joka johdatti kristittyjä kadotuksen tielle näyttäytyessään heille kauniina ja koristettuna, astella itsekin kadotusta kohti seuranaan joku heistä. He olisivat kumminkin suostuneet heittämään rouva Violanten hyveellisyydestä raha-arpaa, mikä seikka on tälle naiselle suureksi kunniaksi. Tosiasia on, että hänen rippi-isänsä, Jean Turelure, alinomaa häntä nuhteli.
— Uskotteko, hyvä rouva, kysyi hän, että autuas Katariina olisi voinut päästä taivaaseen viettämällä sellaista elämää kuin te, paljastamalla poveansa ja tuottamalla Genuasta pitsiröyhelöitä?
Tämä rippi-isä oli suuri saarnamies, piteli erittäin ankarasti inhimillisiä heikkouksia, joita ei ollenkaan antanut anteeksi, ja luuli tehneensä kaikki, kun oli herättänyt pelkoa. Hän uhkasi helvetillä rouva Violantea, joka oli pessyt kasvojansa aasintamman maidolla. Missään tapauksessa ei tiedetty, oliko rouva Violante tehnyt vanhasta miehestään aisankannattajan, ja herra Philippe de Coetquis virkkoi leikillään tälle kunnialliselle rouvalle:
— Varokaa! Hän on kaljupäinen ja voi saada nuhan, jos joutuu valjastushommiin!
Herra Philippe de Coetquis oli hyvännäköinen kavaljeeri ja kaunis kuin jalon korttipelin sotamies. Hän oli kohdannut rouva Violanten eräänä iltana tanssiaisissa, oli tanssinut hänen kanssaan myöhään yöhön ja oli kuljettanut hänet kotiin ratsunsa selässä asianajajan kahlatessa kadulla virtaavassa vedessä ja loassa neljän humalaisen lakeijan häilyvien soihtujen opastamana. Näissä tanssiaisissa ja tämän ratsastuksen aikana herra Philippe de Coetquis oli vakaantunut siihen mielipiteeseen, että rouva Violantella oli täyteläinen vartalo ja tiivis ja kimmoisa liha. Siitä häneen oli heti syttynyt rakkaus. Vilpittömänä miehenä hän kohta sanoi, mitä halusi, nimittäin saada sulkea hänet syliinsä ihan alastomana. Siihen vastasi rouva Violante:
— Herra Philippe, te ette tiedä, kenelle puhutte. Minä olen kunniallinen nainen.
Tai näin:
— Herra Philippe, tulkaa huomenna jälleen.
Hän tuli huomenna jälleen.
Ja Rouva Violante sanoi hänelle:
— Kuka teitä hoputtaa?
Kavaljeerissä nämä viivytykset herättivät suurta levottomuutta ja mielenmasennusta. Hän oli jo vähällä uskoa samoinkuin mestari Tribouillard, että rouva Violante oli Lucretia; niin tosi on se väite, että kaikki miehet ovat typeryydessään toistensa kaltaiset! Ja tunnustaa täytyy, ettei rouva Violante ollut vielä sallinut hänen edes suuta suudella, mikä kuitenkin on vain hyvänsuopaa huvitusta ja kevyttä mairittelua.
Asiat olivat sillä kannalla, kun veljeskunnan kenraali kutsui veli Jean Tureluren Veneziaan saarnaamaan äskettäin oikeaan uskoon kääntyneille turkkilaisille.
Ennen lähtöänsä kelpo veli meni sanomaan hyvästi rippilapselleen ja moitti häntä tavallista ankarammin kevytmielisen elämän viettämisestä, kehoitti hartaasti katumaan ja pukemaan iholleen jouhipaidan, joka on verraton keino pahoja himoja vastaan ja parhain lääke niille luontokappaleille, jotka taipuvat lihan synteihin.
Rouva Violante sanoi hänelle:
— Kelpo veli, älkää pyytäkö minulta liikaa.
Mutta veli ei häntä kuunnellut, vaan uhkasi helvetillä, ellei hän itseään parantaisi. Sitten hän sanoi mielellään suorittavansa ostoksia, jos rouva Violante uskoisi niitä hänen toimekseen. Hän toivoi rippilapsensa pyytävän tuomaan jonkin siunatun mitalin, rukousnauhan tai vielä mieluummin hiukan Pyhän Haudan multaa ja kuivattuja ruusuja, joita turkkilaiset kuljettavat Jerusalemista italialaisten munkkien kaupittaviksi. Mutta rouva Violante esitti hänelle tämän pyynnön:
— Pieni sievä veljeni, koska menette Veneziaan, missä on taitavia kuvastinten valmistajia, olisin erittäin kiitollinen, jos toisitte minulle kuvastimen, kirkkaimman, jonka voitte löytää.
Veli Jean Turelure lupasi.
Rippi-isän poissaollessa rouva Violante vietti samaa elämää kuin ennenkin. Kun herra Philippe sanoi hänelle. »Eikö olisi mukavaa, jos rakastaisimme toisiamme?» vastasi hän: »Onpa tänään ylen kuuma. Katsokaa viiriä, eikö tuuli ollenkaan ota kääntyäkseen.» Ja hyvät ihmiset joutuivat häntä tarkatessaan kerrassaan epätoivoon, kun hän ei näyttänyt milloinkaan jättävän aisaa kehnon aviomiehensä kannatettavaksi. »Se on synti», sanoivat he.
Italiasta palattuaan veli Jean Turelure saapui rouva Violanten luo ja sanoi tuoneensa, mitä hän oli pyytänyt:
— Katsokaa, rouva. Hän veti kaapunsa alta pääkallon. — Tässä on kuvastimenne, rouva. Tämän pään on sanottu kuuluneen Venezian kauniimmalle naiselle. Hän oli samassa asemassa kuin te, ja te olette suuressa määrässä hänen kaltaisensa.
Rouva Violante voitti hämmästyksensä ja inhonsa ja vastasi kelpo isälle varsin lujasti, sanoi läksyn ymmärtävänsä ja varmaan käyttävänsä sitä hyväkseen.
— Minä pidän mielessäni Veneziasta tuomanne kuvastimen, jossa tosin en esiinny nykyiselläni, mutta varmaan sellaisena, miksi pian muutun. Lupaan järjestää elämäni tämän ajatuksen mukaan.
Veli Jean Turelure ei ollut odottanut niin otollisia sanoja. Hän lausui niiden johdosta melkoisen tyydytyksensä.
— Huomaatte siis itsekin, armollinen rouva, että mieli on muutettava.
Te lupaatte tästä lähtien säännellä käyttäytymistänne sen ajatuksen
mukaan, jonka tämä pääkallo on teissä herättänyt. Lupaattehan sen
Jumalalle samoinkuin minulle?
Rouva Violante kysyi:
— Täytyykö luvata.
Rippi-isä sanoi täytyvän.
— Niinpä lupaan.
— Hyvä niin, armollinen rouva. Nyt ei asiasta käy enää peräytyminen.
— En aiokaan peräytyä.
Kuultuaan tämän lupauksen veli Jean Turelure poistui aivan iloisena.
Hän kulki katua huutaen:
— Nyt on kaikki hyvin! Jumalan, meidän Herramme avulla olen käännyttänyt ja työntänyt kulkemaan päin autuuden porttia naisen, joka tosin ei harjoittanut huoruutta nimenomaan sillä tavalla kuin sanoo profeetta (XIV, 18), mutta käytti Jumalalta Hänen palvelemista ja kunnioittamista varten saamaansa tomumajaa johdattaakseen miehiä kiusaukseen. Hän luopuu niistä menoista ja kääntyy parempiin. Minä olen hänet käännyttänyt. Jumala olkoon kiitetty!
Kelpo veli oli tuskin ehtinyt laskeutua portaista, kun herra Philippe de Coetquis asteli ylös ja koputti rouva Violanten ovea. Rouva Violante otti hänet hymyillen vastaan ja johdatti hänet lukuisilla matoilla ja tyynyillä varustettuun pieneen piilopaikkaan, jossa herra Philippe ei ollut ennen käynyt. Se tuntui hyvältä enteeltä. Hän tarjosi makeisia, joita hänellä oli rasiassa.
— Maistakaa, rouva, maistakaa; ne ovat miellyttävän makeita, mutta pelkkää joutavaa teidän huuliinne verrattuina.
Rouva vastasi, että hän oli kovin turhamainen ja hieman typerä kiittäessään hedelmää, jota ei ollut maistanut.
Hän vastasi niinkuin pitikin suutelemalla rouvan suuta.
Rouva Violante ei siitä ollenkaan vihastunut, sanoihan vain olevansa kunniallinen nainen. Herra Philippe kiitti häntä ja neuvoi olemaan sijoittamatta kunniaa mihinkään määrättyyn lokeroon, jossa se olisi otettavissa, koska se häneltä aivan kohta vietäisiin.
— Yrittäkää, vastasi rouva Violante ollen lyövinään häntä poskelle rusohohteisella kämmenkourullansa.
Mutta herra Philippe kykeni jo ottamaan kaikki mielensä mukaan. Rouva
Violante huusi:
— En tahdo, en tahdo. Hyi, hyi! Ette saa niin tehdä, herra. Ystäväni. sydämeni!. Minä kuolen.
Lakattuaan huokailemasta ja huohottamasta hän virkkoi sievästi:
— Herra Philippe, ette saa suinkaan imarrella itseänne ajattelemalla ottaneenne minut väkisin tai yllättäen. Jos olette saanut minulta, mitä tahdoitte, tapahtui se suosiostani, ja minä vastustelin vain sen verran, että voitte minut voittaa mielenne mukaan. Suloinen ystäväni, minä olen teidän. Kun heti kauneutenne hurmaamana en ystävyytenne suloisuudesta huolimatta aikaisemmin teille myöntänyt, mitä nyt otitte suostumuksellani, johtui asia siitä, etten tullut sitä harkinneeksi, ei ollut mielestäni mitään kiirettä, ja niin elin hempeään huolettomuuteen vaipuneena käyttämättä ollenkaan hyväkseni nuoruuttani ja kauneuttani. Mutta kelpo veli Jean Turelure antoi minulle hyödyllisen läksyn. Hän opetti minulle kuluvien hetkien arvon. Hän näytti minulle äsken kuolleen kalloa ja sanoi: »Tällainen olette aivan pian.» Siitä johtui mieleeni ajatus, että tulee kiiruhtaa rakkauden työhön ja hyvin käyttää se aika, joka meille on sitä varten annettu.
Nämä sanat ja niitä säestelevät rouva Violanten hyväilyt saivat herra Philippen varmasti uskomaan, että aika oli hyvin käytettävä, että oli toimittava jälleen kunniakseen ja hyödykseen, rakastetun iloksi ja kirkastukseksi, ja lisättävä niitä varmoja todistuksia, joita sellaisessa tilaisuudessa antaa itsestänsä jokainen kelvollinen ja lainkuuliainen palvelija.
Niin tapahduttua rouva Violante katsoi hänen tehneen tehtävänsä, saatteli hänet ovelle, suuteli sievästi hänen silmiänsä ja sanoi:
— Philippe, ystäväni, eikö olekin hyvä noudattaa kelpo veljen Jean
Tureluren neuvoja?
Uudenvuodenlahja.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä, aamusella, kelpo herra Chanterelle lähti jalkaisin talostaan Saint-Marcelin etukaupungista. Hän oli vilunarka ja kykeni tuskin kävelemään, joten hänen ei suinkaan ollut helppo kulkea kylmässä säässä lumisohjon peittämiä katuja. Vaununsa hän oli jättänyt kotiin kurittaakseen lihaansa, koska oli sairautensa jälkeen alkanut erinomaisesti huolehtia sielunsa autuudesta. Hän eli erillään yhteisöistä ja seuroista ja kävi vierailemassa ainoastaan sisarentyttärensä neiti de Doucinen luona, joka oli seitsemän vuoden ikäinen.
Sauvaansa nojaten hän pääsi vaivoin Saint-Honoré-kadulle ja astui rouva Pinsonin myymälään, Kukkaiseen koriin. Siellä nähtiin runsaat määrät armon vuoden 1696 uuttavuotta varten näytteille levitettyjä lasten leluja, ja oli kerrassaan vaikea liikkua tanssivien ja juovien automaattien, linnunlaululehtojen, vahakabinettien, taistelujärjestykseen asetettujen valko- ja sinipukuisten sotilaiden ja nukkien keskellä, joista toiset oli puettu ylhäisiksi naisiksi, toiset palvelijoiksi, sillä Jumalan itsensä inhimillisiin oloihin sijoittama eriarvoisuus ilmeni näissä viattomissa kuvissakin.
Herra Chanterelle valitsi nuken. Hänen etusijalle asettamansa oli puettu niinkuin Savoijan prinsessa saapuessaan Ranskaan marraskuun neljäntenä päivänä. Hänen hiuksensa oli järjestetty sykeröille ja sidottu nauhoilla, ja hänellä oli yllään erittäin jäykät kullankirjaellut liivit ja helmikoristeisen soljen kiinnittämä päällysvaate.
Herra Chanterelle hymyili ajatellessaan, millaista iloa niin kaunis nukke tuottaisi neiti de Doucinelle, ja kun rouva Pinson ojensi hänelle silkkipaperiin käärityn Savoijan prinsessan, näkyi hänen rakastettavissa kasvoissaan vilahdukselta aistillisen ilon ilme, kärsimyksen heikontama, paaston kalventama ja helvetinpelon riuduttama.
Hän kiitti kohteliaasti rouva Pinsonia, otti prinsessan kainaloonsa ja lähti jalkaansa vetäen kohti taloa, jossa tiesi neiti de Doucinen heti herätessään häntä odottavan.
Arbre-Sec-kadun kulmassa hän kohtasi herra Sponin, jonka iso nenä hipoi poimukaulusta.
— Hyvää päivää, herra Spon, sanoi hän, toivotan teille onnellista uutta vuotta ja pyydän Jumalaa täyttämään kaikki toiveenne.
— Ah, hyvä herra, älkää puhuko niin, huudahti herra Spon. Jumala tyydyttää toivomuksemme usein vain meitä rangaistakseen. Et tribuit eis petitionem eorum.
— On varsin totta, ettemme kykene ymmärtämään todellista hyväämme. Minä olen sen seikan esimerkki, sellaisena kuin minut näette. Aluksi pidin jo kaksi vuotta kestänyttä sairauttani onnettomuutena, mutta nyt huomaan sen olleen onneksi, koska sen vuoksi luovuin teattereissa ja seuroissa viettämästäni inhoittavasta elämästä. Tämä sairaus, joka jäykistää jalkani ja himmentää ajatukseni, todistaa Jumalan minulle osoittamaa suurta hyvyyttä. Mutta ettekö suvaitse lähteä minua saattelemaan? Olen menossa viemään uudenvuodenlahjaa sisarentyttärelleni neiti de Doucinelle.
Nuo sanat kuultuaan herra Spon kohotti kätensä ilmoille ja huusi korkealla äänellä:
— Mitä! Kuulenko herra Chanterellen puhuvan vai kenen? Eikö tuo ole pikemmin irstailijan puhetta? Onko mahdollista, että näen teidän, joka olette viettänyt hurskasta ja hiljaista elämää, yht'äkkiä alkavan vaipua aikamme paheisiin?
— En tosiaankaan luullut niihin vaipuvani, vastasi herra Chanterelle ihan vapisten. Mutta epäilemättä tarvitsen paljon valistusta. Onko siis suurikin synti, jos lahjoittaa nuken neiti de Doucinelle?
— Erittäin suuri, vastasi herra Spon. Sitä, minkä tänään lahjoitatte tuolle yksinkertaiselle lapselle, ei pidä nimittää nukeksi, vaan pikemmin epäjumalaksi ja pirulliseksi hahmoksi. Ettekö tiedä, että uudenvuodenlahjojen antaminen on rikoksellista taikauskoa ja pakanallisuuden inhoittava jäännös?
— En sitä tietänyt, virkkoi herra Chanterelle.
— Tietäkää siis, sanoi herra Spon, että se tapa periytyy meille roomalaisilta, jotka näkivät jotakin jumalallista kaikessa alkamisessa, tekivät vuoden alun jumaluudeksi. Heidän tavallaan menetellessään joutuu niinmuodoin syypääksi epäjumalan palvelemiseen. Te annatte uudenvuodenlahjoja, herrani, jäljitellen Janus-jumalan palvojia. Menetelkää johdonmukaisesti ja pyhittäkää heidän tavallaan jokaisen kuukauden ensimmäinen päivä Junolle.
Herra Chanterelle kykeni tuskin pysymään pystyssä, pyysi saada turvautua herra Sponin käsivarteen, ja heidän niin astellessaan herra Spon jatkoi esitystään:
— Siitäkö syystä, että astrologit ovat määränneet vuoden alkavaksi tammikuun ensimmäisestä päivästä, katsotte velvollisuudeksenne antaa lahjoja juuri sinä päivänä? Ja mikä käskee teitä elvyttämään tänä päivänä ystävienne kiintymystä? Oliko heidän kiintymyksensä riutumassa vuoden lopulla? Ja onko se teille hyvinkin arvokas, kun olette voittanut sen takaisin imarteluilla ja turmiollisilla lahjoilla?
— Hyvä herra, vastasi kelpo herra Chanterelle, nojaten herra Sponin käsivarteen ja yrittäen sovittaa askeliaan ankaran kumppaninsa askelten tahtiin, hyvä herra, minä olin ennen sairastumistani vain kurja syntinen, ja ainoana huolenani oli kohdella ystäviäni säädyllisesti ja noudattaa kaikissa menoissani nuhteettomuutta ja kunniallisuutta. Sallimus on suvainnut pelastaa minut kadotuksen kuilusta, ja minä seuraan kääntymiseni jälkeen rippi-isäni neuvoja. Olen kumminkin ollut niin kevytmielinen ja turhamainen, etten ole kysynyt, mitä hän ajattelee uudenvuodenlahjoista. Se, mitä minulle asiasta sanotte te, tavoiltaan samoinkuin tiedoiltaankin erinomainen henkilö, saa minut hämmentymään.
— Aion tosiaankin teidät hämmentää, virkkoi herra Spon, ja valistaa teitä, en suinkaan omalla heikolla ymmärrykselläni, vaan erään suuren oppineen sanoilla. Istukaa tuohon väistökivelle.
Herra Spon työnsi erään portin kulmaukseen herra Chanterellen, joka sijoittui siihen niin hyvin kuin voi. Sitten herra Spon veti taskustaan pergamenttisiteisen pienen kirjan, avasi sen, selaili ja pysähtyi erääseen kohtaan, jota alkoi lukea raikuvalla äänellä, ympärillään nuohoojia, sisäkköjä ja kokkipoikia, jotka hänen äänensä kaiku oli houkutellut luo.
»Me, jotka inhoamme juutalaisten juhlia ja pitäisimme eriskummallisina heidän sabbattejansa, uusiakuitansa ja muita Jumalalle aikaisemmin otollisia juhlallisuuksia, omaksumme mielellämme Saturnuksen juhlat ja tammikuun ensimmäisen päivän viettämisen, matronaalit ja muut; uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla; missään ei näe muuta kuin pelihuveja ja juominkeja. Pakanat noudattavat uskontoansa paremmin, koska varovat pyhittämästä yhtäkään juhlaamme, peläten näyttävänsä kristityiltä; me sitävastoin emme pelkää esiintyä pakanoina, vaan vietämme heidän juhliansa.»
— Kuulittehan asian, lisäsi herra Spon. Niin puhuu Tertullianus kaukaa Afrikasta, osoittaen, kuinka arvottomasti menettelette. Hän huutaa teille: »Uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla. Te vietätte pakanoiden juhlia.» Valitettavasti en tunne rippi-isäänne. Mutta minä vapisen, hyvä herra, ajatellessani, kuinka hän teitä laiminlyö. Tiedättekö edes varmaan, että hän on luonanne kuolemanne hetkenä, kun astutte Jumalan eteen, ottaakseen vastatakseen synneistä, joihin on sallinut teidän langeta?
Niin sanottuaan hän pisti kirjan takaisin taskuunsa ja meni menojansa ärtyneenä, hämmästyneiden noki- ja kokkipoikien kaukaa seuraamana.
Kelpo herra Chanterelle jäi yksin väistökivelle, Savoijan prinsessa sylissään, ajatteli joutuvansa ikuisen kadotuksen vaaraan, jos lahjoittaisi nuken neiti de Doucinelle, ja painui mietiskelemään uskonnon mittaamattomia mysteerejä.
Hänen jalkansa, jotka olivat horjahdelleet jo monen kuukauden aikana, kieltäytyivät häntä kannattamasta, ja hän oli niin onneton kuin hyväntahtoinen ihminen konsanaan tässä maailmassa.
Hän oli istunut murheellisena väistökivellään jo vähän aikaa, kun häntä lähestyi eräs kapusiinimunkki, joka sanoi:
— Hyvä herra, ettekö anna uudenvuodenlahjaa pienille veljille, jotka ovat köyhät, Jumalan rakkauden tähden?
— Mitä ihmettä, isäni! huudahti herra Chanterelle vilkkaasti. Te olette munkki ja pyydätte minulta uudenvuodenlahjaa!
— Hyvä herra, vastasi kapusiinimunkki, hyvän pyhän Fransiskuksen tahto on, että hänen poikansa iloitsevat yksinkertaisesti. Antakaa kapusiinimunkeille niin paljon, että he saavat tänään kunnon aterian voidakseen riemumielin sietää kieltäytymistä ja paastoa lopun vuotta, tietenkin lukuunottamatta pyhä- ja juhlapäiviä.
Herra Chanterelle silmäili munkkia ihmeissään:
— Ettekö pelkää, isäni, että uudenvuodenlahjojen antaminen voi olla sielulle turmioksi?
— En, sitä en pelkää.
— Se tapa johtuu meille pakanoilta.
— Pakanat noudattivat toisinaan hyviä tapoja. Jumala on sallinut osan valkeuttansa hajoittaa pakanamaailman pimeyttä. Hyvä herra, jos kiellätte uudenvuodenlahjat meiltä, älkää kieltäkö niitä köyhiltä lapsilta. Me kasvatamme hylättyjä lapsia. Tällä pienellä kolikolla ostan jokaiselle heistä pienen paperimyllyn ja leipäkyrsän. He kiittävät teitä ilosta, joka kenties on ainoa heidän elämässään, sillä heidän osakseen ei ole säädetty paljoa mielihyvää maan päällä. Heidän naurunsa nousee taivaaseen saakka. Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.
Herra Chanterelle laski sangen painavan kukkaronsa pienen veljen käteen ja nousi väistökiveltään hiljaa hymisten lausetta, jonka oli kuullut:
— Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.
Sitten hän lähti, mieli seestyneenä ja askel varmempana, viemään
Savoijan prinsessaa neiti de Doucinelle, sisarensa tyttärelle.
Myönnetty kuolema.
Harhailtuaan kauan autioilla kaduilla André istuutui Seinen rannalle ja katseli vedenusvien valkaisemaa kukkulaa, jolla oli asunut hänen rakastajattarensa Lucie ilon ja toivon päivinä.
André ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin tyyni. Kahdeksan aikaan hän kylpi. Hän lähti erään Palais-Royalin ravintoloitsijan luo ja silmäili julkisia papereita, odottaen ateriaansa. Hän luki Yhdenvertaisuuden Sanansaattajasta niiden kuolemaantuomittujen luettelon, jotka oli mestattu Vallankumoustorilla floraalin 24 päivänä.
Hän nautti aamiaisensa halukkaasti. Sitten hän nousi, katsahti kuvastimeen nähdäkseen, oliko puku hyvässä järjestyksessä ja hipiä moitteeton, ja kulki kevein askelin virran toiselle rannalle, Seine- ja Mazarin-kadun kulmassa sijaitsevan matalan talon luo. Siinä asui kansalainen Lardillon, julkisen syyttäjän sijainen vallankumous-oikeudessa, avulias mies, jonka André oli tuntenut hänen ollessaan kapusiinimunkkina Angersissa ja sansculottina Parisissa.
Hän soitti ovikelloa. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen ilmaantui ristikolla varustetulle kurkistusluukulle kansalainen Lardillon, joka tarkoin tutki vieraan ilmettä ja kysyi hänen nimeänsä, vihdoin avaten asuntonsa oven. Hänen kasvonsa olivat täyteläiset, hipiä verevä, katse kirkas, huulet kosteat ja korva punainen. Hän näytti herttaiselta, mutta aralta mieheltä. André kulki hänen kerallaan asumuksen ensimmäiseen huoneeseen.
Sinne oli katettu pieni pyöreä pöytä kahta henkilöä varten. Siinä nähtiin kanapaisti, piirakainen, liikkiö, hanhenmaksapasteijaa ja hyytelön peittämiä kylmiä liharuokia. Lattialla oli kuusi pulloa sangossa jäähtymässä. Pienellä pöydällä lieden luona oli ananas, juustoja ja säilyhedelmiä. Likööripulloja oli sijoitettu asiapaperivihkojen täyttämälle pöydälle.
Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi leveä avattu sänky.
— Minä tulen pyytämään sinulta palvelusta, kansalainen Lardillon, sanoi
André.
— Minä olen valmis sen tekemään, kansalainen, ellei se mitenkään uhkaa
Tasavallan turvallisuutta.
André vastasi hänelle hymyillen:
— Palvelus, jota sinulta pyydän, on täydellisessä sopusoinnussa
Tasavallan turvallisuuden ja oman turvallisuutesi kanssa.
Lardillonin viitattua André istuutui.
— Kansalainen sijaissyyttäjä, sanoi hän, tiedäthän, että olen ollut jo kaksi vuotta salaliitossa ystäviäsi vastaan ja että olen kirjoittanut teoksen, jonka nimi on Pelon alttarit. Et osoita minulle erikoista suopeutta, jos minut pidätät. Teet vain velvollisuutesi. Se ei olekaan sinulta pyytämäni palvelus. Mutta kuule minua: minä rakastan, ja rakastajattareni on vankilassa.
Lardillon kumarsi osoittaen hyväksyvänsä tuon tunteen.
— Minä tiedän, ettet ole tunteeton, kansalainen Lardillon. Pyydän päästä rakastettuni luo ja pyydän sinua heti lähettämään minut vankilaan.
— Kas, kas! virkkoi Lardillon, hymy hienoilla ja voimakkailla huulillaan, sinä pyydät minulta enemmän kuin elämää, pyydät onnea.
Hän ojensi kätensä kohti makuusuojaa ja huusi:
— Epikharis! Epikharis!
Näkyviin tuli kookas tummaverinen nainen, käsivarret ja povi paljaina, paita ja alushame yllään, kokardi hiuksissa.
— Kultaseni, virkkoi Lardillon vetäen hänet polvelleen, katsele tämän kansalaisen kasvoja äläkä milloinkaan niitä unohda! Hän on tunnekykyinen samoinkuin me, Epikharis; samoinkuin me tietää hänkin, että ero on pahin onnettomuus. Hän tahtoo mennä vankilaan ja mestauslavalle rakastajattarensa kanssa. Voimmeko kieltää häneltä sen hyväntyön, Epikharis?
— Emme, vastasi nainen taputtaen vallankumousmieheksi pukeutuneen munkin poskea.
— Sinäpä sen sanoit, jumalattareni, me autamme kahta hellää rakastavaista. Mainitse minulle osoitteesi, kansalainen Germain, niin pääset tänä iltana, minne mielit.
— Päätetty asia, virkkoi André.
— Päätetty asia, vastasi Lardillon ojentaen hänelle kätensä. Lähde tapaamaan rakasta ystävääsi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epikhariin Lardillonin sylissä. Toivon tämän kuvan synnyttävän mielissänne iloisia ajatuksia!
André vastasi hänelle, että he kenties tulisivat liittämään toisiinsa liikuttavampia mielikuvia, mutta sanoi siitä huolimatta olevansa erittäin kiitollinen ja valitti vain, ettei luultavasti voisi puolestaan tehdä hänelle palvelusta.
— Inhimillisyys ei kysy palkkaa, vastasi Lardillon.
Hän nousi, painoi Epikharista povelleen ja lausui:
— Kukapa tietää, milloin tulee meidän vuoromme?
Omnes eodem cogimur: omnium versatur urna; serius ocius sors exitura, et nos in aeternum exilium impositura cymbae.
Nyt voimme vielä juoda! Tahdotko käydä aterialle meidän seurassamme, kansalainen?
Epikharis lisäsi, että se olisi hupaista, ja tarttui Andrén käsivarteen yrittäen häntä pidättää. Mutta André karkasi pois, mukanaan virallisen sijaissyyttäjän antama lupaus.
Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.