III.
Samana päivänä, yön ehtiessä, Florent Guillaume ajatteli alakuloisesti, että oli jälleen lähdettävä ilmavaan yösijaansa. Hän oli paastonnut koko päivän, tosin vastoin tahtoansa, sillä hänen mielestään ei kelpo kristityn pitänyt paastota pääsiäisviikolla. Ennenkuin lähti yöpuulleen kellotapuliin, hän meni nöyrästi rukoilemaan Puyn kaunista Neitsyttä, joka näyttäytyi yhä, keskellä kirkkoa, siinä paikassa, jossa se oli Suurena Perjantaina tarjoutunut uskovaisten palvottavaksi. Hän oli pieni ja musta, jalokivien peittämä, kultaa, kalliita kiviä ja helmiä hohtelevaan viittaan puettu ja piteli polvillaan Lasta, joka oli yhtä musta ja kurkisti hänen viittansa halkeamasta. Se oli ihmeitä tekevä kuva, jonka Ludvig Pyhä oli saanut lahjaksi Egyptin sulttaanilta ja tuonut itse tähän temppeliin. Kaikki pyhiinvaeltajat olivat menneet menojaan.
Kirkko oli autio ja synkkä. Uskovaisten viimeiset uhrilahjat lepäsivät kauniin Mustan Neitsyen jalkojen edessä kynttilöiden valaisemalla pöydällä. Siinä näkyi hopeisia päitä, sydämiä, käsiä, jalkoja ja nisiä, pieni kultainen ruuhi, munia, leipää, Aurillacin juustoja ja puisessa kulhossa, joka oli täynnä kulta-, hopea- ja kuparirahoja, pieni sininen hopeankirjaeltu kukkaro. Tämän pöydän edessä, isossa nojatuolissa, istui pappi, uhrilahjojen vartija, unen horrokseen vaipuneena.
Florent Guillaume polvistui pyhän kuvan eteen ja lausui hartaasti mielessään tämän rukouksen:
— Ylhäinen Neitsyt, jos on totta, että pyhä profeetta Jeremias näki sinut hengen silmillä ennen sikiämistäsi ja veisti omin käsin seetripuusta sinun kaltaisesi kuvan, jonka eteen nyt olen polvistunut; jos on totta, että kuningas Ptolemaios, saatuaan myöhemmin kuulla tämän pyhän kuvan tekemistä ihmetöistä, riisti sen juutalaisilta papeilta, vei Egyptiin, koristi jalokivillä ja sijoitti epäjumalten temppeliin; jos on totta, että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja, valtasi sen vuorostaan ja sijoitti aarrekammioonsa, mistä saraseenit sen löysivät valloittaessaan Babylonin; jos on totta, että sulttaani rakasti sitä sydämessään enemmän kuin mitään muuta ja palvoi sitä ainakin kerran päivässä; jos on totta, ettei mainittu sulttaani olisi sitä milloinkaan luovuttanut pyhälle kuninkaallemme Ludvigille, ellei hänen puolisonsa, joka oli saraseeni, mutta piti suuressa arvossa ritarillisuutta ja urheutta, olisi suostuttanut häntä lahjoittamaan sen kristikunnan parhaalle ritarille ja kunnon miehelle; jos vihdoin, kuten lujasti uskon, tämä kuva on ihmeitätekevä, niin salli, ylhäinen Neitsyt, sen tehdä ihme köyhälle oppineelle, joka on monet kerrat kirjoittanut ylistystäsi rukouskirjojen vasikannahkapergamenttiin. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä piirtämällä kauniilla käsialalla, maalaten isot punaiset kirjaimet lauseiden alkuun, Pyhän neitsyen viisitoista iloa, kansankielellä ja loppusointuja käyttäen, murheellisten lohdutukseksi. Se on hurskasta työtä. Ajattele sitä, pyhä Jumalan äiti, äläkä katso hänen syntejänsä. Anna hänelle syötävää. Se olisi erittäin hyödyllistä minulle ja sinulle sangen kunniallista, sillä sellainen ihme ei näyttäisi vähäpätöiseltä kenestäkään, joka tuntee maailmaa. Sinä olet saanut tänään kultaa, munia, juustoja ja pienen sinisen kukkaron, hopealla kirjaellun. Minä en suinkaan kadehdi sinua, pyhä Neitsyt, yhdenkään saamasi lahjan vuoksi. Sinä ansaitset ne hyvin ja ansaitset enemmänkin. Enpä edes pyydä sinua toimittamaan minulle takaisin, mitä minulta on vienyt eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, joka on kaupunkimme arvossapidetyimpiä kansalaisia. Ei, minä pyydän sinulta ainoastaan, ettet salli minun kuolla nälkään. Jos täytät tämän pyyntöni, sepitän laajan ja kauniin kertomuksen tässä nähtävänä olevasta pyhästä kuvastasi.
Niin rukoili Florent Guillaume. Hänen rukouksensa hiljaiseen henkäilyyn vastasi vain torkahtaneen vartijan syvä ja tyyni hengitys. Köyhä kirjuri nousi, kulki kirkon laivan läpi kuulumattomin askelin, koska näet oli muuttunut niin kevyeksi, etteivät hänen askelensa enää antaneet minkäänlaista ääntä, ja nousi nälkäisenä portaita, joissa oli yhtä monta askelmaa kuin vuodessa on päiviä.
Sillävälin oli rouva Isabella pujahtanut oviristikon alitse kirkkoon. Pyhiinvaeltajat olivat hänet siltä karkoittaneet. Hän näet rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Hän eteni varovasti, siirsi verkalleen jalan toisen edelle, kurkotti kaulaansa, katsahti epäillen oikeaan ja vasempaan, hypähti sitten sulavasti, pudisti purstoansa, lähestyi Mustaa Neitsyttä, oli hetken liikkumatta, katseli nukkuvaa vartijaa tutkien näkönsä ja kuulonsa avulla pimeyttä ja hiljaisuutta, ponnisti sitten siipiänsä ja hypähti uhrilahjapöydälle.