II.
Crainquebillen seikkailu.
Jérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli pikku rattaitaan ja huusi: »Kaalia, lanttuja, porkkanoita!» — Ja kun hänellä oli purjolaukkaa kaupan, huusi hän: »Parsaa, parsaa!» sillä purjolaukka näet on köyhän parsaa.
Lokakuun 20 päivänä kahdentoista lyömällä, juuri kun hän laskeutui Montmartre-katua alas, astui rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, myymälästään ja lähestyi vihannesrattaita. Hän nosti ylenkatseellisesti kimpun laukkoja ja sanoi:
— Aika huonoja nuo teidän laukkanne. Mitä maksaa kimppu?
— Viisitoista sou'ta, hyvä rouva. Parempia ette saa mistään.
— Viisitoista sou'ta, kolme pahanpäiväistä mukulaa!
Ja rouva heitti kimpun rattaille takaisin inhoa ilmaisevalla liikkeellä.
Silloin juuri ilmestyi poliisikonstaapeli numero 64 ja sanoi
Crainquebillelle: — Liikkukaa eteenpäin!
Viiteenkymmeneen vuoteen ei Crainquebille ollut muuta tehnyt kuin ollut liikkeellä aamusta iltaan. Tällainen käsky oli hänestä oikeutettu ja asiain luonnon mukainen. Valmiina tottelemaan hän kiirehti ostelijaansa ottamaan, mitä katsoi mieleisekseen.
— Totta kai minun on valta valita tavarani, sävähti kenkäkaupan rouva vastaan.
Ja hän tunnusteli uudelleen jokaista laukkakimppua, otti vihdoin viimein sen, mikä hänestä näytti kauneimmalta, ja piti sitä rintaansa vasten, kuten pyhimykset alttaritauluissa painavat voitonpalmua sydämelleen.
— Saatte neljätoista sou'ta. Siinä on yllin kyllin. Ja minun täytyy noutaa ne puodista, sillä minulla ei ole rahaa mukanani.
Ja laukat sylissään hän meni puotiinsa, missä joku ostaja, pikku lapsi käsivarrella, jo oli odottamassa.
Tällä hetkellä konstaapeli numero 64 sanoi toisen kerran
Crainquebillelle:
— Liikkukaa eteenpäin!
— Minä odotan rahaani, vastasi Crainquebille.
— Minä en käske teitä odottamaan rahaanne; minä käsken teitä liikkumaan eteenpäin, toisti konstaapeli kiinteästi.
Sillä aikaa kenkäkaupan rouva puodissaan koetteli sinisiä kenkiä kahdeksantoista-kuukautiselle lapselle, jonka äidillä oli kiire. Ja laukkojen vihannat kuvut viruivat puodin tiskillä.
Sinä puolena vuosisatana, jonka Crainquebille oli lykellyt rattaitaan pitkin katuja, hän oli oppinut tottelemaan järjestysvallan edustajia. Mutta tällä kertaa hän oli erikoisessa pälkähässä, velvollisuuden ja oikeuden välillä. Hänellä ei ollut lainopillista älyä. Hän ei käsittänyt, että yksilöllisen oikeuden omistaminen ei vapauttanut häntä täyttämästä yhteiskunnallista velvollisuutta. Hän ajatteli liiaksi oikeuttaan, joka oli saada neljätoista sou'ta, eikä pannut kylliksi huomiota velvollisuuteensa, joka oli lykätä rattaita ja liikkua eteenpäin. Hän jäi paikalleen.
Kolmannen kerran käski konstaapeli numero 64 tyynesti ja ilman vihaa häntä liikkumaan edelleen. Päinvastoin kuin korpraali Montauciel, joka uhkailee yhtä-myötään, mutta ei tee totta koskaan, on konstaapeli numero 64 niukka varoituksineen, mutta ripeä ilmoituksen tekoon. Se kuuluu hänen luonteeseensa. Vaikkakin hieman salakähmäinen mieleltään, on hän erinomainen palvelija ja kelpo sotilas. Rohkea kuin jalopeura ja lempeä kuin lapsi. Hän ei tunne muuta kuin päiväkäskynsä.
— Te ette siis tottele, kun minä käsken teitä käymään eteenpäin!
Crainquebillellä oli mielestään liiaksi tärkeä syy jäädä paikoilleen, ettei hän olisi uskonut sen pätevyyteen. Hän ilmaisi sen omalla yksinkertaisella tavallaan:
— Piru vie, kun minä sanon, että minä odotan rahaani.
Konstaapeli numero 64 tyytyi vastaamaan:
— Tahdotteko, että minä ilmoitan teidät? Jos haluttaa, niin sanokaa vaan.
Sen kuullessaan Crainquebille kohautti olkapäitään ja suuntasi konstaapeliin tuskaisan silmäyksen, jonka hän sitten kohotti taivasta kohti. Ja se katse sanoi:
»Jumala nähköön, olenko minä lain polkija? Pidänkö minä pilkkanani niitä säädöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat minun kiertelevää ammattiani? Kello viisi aamulla minä olin hallien kivipermannolla. Kello seitsemästä saakka olen työntänyt rattaitani, niin että kouria kolottaa, ja huutanut: 'Kaalia, lanttuja, porkkanoita!' Olen jo täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Olen väsynyt. Ja te kysytte minulta, aionko minä nostaa kapinan mustaa lippua. Te teette minusta pilaa, ja teidän pilanne on sydämetöntä.»
Mutta joko tämän katseen ilme jäi konstaapelilta huomaamatta tai ei hän siinä nähnyt mitään, mikä olisi sovittanut tottelemattomuutta — hän kysyi lyhyesti ja karskisti, oliko toinen ymmärtänyt hänen sanansa.
Mutta juuri samalla tuokiolla oli ajokalujen tungos Montmartre-kadulla suunnaton. Ajurinrattaita, vankkureja, muutto- ja raitiovaunuja ahtautui toinen toiseensa purkautumattomaksi kihermäksi. Ja tämän liikkumattoman, tempoilevan kihermän päällä kaikui kirouksia ja huutoja. Ajurit vaihtoivat kaukaa ja kaikessa mukavuudessa meheviä haukkumasanoja teurastajarenkien kanssa, ja raitiovaununajajat, jotka katsoivat Crainquebillen tungoksen syyksi, huusivat hänelle: senkin sipulisaksa!
Sillä välin kertyi katukäytävälle uteliaita halukkaasti kuunnellen riitelyä. Ja konstaapeli ei enää, ihmisten katsellessa häneen päin, ajatellut muuta kuin näyttää mahtiansa.
— Hyvä, sanoi hän.
Ja hän veti taskustaan tuhruisen muistikirjan ja hyvin lyhyen lyijykynäntyngän.
Crainquebille noudatti ajatustaan ja totteli jotain sisäistä voimaa. Muutoin hänen oli nyt mahdotonta liikkua niin eteen- kuin taaksepäinkin. Hänen rattaittensa pyörä oli kovaksi onneksi takertunut maidonajajan vaununpyörään.
Hän tarttui lakin reunojen alta reuhottavaan tukkaansa ja huusi:
— Mutta kun minä sanon, että minä odotan rahaani! Eikös se ole surkeaa!
Saakuri tätä kiusaa! Tuhat tulimmaista!
Nämä sanat, jotka kuitenkin ilmaisivat vähemmän uppiniskaisuutta kuin epätoivoa, katsoi konstaapeli numero 64 solvaisuksi itseänsä kohtaan. Ja koska hänen mielestään jokaisen loukkauksen välttämättömästi täytyi pukeutua perinnäiseen, tavanmukaiseen, pyhitettyyn ja niin sanoaksemme liturgiseen muotoon: »Alas lahtarit!», niin nämäkin kaupustelija-paran sanat itsestään sattuivat ja tarttuivat hänen korvaansa tässä muodossa.
— Ahaa! te sanotte: »Alas lahtarit!» Hyvä. Seuratkaa minua!
Hämmästyksestä ja mielikarvaudesta poissa suunniltaan tuijotti Crainquebille suurilla päivän huikaisemilla silmillään konstaapeliin numero 64, ja särähtelevällä äänellään, joka tuntui tulevan vuoroin päästä, vuoroin kantapäistä, hän huusi, käsivarret ristissä, sinisellä puserollaan:
— Minäkö sanon: »Alas lahtarit?» Minä?… Oh!
Tätä vangitsemista katselivat naureskellen puotipalvelijat ja pikkupojat. Se tyydytti sitä halua, mikä on kaikilla väkijoukoilla nähdä raakoja ja väkivaltaisia kohtauksia. Mutta samassa näkyi joku tunkeutuvan väenahdingon läpi. Se oli vanha mies, varsin vaatimaton ulkonäöltä, mustissa pukineissa ja päässä korkea silkkihattu. Hän lähestyi poliisia ja sanoi hänelle matalalla äänellä hyvin lempeästi, mutta varmasti:
— Te erehdytte. Tämä mies ei ole teitä loukannut.
— Pitäkää huoli omista asioistanne, vastasi poliisi, siirtymättä uhkauksiin, sillä hän puhui siististi puetulle henkilölle.
Mutta vanhus pysyi väitteessään, tyynenä ja myötenantamattomana. Ja poliisi antoi hänelle määräyksen tulla selittäytymään tutkintotuomarin eteen.
Kaiken aikaa Crainquebille huudahteli:
— Vai sanonut: »Alas lahtarit!» Oh!…
Hän toisteli näitä sanoja pää ymmällä, kun rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, tuli häntä kohti, nuo neljätoista sou'ta kädessään. Mutta poliisi numero 64 piteli jo häntä kauluksesta, ja ollen sitä mieltä, ettei tarvinnut maksaa mitään velkaa sellaiselle, jonka poliisi korjasi talteensa, rouva Bayard pisti lantit esiliinansa taskuun.
Ja näin näki Crainquebille yht'äkkiä rattaansa raivattuna halkovajaan, vapautensa menneen, syvyyden ammottavan jalkojensa alla ja auringon sammuneen, ja hän mutisi:
— Johan nyt jotain!…
Tutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen pysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja vakuutti, ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan erehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu, Ambroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegioonan upseeri.
Muina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt komissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa epäilynalaisia.
Crainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa, ja aamulla hänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.
Vankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä se oli välttämätön. Se, mikä häntä kummastutti sisälle astuessa, oli seinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:
— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä lattialla.
Yksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se olikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:
— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi keksinyt.
Istahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan. Hiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi olla, ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu johonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä, salaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:
— Mihinkähän lienevät tupanneet minun käsikärryni?
Kolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra Lemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja »Ranskan isänmaallisen liiton» erään haaraosaston puheenjohtaja.
Crainquebille koetti kertoa hänelle asiansa, mikä ei ollut helppoa, sillä hänellä ei juuri ollut kieli varressa. Kuitenkin hän kukaties olisi suoriutunut hiukan auttamalla. Mutta asianajaja pudisti päätään epäileväisesti kaikelle, mitä hän sanoi, ja selaillen papereitaan hän mutisi:
— Hm, hm!… Minä en näe mitään sellaista raportissa…
Sitten hän hieman kyllästyneesti sanoi kiertäen vaaleita viiksiään:
— Teidän oman etunne kannalta olisi ehkä parasta tunnustaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, että teidän täydellinen kieltämisenne on erinomaisen epäviisasta.
Siitä hetkestä Crainquebille olisi mielellään tunnustanut, jos hän vain olisi tiennyt, mitä hänen piti tunnustaa.