III
Crainquebille oikeuden edessä.
Presidentti Bourriche omisti kokonaista kuusi minuuttia Crainquebillen kuulustamiseen. Tämä kuulustaminen olisi luonut enemmän valoa asiaan, jos syytetty olisi vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Mutta Crainquebille ei ollut perehtynyt asioita selvittämään, ja tässä korkeassa seurassa kunnioitus ja pelko pani salvan hänen suulleen. Hän pysyi niinmuodoin ääneti, ja presidentti itse antoi vastaukset; ne olivat kukistavia. Presidentti lausui lopuksi:
— Te siis tunnustatte sanoneenne: »Alas lahtarit!»
— Minä sanoin: »Alas lahtarit!» koska herra konstaapeli sanoi: »Alas lahtarit!» Silloin minä sanoin: »Alas lahtarit!»
Hän tahtoi selittää, että hän hölmistyneenä odottamattomasta syytöksestä, hämmästyksissään oli toistanut noita outoja sanoja, joita syyttä väitettiin hänen sanomikseen ja joita hän totisesti ei ollut lausunut. Hän oli sanonut: »Alas lahtarit!» ikäänkuin hän olisi sanonut: Minäkö haukkumassa ihmisiä? Kuinka voitte luulla sellaista?
Mutta presidentti Bourriche ei ottanut sitä siltä kannalta.
— Väitättekö te, sanoi hän, että konstaapeli ensiksi huusi nuo sanat?
Crainquebille ei enää yrittänytkään enempiä selityksiä. Se oli liian vaikeaa.
— Te ette siis pysy väitteessänne. Siinä teette oikein, sanoi presidentti.
Ja hän kutsutti todistajat esiin. Konstaapeli n:o 64, Bastien Matra nimeltään, vannoi puhuvansa totta eikä mitään muuta kuin totta. Sitten hän todisti seuraavaa:
Ollessani palveluksessa lokakuun 20 päivänä kahdentoista aikaan päivällä huomasin Montmartre-kadulla henkilön, joka minusta näytti kiertävältä kaupustelijalta ja joka sopimattomalla tavalla oli pysähdyttänyt rattaansa talon N:o 328 kohdalle, siten aikaansaaden ajoneuvojen salpautumisen tungokseen. Kehoitin häntä kolme eri kertaa liikkumaan eteenpäin, mutta hän kieltäytyi tottelemasta. Ja kun olin antanut hänelle tiedon, että aioin ilmoittaa hänet, vastasi hän minulle huudolla: »Alas lahtarit!» mikä mielestäni on törkeä solvaus.
Tämän täsmällisen ja suppean todistuksen otti oikeus ilmeisellä suosiolla vastaan. Syytetyn puolusmies oli kutsuttanut todistajiksi rouva Bayardin, kenkäkaupan pitäjän, ja tohtori David Matthieun, Ambroise Parén sairaalan ylilääkärin ja kunnialegioonan upseerin.
Rouva Bayard ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään.
Tohtori Matthieu oli ollut konstaapelin ympärille keräytyneessä väkijoukossa, kun tämä vaati kaupustelijaa liikkumaan eteenpäin. Hänen todistuksensa aiheutti pienen välinäytöksen.
— Minä olin silminnäkijänä tuossa kohtauksessa, sanoi hän. Minä huomasin, että konstaapeli oli kuullut väärin: ei kukaan solvaissut häntä. Minä lähestyin ja huomautin häntä siitä. Konstaapeli julisti kuitenkin kaupustelijan korjuuseen otetuksi ja pyysi minua seuraamaan poliisikonttoriin, kuten teinkin. Uudistin selitykseni komissaarion edessä.
— Saatte istua, sanoi presidentti. Vahtimestari, kutsukaa todistaja Matra, — Matra, kun ryhdyitte vangitsemaan syytettyä, eikö silloin herra tohtori Matthieu huomauttanut teille, että olitte erehtynyt?
— Niin kyllä, herra presidentti, hän solvasi minua.
— Mitä hän sanoi teille?
— Hän sanoi: »Alas lahtarit!»
Hälinää ja naurua kuului yleisön puolelta.
— Saatte mennä taas, sanoi presidentti hieman' kiirehtiväisesti.
Ja hän ilmoitti yleisölle, että jos nuo sopimattomat mielenosoitukset uudistuvat, niin hän tyhjennyttää salin. Sill'aikaa istui puolus-asianajaja pudistellen voitonriemuisena virkakaapunsa hihoja, ja tällä hetkellä jokainen luuli, että Crainquebille vapautettaisiin.
Yleisön hiljettyä nousi asianajaja Lemerle. Hän alkoi puolustuksensa ylistämällä Seine-kaupungin poliisikunnan jäseniä, »noita yhteiskunnan vaatimattomia palvelijoita, jotka naurettavan mitätöntä palkkaa vastaan näkevät vaivaa, ovat alttiina alituisille vaaroille ja joka päivä saavat osoittaa sankarillisuuttaan. He ovat vanhoja sotamiehiä, jotka ovat pysyneet sotamiehinä. Sotamiehiä, se sana sanoo kaikki.»
Ja asianajaja Lemerle kohosi ilman ponnistusta hyvin lennokkaihin mietelmiin sotilaallisista avuista. Hän oli niitä, sanoi hän, »jotka eivät salli koskettavan armeijaan, tähän kansallis-armeijaan, johon kuuluminen oli hänen ylpeytensä».
Presidentti kumarsi päätään.
Asianajaja Lemerle oli todella luutnanttina reserviväessä.
Hän oli myöskin kansallismielisten vaaliehdokas
Vieilles-Haudriettes-korttelista.
Hän jatkoi:
— Ei toden totta, minä en vähäksy niitä vaatimattomia, vaan suuriarvoisia palveluksia, joita järjestyksenvalvojat joka päivä tekevät Pariisin mahtavalle asujamistolle. Enkä olisi suostunut esiintymään Crainquebillen puolustajana teidän edessänne, arvoisat herrat, jos olisin hänessä nähnyt vanhan sotilaan solvaajan. Puolustettavaani syytetään siitä, että hän muka olisi sanonut: »Alas lahtarit!» Tämän lauseen sisällys on ilmeinen. Jos tarkastatte katukielen sanastoa, niin huomaatte siinä: lahtari, teurastaja, poliisin avuksi asetetun suojeluskunnan jäsen, sitten herjanimi poliisille ylipäänsä: poliisin kätyriksi kauppautunut. — »Alas lahtarit!» sanotaan eräässä yhteiskuntakerroksessa. Mutta koko kysymyksen painopiste on siinä, kuinka Crainquebille on lausunut nämä sanat. Ja onko hän todella ne lausunut? Sallikaa minun, arvoisat herrat, epäillä sitä.
Ei niin, että luulisin konstaapeli Matralla olleen mitään pahaa tarkoitusta. Mutta hän täyttää, kuten olemme sanoneet, työlästä tehtävää. Hän on välistä väsynyt, kiusautunut, menehdyksissä. Tällaisessa tilassa hän on saattanut joutua jonkinlaisen kuulokummittelun uhriksi. Ja kun hän äsken ikään teidän edessänne, hyvät herrat, on väittänyt, että tohtori David Matthieu, kunnialegioonan upseeri, Ambroise-Parén sairaalan ylilääkäri, kuuluisuus tieteen ja sivistyksen maailmassa, olisi huutanut: »Alas lahtarit!» niin meidän kaiketi täytyy myöntää, että Matra sairastaa pinttynyttä epäluuloisuutta ja, ellei se nimitys ole liian vahva, vainoomishulluutta.
Mutta vaikkapa Crainquebille olisi huutanutkin: »Alas lahtarit!» jäisi tutkittavaksi, onko tällä sanalla hänen suussaan rikoksen luonne. Crainquebille on irstauteen ja juoppouteen vajonneen katukaupustelija-vaimon avioton poika, hän on synnynnäinen juoppo. Te näette hänen täällä kuusikymmen-vuotisen kurjuuden runtelemana. Arvoisat herrat, teidän on myöntäminen, että hän on syyntakeeton.
Asianajaja Lemerle istuutui, ja presidentti Bourriche luki hampaittensa välistä tuomion, joka langetti Jérôme Crainquebillen viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Oikeus oli perustanut päätöksensä konstaapeli Matran todistukseen.
Astuessaan oikeussalin pitkiä, hämäriä käytäviä Crainquebille tunsi ääretöntä myötätuntoisuuden kaipuuta. Hän kääntyi vartiakonstaapeliin, joka häntä kuljetti, ja yritti puhutella häntä kolmeen kertaan.
— Komsarjus!… komsarjus!… Kuulkaas, komsarjus!…
Ja hän huokasi:
— Jos viikko sitten minulle olisi sanottu, että minulle näin piti käymän…!
Sitten hän teki tämän huomion:
— Ne puhuvat liian nopeasti, nuo herrat. He puhuvat kyllä hyvin, mutta niin sukkelaan. Niille ei saa asiaansa selvitetyksi. Komsarjus, eikö ne teistäkin puhu liian nopeasti?
Mutta vahtisotilas astui edelleen vastaamatta eikä kääntänyt päätänsäkään.
Crainquebille kysyi häneltä:
— Miksette vastaa minulle mitään?
Sotamies pysyi yhä ääneti. Ja Crainquebille sanoi hänelle katkerasti:
— Puheliaanhan koirallekin. Miksette voi puhua minulle? Ette aukaise koskaan suutanne — pelkäättekö että se haisee?