IV
Sananen presidentti Bourrichen puolustukseksi.
Muutamia uteliaita ja pari kolme asianajajaa poistui salista, kun tuomio oli luettu, ja notaario huusi jo uuden jutun esiin. Poistujissa ei synnyttänyt mitään mietteitä Crainquebillen asia, joka ei liioin ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan ja jonka he jo olivat unohtaneet. Ainoastaan etsaaja Jean Lermite, joka sattumalta oli tullut oikeuspalatsiin, aprikoi, mitä hän äsken ikään oli nähnyt ja kuullut. Hän laski kätensä asianajaja Joseph Aubarréen olkapäälle ja sanoi:
— Siitä presidentti Bourriche ansaitsee kunnian ja kiitoksen, että hän on osannut torjua turhan uteliaisuuden ja kavahtaa itsensä tuosta henkisestä ylpeydestä, joka pyrkii tietämään kaikki. Jos tuomari olisi asettanut vastakkain konstaapeli Matran ja tohtori David Matthieun ristiriitaiset todistukset, niin hän olisi joutunut tielle, jolla ei kohtaa muuta kuin epäilyä ja epätietoisuutta. Käydä tutkimaan tosiasioita arvostelevan järjen sääntöjen mukaan ei sovellu hyvään oikeudenhoitoon. Jos tuomari olisi kyllin epäviisas erehtyäkseen tähän menettelyyn, niin hänen tuomionsa jäisivät riippuviksi hänen omasta yksityisestä ymmärryksestään, joka useimmiten on vähäinen, ja inhimillisestä vajavaisuudesta, joka on poikkeukseton. Mitä arvoa niille jäisi silloin? Ei voi kieltää, että historiallinen menettely on kokonaan sopimaton hankkimaan sitä varmuutta, mikä tässä on tarpeen. Tarvitsee vain muistaa Walter Raleighin seikkailua.
Eräänä päivänä, kun Walter Raleigh, ollessaan: vankina Lontoon Towerissa, tapansa mukaan istui työn ääressä kirjoittaen maailmanhistoriansa toista osaa, syntyi rähäkkä hänen ikkunansa edustalla. Hän nousi katsomaan noita riiteleviä ihmisiä, ja taas istahtaessaan työnsä ääreen hän ajatteli saaneensa; tapahtumasta hyvin tarkan käsityksen. Mutta kun hän seuraavana päivänä keskusteli siitä erään ystävänsä kanssa, joka oli ollut riidassa läsnä, vieläpä osallisenakin, niin tämä ystävä väitti toisinpäin joka ikisessä kohdassa. Silloin hän rupesi miettimään, kuinka vaikeaa on oikein arvostella semmoisia tapahtumia, jotka ovat meille kaukaisia, kun hän oli voinut niin erehtyä siitä, mitä oli ollut omin silmin näkemässä, ja niin hän heitti historiansa käsikirjoituksen tuleen.
Jos tuomareilla olisi yhtä arka omatunto kuin Sir Walter Raleighin oli, niin he heittäisivät tuleen kaikki kuulustelupöytäkirjansa. Mutta siihen heillä ei ole oikeutta. Se olisi heidän puoleltaan oikeuden kieltäminen, rikos. Tietämisen saa heittää, mutta tuomitsemista ei käy heittäminen. Ne, jotka tahtovat, että oikeudenpäätökset perustuisivat tosiasiain järkiperäiseen tutkimiseen, ovat vaarallisia sofisteja ja sekä siviili- että sotilaallisen oikeuden kavalia vihollisia.
Presidentti Bourrichella on liian lainopillinen ymmärrys jättääkseen tuomioitansa järjen ja tieteen varaan, joiden päätelmistä voidaan kiistää loppumattomiin asti. Hän perustaa ne opinkappaleihin ja perinnäistapaan ja -tietoon, niin että hänen tuomionsa vetävät pätevyydessä vertoja kirkon käskyille. Hänen tuomionsa ovat kanoonisia. Olen kuullut, että hänellä on joukko pyhiä säädöksiä, joista hän ne ottaa. Huomatkaa esim., että hän luokittelee todistukset, ei epävarmojen ja pettävien tunnusmerkkien mukaan, missä määrin niissä on todennäköisyyttä ja inhimillistä totuutta, vaan sisäisten, pysyvien ja ilmeisten tunnusmerkkien mukaan. Hän punnitsee ne aseiden painon mukaan. Onko mitään samalla kertaa yksinkertaisempaa ja viisaampaa? Järjestyksenvalvojan antaman todistuksen hän katsoo kumoamattomaksi, sivuuttaen hänen inhimillisen olemuksensa ja käsittäen hänet metafyysillisesti, matrikkelinumerona ja ihanteellisen järjestysvallan kategoriain mukaan.
Ei niin, että Matra (Bastien), syntynyt Cinto Montessa (Korsikassa), ei hänen mielestään saattaisi erehtyä. Hän ei ole koskaan luullut, että Bastien Matra olisi varustettu erikoisen terävällä huomiokyvyllä, eikä myöskään, että hän asiaa tutkiessaan käyttäisi mitään tarkkaa ja tunnollista menettelytapaa. Totta puhuen, hänen ajatuksissaan ei ole laisinkaan Bastien Matra, vaan konstaapeli n:o 64.
Ihminen on erehtyväinen, ajattelee hän. Pekka ja Paavo voivat erehtyä. Cartesius ja Gassendi, Leibniz ja Newton, Bichat ja Claude Bernard ovat voineet erehtyä. Me teemme kaikki ja joka hetki erehdyksiä. Lukemattomat ovat ne syyt, jotka johtavat meitä harhaan. Aistimukset ja järjen päätelmät ovat harhakäsitysten lähteitä ja epävarmuuden synnyttäjiä. Ei tule luottaa yhden ihmisen todistukseen: Testis unus, testis nullus. Mutta numeroon voi luottaa. Bastien Matra, Cinto Montesta, on erehtyväinen. Mutta konstaapeli n:o 64, sivuuttaen hänen ihmisolemuksensa, ei voi erehtyä. Hän on pelkkä olio. Pelkässä oliossa ei ole mitään sellaista, mitä on ihmisissä ja mikä häiritsee, turmelee ja pettää heitä. Se on puhdas, sekoittumaton ja muuttumaton. Siksipä oikeus hylkäsikin epäröimättä tohtori David Matthieun todistuksen, jonka antaja on vain ihminen, ja hyväksyi sen, minkä konstaapeli n:o 64 antoi, joka on puhdas aate ja laskeutunut ikäänkuin Jumalasta lähtevä säde tuomiopöydän ääreen.
Näin menetellen presidentti Bourriche hankkii itselleen takeen eräänlaisesta erehtymättömyydestä — ainoasta, mitä tuomari voi vaatia. Kun ihminen, joka todistaa, on varustettu sapelilla, niin tulee kuulla sapelia eikä ihmistä. Ihminen on halveksittava ja voi olla väärässä. Mutta sapeli ei ole, ja se on aina oikeassa. Presidentti Bourriche on syvälle tunkeutunut lakien henkeen. Yhteiskunta lepää voiman perustalla, ja voimaa tulee kunnioittaa yhteiskuntien majesteetillisena pystyssäpitäjänä. Oikeus on voiman käytäntöön sovelluttamista. Presidentti näkee, että konstaapeli n:o 64 on pikku osanen ruhtinaasta. Ruhtinas asuu jokaisessa palvelijassaan. Kumota konstaapelin n:o 64 pätevyys on valtion heikontamista. Syödä yksi koppeloartisokan lehdistä on syödä koko artisokka, kuten Bossuet sanoo ylevällä kielellään (Valtiotaito Pyhästä raamatusta otettu).
Kaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne nousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia syytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o 64 todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä tekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät hänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:
»— Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen mukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus. Ja käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella, että olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta, että se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan, niin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät herrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on valta puolellaan. Ilman santarmeja tuomari olisi vain poloinen haaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin olevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan. Riistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se yhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus on vakiutuneitten vääryyksien pyhittämistä. Näemmekö sen koskaan asettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille? Kun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta kuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä rikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.
»Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos huudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi, diktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain kaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut sinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Olisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa.»
Tähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut, sillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää, mitä esivallan jäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan yhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä inhimilliseksi ja herkkätunteiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen sääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden mukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta, sitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa tahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta, on saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud julistaa, totta kyllä, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan, ja siinä tapahtuu oikeus.
Oikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme nähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.
Näin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edestakaisin istuntosalin eteisessä.
Asianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin, vastasi raapien nenänpäätään: — Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni, niin en usko, että herra presidentti Bourriche olisi kohonnut niin korkean metafysiikan kannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan konstaapelin n:o 64 todistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan yksinkertaisesti vain mitä oli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta on etsittävä syy useimpiin ihmisten tekoihin. Kunhan vain noudattaa yleistä tapaa, voi aina käydä rehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi sanotaan niitä, jotka tekevät kuten kaikki muutkin.