V
Kuinka Crainquebille alistuu tasavallan lakeihin.
Kun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän seinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän tuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet. Oikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen majesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla oikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut ymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei olisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä kun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei hän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus poliisioikeudessa.
Hän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: »Alas lahtarit!» Ja että hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta, se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä, hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.
Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika, joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut: »Alas lahtarit!» Niinmuodoin hän oli huutanut »Alas lahtarit!» salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen ilmestyskirjansa.
Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä,, josta ei kiistellä, josta ei ole itseään kiittäminen eikä päivitteleminen. Jos hän tällä hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen, säteikkö otsalla, valkoisin siivin Iiihoittelevan alas, ei hän laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: »Katsohan, minun juttuni jatkuu vielä!» Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä katsomaan:
— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita. Rohkeutta vaan!
Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.
— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut… Ja ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?
— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.
— Suittaa olla.
— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.
— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?
— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.
— Yksi kaikki. Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.
Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien:
— Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.
— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään harvinainen tapaus, kaukana siitä.
— Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsirattaani?