VI
Crainquebille yleisen mielipiteen silmissä.
Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkin
Montmartre-katua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista taas astua loassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi, tarttui taas aisoihin ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia, aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
Vanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä peukaloiden:
— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.
— Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.
Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee olevan juhlapäivän ja että hän on saanut tutustua niin moneen ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:
— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki, mitä tarvitaan.
Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.
Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.
— Hyvää selleriä, rouva Cointreau!
— En tarvitse.
— Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.
Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli. Puotirouvat ja portinvartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan pyörivät hänen vihannan ja kukkean kuormansa ääressä, kääntyivät nyt pois hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa »Suojelusenkeli» oli ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden kourissa alkoi, huusi hän:
— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista sou'ta viime kerralta.
Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei viitsinyt kääntää päätänsäkään.
Koko Montmartre-katu tiesi, että vanha Crainquebille oli vasta päässyt
vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan.
Huhu hänen vankeustuomiostaan oli kulkeutunut aina esikaupunkiin ja
Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.
Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden. Rouva sormieli suurta kaalinkupua. Hänen hiuksensa kimaltelivat päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu kiemuraisia kultarihmoja. Ja pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä vätys, vannoi käsi sydämellä, ettei ollut maailmassa oivempaa tavaraa kuin hänellä.
Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle valittavalla ja särkyneellä äänellä:
— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.
Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen, karjaisi:
— Katuämmä! Huuti!
Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:
— Hyi häpeä, vanha koppikaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy ihmisten silmille!
Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin, ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista, eikä hän halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.
Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heitä vilahduksessa yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.
He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren esikaupungin ja Richer kadun silmissä.