II
Herrat Goubin ja Jean Marteau olivat tulleet parhaiksi keskelle keskustelua, ja herra Bergeret opasti heidät mukaan:
— Puhuimme juuri miehestä, jonka äitini eräänä päivänä antoi syntyä puutarhuriksi Saint-Omeriin ja jolle hän samalla pani nimen. Siitä pitäin hän on ollut toiminnassa.
— Rakas ystävä, sanoisitteko sen vielä toistamiseen? virkkoi herra
Goubin hieroen lornjettilasiaan.
— Mielelläni, vastasi herra Bergeret. Ei ollut mitään puutarhuria. Puutarhuri oli olematon. Äitini sanoi: »Minä odotan puutarhuria.» Ja puutarhuri tuli. Ja ryhtyi toimimaan.
— Rakas ystävä, kysyi herra Goubin taas, kuinka hän saattoi toimia, kun häntä ei ollut olemassa?
— Hänellä oli jonkinmoinen olemassaolo, vastasi herra Bergeret.
— Te tarkoitatte siis kuviteltua olemassaoloa, huomautti herra Goubin halveksivasti.
— Eikö sitten kuviteltu olemassaolo muka olekaan mitään? huudahti talon isäntä. Eivätkö taruperäiset henkilöt kykene vaikuttamaan ihmiseen? Ajatelkaa mytologiaa, herra Goubin, ja te näette, että ne ovat kuviteltuja, eivätkä suinkaan todellisia olentoja ne, joilla on syvin ja kestävin vaikutus mieliin. Aina ja kaikkialla ovat olennot, joilla ei ole enemmän todellisuutta kuin Putois'lla, herättäneet kansoissa vihaa ja rakkautta, kammoa ja toivoa, kehoittaneet rikoksiin, vastaanottaneet uhreja, säätäneet tapoja ja lakeja. Herra Goubin, ajatelkaa vain ikuista mytologiaa! Putois on myytillinen henkilö, tosin vähimmin tunnettuja, sen myönnän ja halvinta laatua. Kömpelö satyyri, joka muinoin istui pohjoisranskalaisten talonpoikiemme pöydässä, havaittiin kyllin arvokkaaksi esiytymään eräässä Jordaëns'in taulussa ja La Fontainen sadussa. Sycoraxin karvainen poika pääsi Shakespearen ylhäiseen maailmaan. Putois ei ollut yhtä hyväonninen, taiteilijat ja runoilijat jäävät aina ylenkatsomaan häntä. Häneltä puuttuu suuruutta ja merkillisyyttä, tyyliä ja ominaisluonnetta. Hän syntyi liian järkiperäisissä mielissä, ihmisten keskuudessa, jotka osasivat lukea ja kirjoittaa ja joilla ei ollut tuota lumoavaa mielikuvitusta, joka kylvää satuja ympärilleen. Luulen jo, hyvät herrat, puheeni riittävän osoittamaan teille Putois'n todellisen laadun.
— Minä käsitän sen, sanoi herra Goubin.
Ja herra Bergeret jatkoi kuvaustaan:
— Putois oli olemassa. Sen voin vakuuttaa. Hän oli olemassa. Ajatelkaa asiaa, hyvät herrat, niin te tulette vakuutetuiksi siitä, että oleminen ei laisinkaan sisällä substanssia, vaan merkitsee ainoastaan attribuutin ja subjektin yhdyssidettä, ilmaisee vain suhdetta.
— Epäilemättä, sanoi Jean Marteau, mutta olla olemassa ilman attribuutteja, se ei ole juuri paljon tyhjää parempi. Joku, en muista enää kuka, on joskus sanonut: »Minä olen se, joka on.» Antakaa huono muistini anteeksi. Ei voi pitää kaikkea mielessään. Mutta tuo tuntematon, joka puhui noin, menetteli siinä ylen ajattelemattomasti. Antaessaan tällä varomattomalla puheella ymmärtää, että hän oli vailla ominaisuuksia, vailla kaikkia suhteita, hän julisti, ettei häntä ollut olemassa, ja tuhosi ajattelemattomuudessaan oman itsensä. Lyön vetoa, ettei hänestä ole sen koommin kuultu puhuttavan.
— Olette menettänyt, vastasi herra Bergeret. Hän korjasi tämän liian itsekkään sanansa pahat seuraukset omistamalla itselleen kukkuramitalla määräsanoja, ja hänestä on puhuttu paljon, useimmiten tolkuttomia.
— En ymmärrä, sanoi herra Goubin.
— Se ei ole tarpeellistakaan, vastasi Jean Marteau.
Ja hän pyysi herra Bergeret'tä puhumaan Putois'sta.
— Olette hyvin rakastettava, kun sitä pyydätte, sanoi isäntä.
— No niin. Putois syntyi yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla Saint-Omer'ssa. Hänelle olisi ollut edullisempaa syntyä muutamia vuosisatoja aikaisemmin Ardennien korvessa tai Brocélianden metsässä. Silloin hänestä olisi tullut häijy henkiolento, ihmeteltävä oveluudeltaan.
— Kuppi teetä, herra Goubin, suvaitsetteko? kysyi Pauline.
— Putois oli siis häijy henkiolento? uteli Jean Marteau.
— Niin, hän oli häijy, vastasi herra Bergeret; hän oli häijy tavallaan, mutta ei kuitenkaan ehdottomasti. Hänen laitansa oli niinkuin pirujen, joita sanotaan hyvin pahoiksi, mutta joissa tapaa paljon hyviä puolia, kun heihin paremmin tutustuu. Ja olisin taipuvainen uskomaan, että Putois'lle on tehty vääryyttä.
Rouva Cornouiller, joka tuntien vastenmielisyyttä häntä kohtaan heti paikalla oli epäillyt häntä hulttioksi, juopoksi ja varkaaksi, alkoi harkita, että koska äitini, joka ei ollut rikas, käytti häntä, niin hän ei mahtanut olla isopalkkainen. Ja niin hän kysyi itseltään, eikö hänelle olisi edullisempaa pitää Putois'ta työssä kuin Monplaisirin omaa puutarhuria, jolla oli parempi maine, mutta myöskin suuremmat vaatimukset. Alkoi juuri marjakuusien leikkaamisaika. Hän ajatteli, että jos rouva Éloi Bergeret, joka oli köyhä, ei antanut paljoa Putois'lle, niin hänen, rikkaan, tarvitsisi antaa vielä vähemmän, sillä onhan tapana, että rikkaat saavat helpommalla kuin köyhät. Ja hän näki jo hengessä marjakuusensa leikattuina pensasaidoiksi, palloiksi ja pyramiideiksi tuottamatta hänelle suuriakaan kustannuksia.
»Pidän kyllä silmät auki», sanoi hän itselleen, »ettei Putois saa vetelehtiä eikä näpistää mitään. En jätä mitään onnenkaupalle, ja kaikki on sulaa voittoa. Nuo maankiertäjät ovat välistä taitavampia työssään kuin muut, kunnolliset työmiehet.»
Hän päätti siis tehdä kokeen ja sanoi äidilleni:
»Ystäväiseni, lähetä Putois minun luokseni. Annan hänelle työtä
Monplaisirissa.»
Äitini lupasi sen hänelle. Ja hän olisi tehnyt sen mielellään. Mutta se ei todellakaan ollut mahdollista. Rouva Cornouiller odotti Putois'ta Monplaisiriin, ja odottaa hän saikin. Mutta hänellä oli johdonmukaisuutta ajatuksissaan ja lujuutta aikomuksissaan. Tavatessaan taas äitini hän valitti, ettei Putois'sta ollut kuulunut mitään.
»Ystäväiseni, et varmaankaan ole sanonut hänelle, että odotan häntä?»
»Olen kyllä, mutta hän on oikullinen, eriskummainen…»
»Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole niin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin työhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua minun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle vain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan.»
Äitini vastasi, ettei hän tiennyt missä Putois majaili, ettei miehellä ollut mitään vakituista olinpaikkaa, ei kotia eikä kontua.
»En ole häntä sen koommin nähnyt, tätiseni. Luulen, että hän tahallaan piilotteleikse…»
Olisiko hän voinut puhua todempaa?
Mutta rouva Cornouiller kuunteli häntä epäluulo mielessä; hän epäili äitimme salaavan häneltä Putois'taan, pitävän häntä piilossa tiedusteluilta pelosta, että menettäisi hänet tai saattaisi hänet vaateliaammaksi. Hän piti äitiä todellakin liian itsekkäänä. Monet koko maailman omaksumat ja historian vahvistamat tuomiot ovat aivan yhtä hyvin perusteltuja kuin tämäkin.
— Se on toden totta se, sanoi Pauline.
— Mikä on totta? kysyi Zoé puolinukuksissa.
— Että historian tuomiot usein ovat vääriä. Muistan, isä rakas, kuinka eräänä päivänä sanoit: »Madame Roland oli hyvin yksinkertainen vedotessaan puolueettomaan jälkimaailmaan, oivaltamatta, että jos hänen omat aikalaisensa olivat ilkeitä apinoita, niin heidän jälkeläisensä myöskin tulivat olemaan ilkeitä apinoita.»
— Pauline, kysyi neiti Zoé ankarasti, mitä yhteyttä on Putois'n historialla sen kanssa, mitä sinä juttelet?
— Hyvin suuri yhteys, täti hyvä.
— Sitä en saata huomata.
Herra Bergeret, joka ei suinkaan vihannut poikkeuksia aineesta, vastasi tyttärelleen:
— Jos kaikki vääryydet tulisivat lopullisesti hyvitetyiksi tässä maailmassa, niin ei olisi tarvinnut kuvitella toista noita hyvityksiä varten. Kuinka voit vaatia, että jälkimaailma arvostelisi oikeuden mukaan kaikkia kuolleita? Millä keinoin kuulustella heitä siitä pimeästä, jonne he ovat paenneet? Kun alkaisi voida tehdä heille oikeutta, unohtaa jo heidät. Voiko yleensä kukaan noudattaa oikeutta? Ja mitä on oikeus? Rouva Cornouiller ainakin tuli lopulta käsittämään, että äitini ei häntä pettänyt ja että Putois pysyi saavuttamattomissa.
Mutta hän ei hellittänyt eikä herennyt tiedustelemasta. Hän kyseli kaikilta sukulaisiltaan, ystäviltään, naapureiltaan, palvelijoiltaan, tavaranhankkijoiltaan, tunsivatko he Putois'ta. Ainoastaan pari kolme vastasi, etteivät he olleet koskaan kuulleet hänestä puhuttavan. Enimmät muistelivat varmasti nähneensä hänet.
»Tuon nimen olen kuullut», sanoi kyökkipiika, »mutta en vaan saa mieleeni hänen muotoaan».
»Putois! — tietystikin minä tunnen hänet», sanoi radanvartia, raapien korvallistaan. »Mutta en osaa sanoa, kuka hän on.»
Tarkimman tiedon antoi herra Blaise, veronkantovirkailija. Hän ilmoitti käyttäneensä Putois'ta halonhakkuussa talollaan 19:nnestä 23:nteen päivään lokakuuta samana vuonna, jolloin pyrstötähti näkyi.
Eräänä aamuna rouva Cornouiller tulla tömähti huohottaen isäni työhuoneeseen. »Olen nähnyt Putois'n!»
»Oh, niinkö?»
»Olen nähnyt hänet.»
»Luuletteko niin?»
»Aivan varmaan. Hän oli purkamassa herra Tenchant'in muuria. Sitten hän poikkesi Abbedissain kadulle, hän kävi kiiruusti. Haihduin jäljiltä.»
»Oliko se varmasti hän?»
»Ei epäilemistäkään. Viisissäkymmenin iältään, laiha, koukkuselkäinen, maankulkurin näköinen, likainen työmekko yllä.»
»Tuo kuvaus saattaa tosiaankin soveltua häneen», sanoi isäni.
»Näettekös nyt? Muutoin huusin häntä nimeltä. Huusin: Putois! ja hän kääntyi katsomaan.»
»Se on juuri se tapa», sanoi isäni, »jota etsivät poliisit käyttävät päästäkseen varmuuteen oikeasta henkilöstä pahantekijöitä tavoittaessaan.»
»Sanoinhan jo, että se oli hän!… Löytyipäs kuin löytyikin tuo teidän Putois'nne; minä olinkin etsimässä. Niin, se on hyvin epäilyttävän näköinen mies. Olette olleet kovin varomattomia, te ja vaimonne, kun olette pitäneet häntä työssä. Minä osaan lukea kasvoista, ja vaikka näinkin hänet vain selkäpuolelta, niin voisin vannoa, että hän on varas ja ehkäpä murhamieskin. Hänen korvalehtensä ovat uurteettomat, ja se on pettämätön merkki.»
»Ah — te huomasitte, että hänen korvalehtensä olivat uurteettomat?»
»Minä en päästä mitään silmieni sivuitse. Rakas herra Bergeret, jollette tahdo tulla murhatuksi vaimonne ja lastenne keralla, niin älkää päästäkö enää Putois'ta taloonne. Ja vielä viime neuvo: vaihtakaa toiset lukot joka oveen.»
Muutamia päiviä myöhemmin sattui rouva Cornouiller'lle se vaurio, että varastettiin kolme meloonia hänen kyökkipuutarhastaan. Kun ei voitu päästä varkaan jäljille, epäili hän Putois'ta. Santarmeja kutsuttiin Monplaisiriin, ja se, minkä he saivat selville, vahvisti rouva Cornouiller'n epäluuloja. Kokonaiset parvet maankiertäjiä verottivat tähän aikaan paikkakunnan puutarhoja. Mutta tällä kertaa varkaus näytti yhden ainoan henkilön työltä ja erikoisella oveluudella tehdyltä. Ei merkkiäkään, mistä hän olisi murtautunut puutarhaan, ei kengän jälkeä kosteassa mullassa. Varas ei voinut olla kukaan muu kuin Putois. Se oli korpraalin arvelu, — hän tiesi pitkät jutut Putois'sta ja terhentelihe saavansa talteen sen veitikan.
Saint-Omerin Sanomat omistivat kirjoituksen rouva Cornouiller'n kolmelle meloonille ja julkaisivat kaupungista saatujen tietojen mukaan Putois'n muotokuvan. »Hänellä on», sanottiin lehdessä, »matala otsa, mulkosilmät, karttava katse, pieniä ryppyjä ohimoilla, terävät, kiiltävän punaiset poskipäät. Korvalehdet ovat aivan uurteettomat. Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan, mutta todellisuudessa tavattoman väkevä: taivuttaa helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä.»
»On hyviä syitä», vakuutti lehti, »panna hänen ansioluetteloonsa pitkä sarja varkauksia, kaikki hämmästyttävän ovelasti tehtyjä.»
Koko kaupunki puhui Putois'sta. Eräänä päivänä saatiin kuulla, että hänet oli otettu kiinni ja kiskottu vankilaan. Mutta pian päästiin selville, että häneksi luultu mies olikin Rigobert-niminen allakankaupustelija. Koska ei voitu keksiä mitään kannetta tätä miestä vastaan, pääsi hän vapaaksi, istuttuaan neljätoista kuukautta tutkintovankeudessa. Ja Putois pysyi löytymättömissä. Rouva Cornouiller joutui uuden, edellistä julkeamman varkauden uhriksi. Hänen ruokasäiliöstään varastettiin kolme pientä hopealusikkaa.
Hän tunsi Putois'n käsialan, panetti suojaketjun makuukammionsa ovelle eikä enää nukkunut öisin.