I
Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma täynnä riemuja ja kammoja.
— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kuuristuneena yli neulomuksen.
— Muistuuko hän mieleeni!… Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää.
— Matala otsa, lisäsi Zoé.
Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen kohta kohdaltaan:
— Matala otsa.
— Mulkosilmät.
— Karttava katse.
— Pieniä ryppyjä ohimoilla.
— Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.
— Korvalehdet aivan uurteettomat.
— Ilmeettömät kasvonpiirteet.
— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen ajatuksiaan.
— Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelävartaloltaan.
— Mutta silti tavattoman väkevä.
— Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä…
— Joka oli julman suuri.
— Hänen äänensä oli laahaava.
— Ja puhe mesimakeaa.
Kesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:
— Zoé, mehän unohdimme: »kellahtava tukka, harva hiuskasvu».
Aloittakaamme uudestaan.
Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.
Herra Bergeret vastasi vakavasti:
— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Ëloi Bergeret, joka ei mielistynyt mihin hyvänsä, piti tätä »hokemaista» suuressa arvossa, varsinkin katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä »Putois'n anatomiaksi». Ja hän sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta eräissä suhteissa enemmän kuin Laskiais-ukon. »Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus», sanoi hän, »onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa». Hän ajatteli täten siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä ja kahdettaneljättä lukua.
— En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.
— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tâtisi ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen kohdastaan uskoi nähneensä hänet.
— Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.
Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti
Bergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.
Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.
— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin pitää tietää, niin sano se sitten.
— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Sain-Omeriin taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä, ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua kauppojaan.
Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:
— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: »Luulenpa, että Putois on taas pujahtanut täällä.»
— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.
— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.
— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin…
— … hän oli olematon, sanoi Zoé.
Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:
— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi! Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se olemassaolo oli aivan erikoista laatua.
— Minä ymmärrän nyt entistä vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella mielellä.
— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis, että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät rauhaisaa ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir-nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään päivällistä Monplaisiriin, missä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin, ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailulla. Oli sydäntävihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.
— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.
— Zoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään. Turhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva Cornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai sydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se oli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se oli vahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi rikkoa. Viimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi viimeisen kerran noudattaneensa noita rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi hän jätti keksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä kutsun hylkäämiseen, mutta tähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei osannut teeskennellä.
— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut valehdella kuin muutkin.
— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti ne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän kerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: »Luojan kiitos, että Zoé on saanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin.»
— Niin, se on totta! sanoi Zoé.
— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä päivänä sanomaan äidillemme: »Ystäväiseni, odotan teitä varmasti sunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa.» Äitimme, jolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän kiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei ollut olemassa. »Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on mahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi.»
Tämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta villiytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusaimet näyttivät olevan ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä tulevankaan sen tuttavuuteen.
»Vai odotatte puutarhuria? Mitä varten?»
»Työhön puutarhaamme.»
Ja kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon hoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri ikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka epätodennäköinen hänen esteensä oli.
»Tuo mies», sanoi rouva Cornouiller, »voi yhtä hyvin tulla työhön teidän… puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on parempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina.»
»Hän ei pääse viikolla muilta töiltä.» Olen usein huomannut, että kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat syyt kohtaavat vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan kokonaan. Rouva Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin olisi odottanut henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan myöten. Nousten lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:
»Mikä hän on nimeltään, ystäväiseni, tuo teidän puutarhurinne?»
»Putois», vastasi äitini arvelematta. Putois oli mainittu nimeltä. Siitä hetkestä hän oli olemassa. Rouva Cornouiller lähti pois, mutisten mennessään:
»Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen aivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni… Missä hän asuu?»
»Hän käy päivätöissä. Kun häntä tarvitaan, lähetetään sana sinne, missä hän milloinkin on työssä.»
»Kuten arvasinkin: laiskuri ja maankiertäjä… hulttio. Älä luota liioin häneen, ystäväiseni.» Siten Putois myöskin oli saanut oman luonteensa.