VIII
Viimeiset seuraukset.
Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla, joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika. Heinäylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa. Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli partaittensa, ja vesi tulvi vaunuvajaan.
Kyyristyneenä rattailleen saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien, rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, hän istui vajan hämärässä ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä, eikä hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:
— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?
Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista. Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.
Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella, kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan jäätävä vilu, mutta… joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.
Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi; hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.
Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.
Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:
— Alas lahtarit!
Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä, käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkoselällään ja pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.
Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään
Crainquebille änkytti:
— Alas lahtarit! — johan minä sanoin.
Pitkä äänettömyys seurasi, joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja jäätävä pimeys vallitsi. Vihdoin poliisi avasi suunsa.
— Noin ei saa sanoa… Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä… Menkää menojanne.
— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.
Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:
— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa!… Ja mitä se hyödyttäisi?
Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa hän yritti antaa selitystä:
— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: »Alas lahtarit!» En teitä enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.
Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:
— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei häntä saa loukata joutavilla sanoilla… Minä kehoitan teitä uudestaan menemään.
Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina Crainquebille katosi sateeseen ja pimeyteen.
Putois.