III.
Samassa kuului ankara miesten, ratsujen ja aseiden hälinä, ja Balkis tunsi kelpo Abnerin, joka saapui kaartinsa etunenässä pelastamaan kuningatarta kuultuaan jo edellisenä iltana hänen salaperäisestä katoamisestaan.
Abner ojensihe kolme kertaa maahan Balkiin eteen ja käski tuoda luo kantotuolin, jonka oli varannut häntä vastaanottamaan. Sillävälin sitoivat kaartilaiset rosvojen ranteita. Kuningatar kääntyi päällikön puoleen ja virkkoi hänelle leppoisasti:
— Et väittäne minun turhia luvanneen, ystäväni, kun sanoin, että joudutte hirteen.
Tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera, jotka olivat saapuneet Abnerin keralla, huusivat ja parkuivat nähdessään ruhtinaansa makaavan maassa liikahtamatta, puukko vatsaan iskettynä. He kohottivat häntä varovasti. Sembobitis, joka oli erinomaisesti perehtynyt lääkintätaitoon, havaitsi hänen vielä hengittelevän. Hän sitoi haavan väliaikaisesti Menkeran sill'aikaa pyyhkiessä kuninkaan suusta valunutta vaahtoa. Sitten he sijoittivat hänet ratsun selkään ja kuljettivat hellävaroen kuningattaren palatsiin.
Balthasar vietti kaksi viikkoa ankaroissa kuumehoureissa. Hän puhui lakkaamatta kiehuvasta kattilasta ja rotkon sammalmättäästä ja kutsui Balkista luokseen huutaen korkealla äänellä. Vihdoin, kuudennentoista päivän valjettua, hän avasi silmänsä ja näki pääpohjissaan Sembobitiin ja Menkeran, mutta ei nähnyt kuningatarta.
— Missä hän on? Mitä hän tekee?
— Valtias, vastasi Menkera, hän on sulkeutunut suojiinsa Kommagenen kuninkaan kanssa.
— He solmivat varmaan sopimusta kauppatavaroiden vaihtamisesta, lisäsi viisas Sembobitis. Mutta älkää siitä huolestuko, valtiaani; kuumeenne vain nousee kaksinkertaiseksi.
— Minä tahdon nähdä hänet! huusi Balthasar.
Hän syöksyi kohti kuningattaren suojia vanhuksen ja eunukin voimatta häntä estää. Ehdittyään makuuhuoneen ovelle hän näki sieltä tulevan Kommagenen kuninkaan, kullassa hohtelevana kuin aurinko.
Balkis lepäsi purppuravuoteellaan hymyillen, silmät suljettuina.
— Balkis, armaani! huusi Balthasar.
Mutta Balkis ei kääntänyt päätään, näytti vain yhä nauttivan jostakin unennäöstä.
Balthasar lähestyi häntä ja tarttui käteen, mutta kuningatar veti sen äkkiä takaisin.
— Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.
— Vieläkö sitä kysytte? virkkoi musta kuningas heltyen kyyneliin.
Kuningatar käänsi häneen tyynten ja kylmien silmiensä katseen.
Balthasar käsitti, että hän oli unohtanut kaikki, ja palautti hänen mieleensä puronuomassa vietettyä yötä. Mutta kuningatar vastasi:
— En tosiaankaan tiedä, mitä tarkoitatte, hyvä herra. Palmuviini ei näytä teille soveltuvan. Olette varmaan nähnyt unta.
— Mitä! huudahti onneton ruhtinas väännellen käsiään. Ovatko suudelmasi ja puukko, jonka iskun jälki on vieläkin ruumiissani, vain unennäköä!…
Kuningatar nousi; hänen hameensa jalokivet helisivät rakeina ja heittivät säihkyviä salamoita.
— Hyvä herra, lausui hän, on neuvostoni kokoontumishetki. Minulla ei ole aikaa ryhtyä selittämään sairaiden aivojenne unia. Levätkää. Jääkää hyvästi!
Balthasar tunsi voimainsa pettävän, yritti olla ilmaisematta heikkouttaan tuolle ilkeälle naiselle ja juoksi takaisin huoneeseensa, mihin kaatui pyörtyneenä, haava jälleen verta vuotaen.