SISÄLLYS:
I. Runolaulaja.
II. Balthasar.
III. Juudean prokuraattori.
IV. Komm Atrebaatti.
V. Amykos ja Celestinus.
VI. Neitsyt Marian temppuilija.
VII. Harakan miraakkeli.
VIII. Hyvin opittu läksy.
IX. Uudenvuodenlahja.
X. Myönnetty kuolema.
XI. Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.
XII. Bonaparte San Miniatossa.
XIII. Gestas.
XIV. Signora Chiara.
XV. Kaiverrettu kivi.
XVI. Valtameren Kristus.
XVII. Crainquebille.
XVIII. Putois
XIX. Riquet.
XX. Riquet'n ajatuksia.
XXI. Vanhurskaat tuomarit.
XXII. Herra Thomas.
XXIII. Elysionin kentillä.
I, IV ja XII kokoelmasta Sous l'invocation de Clio, II on nidoksensa nimikkokertomus, III, V, VI, X, XI ja XIII kokoelmasta L'Étui de nacre, VII, VIII ja IX kokoelmasta Les Contes de Jacques Tournébroche, XIV, XV, XVI, XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII kokoelmasta Crainquebille, Putois, Riquet et plusieurs autres récits profitables, XXIII teoksesta Le Jardin d'Épicure.
Kertomukset XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII suomentanut O. Manninen, muut J. Hollo.
Runolaulaja.
Hän kulki polkua, joka noudattaa merenrantamaa kukkulain kupeita poimutellen. Hänen paljasta, syväin ryppyjen uurtamaa otsaansa kiersi punainen villanauha. Ohimoilla liehuivat harmaat hiuskiharat merituulessa. Lumivalkoisen parran suortuvat painuivat leukaa vasten. Hänen vaatteensa ja paljaat jalkansa olivat niiden teiden väriset, joilla hän oli harhaillut monet monituiset vuodet. Hänen kupeellansa riippui karkeatekoinen lyyra. Häntä mainittiin Vanhuksen, mutta myöskin Runolaulajan nimellä. Lapsilta, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, hän sai vielä erään nimen: he nimittivät häntä Sokeaksi, koska hänen korkean iän himmentämiä silmiään peittävät luomet olivat turvonneet ja tulehtuneet savuavien liesitulten ääressä, missä hän tavallisesti istui laulamassa. Hän ei kumminkaan elänyt ikuisessa yössä, ja hänen sanottiin näkevän sellaista, mitä muut kuolevaiset eivät näe. Kolmen miespolven aikana hän oli lakkaamatta vaeltanut kaupungista toiseen. Nyt hän oli laulanut kokonaisen päivän erään Aigeian kuninkaan luona ja oli palaamassa kotiinsa, jonka katto ja ilmoille nousevat savukierteet jo häämöttivät kaukaa. Astuttuaan tietään koko yön pysähtymättä, peläten päiväisen helteen yllättävän, hän näki aamun sarastaessa valkean Kymen, kotikaupunkinsa. Koiransa saattelemana, käyräsauvaansa nojaten hän eteni hitain askelin, vartalo suorana ja pää korkealla, uupuvia voimiaan ponnistaen ja pysytellen tasapainossa kaltevalla tiellä, joka painui ahtaaseen laaksoon. Aasian vuorten takaa nouseva aurinko loi ruusuista hohdettaan taivaalla uiviin pilvenhahtuviin ja meren moniin saariin. Koko ranta säteili. Mutta idän puolella leviävillä kukkuloilla, joiden lakea peittivät pistasia- ja tärpättipuumetsät, viipyi varjossa yhä yön suloinen raikkaus.
Vanhus laski painuvalla rinteellä kaksitoista kertaa kaksitoista peitsenmittaa ja havaitsi vasemmalla puolellaan, kahden kallioseinämän välissä, pyhään metsikköön johtavan kapean tien. Sen perällä kohosi lähteen partaalla hakkaamattomista kivistä rakennettu alttari.
Sen peitti puolittain laakeripuu, jonka oksat olivat täynnä heleävärisiä kukkia. Alttarin edessä, tallatulla tanterella, valkenivat uhrien luut. Ympärillä kasvavien oliivipuiden oksiin oli kaikkialle ripustettu uhrilahjoja, ja kauempana, rotkon kaameassa varjossa, kohosi kaksi ikivanhaa tammea, joiden runkoihin oli naulittu härkäin lihattomia päitä. Vanhus tiesi, että tämä alttari oli pyhitetty Phoibosjumalalle, kulki metsikköön asti, otti vyöstään savikipon, joka kiikkui siinä sangastaan, ja kumartui puron yli, joka murattia ja krassia kasvavassa uomassaan virraten pyrki kohti tasankoa pitkin kiertotein. Hän täytti kipponsa raikkaalla vedellä ja hurskasta mieltään noudattaen kaatoi muutamia pisaroita alttarin eteen, ennenkuin joi. Hän palvoi kuolemattomia jumalia, jotka eivät tunne kärsimystä eikä kuolemaa ihmisten surkeiden sukupolvien seuratessa toisiaan maan päällä. Samassa hänet valtasi kauhu, ja hän pelkäsi Leton pojan surmaavia nuolia. Onnettomuuksien uuvuttamana ja korkean iän rasittamana hän yhä rakasti päivän valkeutta ja pelkäsi kuolla. Siitä johtui hänen mieleensä hyvä ajatus. Hän taivutti jalavan notkean rungon ja ripusti savikipponsa nuoren puun latvaan, joka vapautuessaan kohotti vanhuksen uhrilahjan kohti taivaan korkeutta.
Valkea Kyme kohosi muurien vyöttämänä merenrantamalla. Laakakivillä peitetty mäkinen tie johti kaupungin portille. Tämä portti oli rakettu aikoina, joiden muisto oli tyyten hävinnyt, ja sitä sanottiin jumalten tekemäksi. Kamanakivessä nähtiin muutamia kaiverrettuja merkkejä, joita ei kukaan kyennyt selittämään, mutta joita pidettiin onnellisina merkkeinä. Lähellä porttia sijaitsi julkinen tori, jonka puitten alla hohtelivat vanhinten kiviset istuimet. Torin viereen, meren puolelle Vanhus pysähtyi. Siinä oli hänen asumuksensa. Se oli ahdas ja matala eikä läheskään niin kaunis kuin naapuritalo, jossa asui lapsineen eräs kuuluisa tietäjä. Sisäänkäytävä peittyi puolittain lantakasan taakse, jota sika kärsällään tonki. Kasa oli vaatimaton, ei läheskään niin laaja kuin äveriäiden miesten asumusten edessä. Mutta rakennuksen takana sijaitsivat hedelmäpuutarha ja ometot, jotka Vanhus oli rakentanut omin käsin hakkaamattomista kivistä. Aurinko nousi valjenneen taivaan korkeuteen; merituuli oli tyyntynyt. Ilmoilla leijuva tuima helle poltti ihmisten ja eläinten keuhkoja. Vanhus pysähtyi hetkeksi asuntonsa kynnykselle pyyhkiäkseen kätensä selällä hikeä otsastaan. Koira huohotti hänen vieressään, katse tarkkaavana ja kieli suusta riippuen.
Asumuksen perältä saapunut vanha Melantho ilmaantui kynnykselle ja lausui hyviä sanoja. Hän oli antanut odottaa itseänsä, koska joku jumala oli pannut hänen jalkoihinsa pahan haltian, joka niitä paisutti ja teki ne kahta viinileiliä raskaammiksi. Hän oli kaarialainen orjatar, ja eräs kuningas oli antanut hänet nuorena runolaulajalle, joka hänkin oli silloin ollut nuori ja täysissä voimissaan. Uuden valtiaan vuoteessa häneen oli siinnyt lapsia, joiden suuresta sarjasta ei kumminkaan ollut enää yhtäkään kotona. Toiset olivat kuolleet, toiset olivat matkanneet kauas harjoittamaan akhaialaisten kaupungeissa runolaulajan tai vaunusepon taidetta, koska olivat kaikki saaneet kekseliään mielen. Niin asui Melantho talossa yksin miniänsä Areten ja hänen kahden lapsensa kanssa.
Hän saatteli mestarin suureen huoneeseen, jonka hirret olivat savusta tummuneet. Sen keskellä, kotialttarin edessä, sijaitsi lieden paasi, punahehkuisen hiilloksen ja sulaneen rasvan peittämä. Pirtin ympärillä sijaitsi kahdessa kerroksessa pieniä suojia, ja puuportaat johtivat ylös naisten huoneisiin. Kattoa kannattavien pylväiden varassa lepäsivät pronssiaseet, joita vanhus oli kantanut nuoruutensa aikana seuratessaan kaupungin kuninkaita, kun he lähtivät sotavaunuineen hakemaan takaisin Kymen tyttäriä, jotka sankarit olivat ryöstäneet. Vuoliaiseen oli ripustettu häränreisi.
Kaupungin vanhimmat olivat lähettäneet sen edellisenä päivänä runolaulajalle kunnialahjaksi. Hän iloitsi sen nähdessään. Seisoen siinä huoneensa permannolla hän henkäisi syvään iän kuivaamilla keuhkoillaan ja veti esiin mekkonsa alta maalaisillallisensa tähteet, muutamia kynsilaukan sakaroita, ja Aigeian kuninkaalta saamansa lahjan, taivaasta pudonneen kiven, joka oli kallisarvoinen, koska se oli rautaa, mutta liian pieni peitsen kärjeksi. Sitäpaitsi hän oli tuonut tieltä löytämänsä piikiven, jossa eräältä taholta katsoen näkyi miehen pää. Vanhus näytti sitä Melantholle ja virkkoi:
— Katsohan, vaimo, eikö tämä kivi muistuta seppä Pakorosta; varmaa on, ettei kivi ole siinä määrin Pakoroksen näköinen jumalten sallimatta.
Vanhan Melanthon valeltua vettä hänen jaloilleen ja käsilleen huuhtoakseen pois niitä tahraavan tomun hän tarttui sylitysten häränreiteen, kantoi sen alttarille ja alkoi sitä leikata. Viisaana ja varovaisena hän ei milloinkaan jättänyt aterian valmistamista naisten tai lasten tehtäväksi, vaan paistoi kuninkaiden esimerkkiä noudattaen itse eläinten lihat.
Melantho viritti sillävälin lieden tulta. Hän puhui kuiviin risuihin, kunnes jumala leimahdutti ne liekkiin. Tulen sytyttyä vanhus heitti siihen leikkaamiaan lihakappaleita ja käänteli niitä pronssihaarukalla. Kantapäillään istuen hän hengitteli siinä kitkerää savua, joka salin täyttäen kohotti hänen silmiinsä kyyneliä; mutta hänen mielensä pysyi aivan tyynenä, sillä hän oli savuun tottunut ja savu ilmaisi elon runsautta. Sitä mukaa kuin tulen voittamaton väki taltutti lihojen kirpeyttä, hän vei palasia suuhunsa, pureksi niitä hitaasti kuluneilla hampaillaan ja aterioi sanaakaan virkkamatta. Hänen vieressään seisova vanha Melantho kaatoi hänelle tummaa viiniä savikippoon, joka oli samanlainen kuin hänen jumalalle uhraamansa.
Tyydytettyään nälkänsä ja janonsa hän kysyi, oliko kaikki hyvin talossa ja ometossa. Hän tiedusteli, paljonko kangasta oli kudottu hänen poissaollessaan, montako juustoa oli kertynyt kellariin ja kuinka öljymarjat olivat kypsyneet puserrettaviksi. Muistaen omistavansa vain vähän maallista hyvyyttä hän virkkoi:
— Sankarit elättävät niittymaillaan härkä- ja hieholaumoja. Heillä on paljon kauniita ja rotevia orjia, heidän kartanoittensa portit ovat vaskea ja norsunluuta, ja heidän pöytänsä notkuvat kultaisten viinimaljojen painosta. Heidän sydäntensä voima takaa heille rikkaudet, ja he säilyttävät niitä toisinaan aina myöhäisimpään ikäänsä asti. Minä olin nuoruuteni aikana varmaan yhtä urhoollinen kuin he, mutta minulla ei ollut hevosia, ei sotavaunuja, ei palvelijoita, eipä edes niin lujia varuksia, että olisin voinut taisteluissa esiintyä heidän veroisenaan ja voittaa itselleni kultaisia kolmijalkoja ja ihania naisia. Jalkaisin ja heikoin varuksin taisteleva ei kykene surmaamaan paljon vihollisia, koska pelkää itse joutuvansa surman suuhun. Minä olen taistellut kaupunkien muurien edustalla, palvelijoiden nimettömässä parvessa, enkä ole milloinkaan tuonut runsaita saaliita.
Vanha Melantho vastasi:
— Sota suo ihmisille rikkautta ja riistää sen heiltä. Isäni Kyphos omisti Mylatassa palatsin ja lukemattomia karjalaumoja. Mutta asestetut miehet veivät häneltä kaikki ja surmasivat hänet. Minä itse jouduin orjuuteen, mutta minua ei pidelty pahoin, koska olin nuori. Päälliköt ottivat minut vuoteeseensa, ja minulla oli aina ravintoa puuttumatta. Sinä olet ollut viimeinen valtiaani ja edellisiä köyhempi.
Hänen äänessään ei ilmennyt ilo eikä ikävyys.
Vanhus vastasi:
— Melantho, sinä et voi olla tyytymätön, sillä olenhan aina kohdellut sinua lempeästi. Älä huoli moittia minua siitä, etten ole ansainnut suuria rikkauksia. Taitavat vaunujen rakentajat saavat työstänsä hyötyä. Tietäjille annetaan suuria lahjoja. Mutta runolaulajien elämä on vaivalloinen.
Vanha Melantho virkkoi:
— Monen ihmisen elämä on vaivalloinen.
Hän poistui raskain askelin lähtien miniänsä kanssa hakemaan puita vajasta. Oli se vuorokauden hetki, jona auringon leppymätön helle uuvuttaa ihmiset ja eläimet saaden vaikenemaan linnunlaulunkin liikkumattomassa lehvistössä. Vanhus laskeutui pitkäkseen kaislamatolle, peitti kasvonsa ja vaipui uneen.
Hänen siinä maatessaan tuli hänen luokseen vähäinen määrä unia, jotka eivät olleet hänen jokapäiväisiä uniaan kauniimpia tai harvinaisempia. Nämä unet näyttivät hänelle ihmisten ja eläinten kuvia. Hän näki niissä ihmisiä, joita oli tuntenut heidän eläessään kukkean maan päällä ja jotka kuoltuaan nukkuivat hautakammioissaan, ja uskoi vainajien sielujen leijailevan ilmassa, mutta voimattomina ja tyhjien varjojen kaltaisina. Unennäöt olivat hänelle opettaneet, että on olemassa eläinten ja kasvienkin varjoja, jotka ilmaantuvat ihmisen nukkuessa. Hän uskoi varmaan, että Hadeessa harhailevat vainajat muodostavat itse kuvansa, koska sitä ei voinut niille luoda kukaan muu, ellei joku niistä jumalista, jotka huvikseen pettivät ihmisten heikkoa ymmärrystä. Mutta hän ei ollut tietäjä eikä siis kyennyt erottamaan toisistaan valheellisia ja oikeita unia; hän ei huolinut etsiä ennusmerkkejä yön sekasortoisista kuvista, vaan katseli välinpitämättömänä niiden vaellusta suljettujen silmäluomien alla.
Herätessään hän näki edessään kunnioittavassa asennossa joukon Kymen lapsia, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, niinkuin hänen isänsä oli niitä hänelle itselleen opettanut. Lasten joukossa olivat hänen miniänsä molemmat pojat. Useat lapsista olivat sokeita, sillä runolaulajan ammattiin määrättiin ennen kaikkea niitä, jotka näön puutteessa eivät kelvanneet peltotöihin tai seuraamaan sankareita sotaretkillä.
Heillä oli käsissään uhrilahjoja, joilla he korvasivat laulajan antamaa opetusta, hedelmiä, juustoja, mesikakkuja ja lampaanvilloja, ja he odottivat mestaria hyväksymään lahjojaan ja asettamaan niitä kotialttarille.
Vanhus nousi, otti seinältä lyyransa ja lausui leppoisasti:
— Lapseni, on oikein, että rikkaat tarjoavat suuren lahjan ja köyhät vähäisemmän. Zeus, isämme, on jakanut hyvyydet ihmisille epätasaisesti. Mutta hän rankaisee lasta, joka anastaa jumalalliselle laulajalle kuuluvan veron.
Valpas Melantho tuli viemään uhrilahjoja alttarille. Vanhus viritti soittimensa ja alkoi opettaa laulua lapsille, jotka istuivat hänen ympärillään permannolla, jalat ristissä.
— Kuulkaa, kun laulan Patroklon ja Sarpedonin taistelusta, lausui hän.
Tämä laulu on kaunis.
Hän lauloi. Hänen äänensä kaikui voimakkaana sovittaen saman poljennon ja tahdin jokaiseen säkeeseen, ja äänen vaipumisen varalta hän tuki sitä säännöllisin väliajoin helähdyttämällä kolmikielistä lyyraansa. Välttämättömän levähdystuokion tullen hän huudahti kimakasti parahduttaen samalla soittimen kielistä pahan sävelen.
Laulettuaan säkeitä niin monta kuin hänen käsissään oli sormia ja vielä saman verran hän antoi lasten ne toistaa. Pojat huusivat ne yhteen ääneen ylen kimakasti ja koskettivat, mestarin esimerkkiä noudattaen, pieniä omatekoisia puusoittimiansa, joista ei lähtenyt minkäänlaista säveltä.
Vanhus toisti samoja säkeitä väsymättä, kunnes pienet laulajat osasivat ne täsmällisesti. Hän kiitti tarkkaavaisia, mutta niitä, joilta puuttui muistia tai ymmärrystä, hän lyödä kopahdutti lyyrallaan, ja sellaisen rangaistuksen saaneet menivät huoneen kannatinpylvään kupeelle itkemään. Hän osoitti, kuinka oli laulettava, mutta ei liittänyt esitykseensä minkäänlaisia neuvoja, koska uskoi runollisten seikkojen vakaantuneen muotoihinsa jo ikivanhoina aikoina ja olevan inhimillisen arvostelukyvyn saavuttamattomissa. Hän ei neuvonut oppilailleen muuta kuin säädyllisyyttä.
Hän sanoi:
— Kunnioittakaa kuninkaita ja sankareita; he ovat muita ihmisiä ylhäisemmät. Mainitkaa sankareita omilla ja heidän isäinsä nimillä, jotteivät nimet katoa. Istuessanne kokouksissa vetäkää mekkonne alas reisillenne, ja ilmaiskoon käytöksenne suloa ja häveliäisyyttä.
Hän sanoi vielä:
— Älkää sylkekö virtoihin, sillä virrat ovat pyhät. Älkää muuttako muistin huonouden tai oikkunne vuoksi lauluja, joita teille opetan, ja kun joku kuningas sanoo teille: »Nuo laulut ovat kauniita. Keneltä olet ne oppinut?» vastatkaa: »Olen ne oppinut Kymen Vanhukselta, ja hän oli ne oppinut taatoltaan, jolle ne varmaan oli ilmoittanut joku jumala».
Häränreidestä oli jäljellä muutamia oivallisia paloja. Syötyään erään palan lieden edessä ja rikottuaan pronssikirveellä luun saadakseen käsiinsä ytimen, jonka nauttimiseen yksin hän oli kyllin arvokas, hän jakoi jäljellä olevat lihat naisille ja lapsille kahta päivää varten.
Samassa hän oivalsi, että hyvä ravinto olisi pian lopussa, ja mietti näin: »Zeus rakastaa rikkaita, köyhiä hän ei rakasta. Minä olen varmaan tietämättäni loukannut jotakin niistä jumalista, jotka elävät metsiin ja vuoriin piiloutuneina, tai pikemmin jonkin kuolemattoman lasta, ja tahattoman rikokseni sovittamiseksi minun täytyy nyt viettää varatonta vanhuutta. Toisinaan joutua tahtomattaan ansaitsemaan teoillaan rangaistuksen, koska Jumalat eivät ole tarkoin ihmisille ilmaisseet, mitä saa tehdä, mitä ei. Heidän tahtonsa on hämärä.» Hän liikutteli kauan mielessään näitä mietteitä, pelkäsi julman nälän palaavan, jos jäisi toimetonna viettämään yötä asunnossaan, ja päätti nyt lähteä kohti niitä tienoita, missä Hermos virtaa kallioiden välissä ja missä nähdään Orneia, Smyrna ja kaunis Hissiä vuorella, joka ulkonee mereen kuin foiniikkialaisen aluksen keula. Ensimmäisten tähtien värähdellessä kalpealla taivaalla hän vyötti soittimen vyölleen ja lähti merenrantaa pitkin kohti suurten ja äveriäiden asuntoja, joissa pitkien pitojen aikana miehet mielellään kuuntelivat sankarien ylistystä ja jumalten sukuluetteloita.
Kuljettuaan tapansa mukaan koko yön hän näki aamun ruusuisessa kajasteessa korkean rantavuoren laella sijaitsevan kaupungin ja tunsi rikkaan Hissian, kyyhkyjen rakkaan tyyssijan, joka katselee kallioisesta korkeudestaan säteilevässä meressä vedenneitoina uiskentelevia valkeita saaria. Hän istuutui lähelle kaupunkia, lähteen partaalle, lepäämään ja tyydyttämään nälkäänsä sipuleilla, joita hänellä oli mukanaan mekkonsa taipeessa.
Hän oli tuskin ehtinyt päättää eineensä, kun lähteelle saapui nuori tyttö, vasu päälaella, pesemään vaatteita. Aluksi tyttö silmäili häntä epäillen, mutta havaittuaan, että vieraalla oli puinen lyyra rikkinäisen mekon vyötäisillä ja että hän oli väsynyt vanhus, hän lähestyi pelkäämättä, tunsi äkillistä sääliä ja syvää kunnioitusta, ammensi yhteenliittämiensä kämmenpohjain kouruun vähän vettä ja virkisti sillä laulajan huulia.
Vanhus nimitti häntä kuninkaan tyttäreksi, ennusti hänelle pitkää ikää ja sanoi:
— Nuori neito, halujen mehiläiset kerääntyvät parvina vyönsijasi vaiheille. Minä pidän onnellisena sitä miestä, joka saa viedä sinut vuoteeseensa. Ja minä, vanhus, ylistän kauneuttasi niinkuin yön lintu, joka helisyttää ilmoille ylenkatsotun äänensä puolisoiden katon yläpuolella. Minä olen vaeltava laulaja. Nuori neito, lausu minulle suotuisia sanoja.
Tyttö vastasi:
— Jos olet lyyransoittaja, kuten sanot ja kuten minusta näyttää, ei sinua ole tuonut tähän kaupunkiin mikään paha kohtalo. Rikas Meges saa tänään luokseen vieraan, joka on hänelle rakas, ja järjestää vieraansa kunniaksi suuret pidot kaupungin ylhäisimmille asujaimille. Hän tahtoo varmaan mielellänsä antaa heidän kuulla hyvää laulajaa. Lähde hänen luokseen. Hänen kartanonsa näkyy tänne, mutta sinne ei voi päästä meren puolelta, koska se sijaitsee tuolla korkealla vuoriniemekkeellä, joka ulkonee keskelle aaltoja vain meren lintujen vierailupaikkana. Jos nouset kaupunkiin portaita, jotka on hakattu kallioon maan puolelle, missä ovat näkyvissäsi viiniä kasvavat rinteet, tunnet helposti Megeen kartanon toisten joukosta. Se on äsken valkoiseksi sivuttu ja toisia avarampi.
Vanhus nousi jäykistyneiden jalkojensa varaan, astui portaita, jotka menneiden aikojen miehet olivat hakanneet kallion kupeeseen, saapui korkealle tasanteelle, missä sijaitsee Hissian kaupunki, ja tunsi helposti Megeen asumuksen.
Sinne saapuminen tuntui mieluisalta, sillä äsken teurastettujen härkien veri vuoti tanhualle ja kuuman rasvan tuoksu levisi kauas. Hän astui kynnyksen yli, saapui avaraan pitosaliin, kosketti kädellään alttaria ja lähestyi Megestä, joka jakeli käskyjä palvelijoille ja leikkasi lihoja. Vieraat olivat jo kerääntyneet lieden luo ja olivat hyvällä mielellä odotellessaan runsaita ruokia. Heidän joukossaan oli paljon kuninkaita ja sankareita. Mutta se vieras, jota Meges tahtoi kunnioittaa tällä aterialla, oli eräs Khios-saaren kuningas, joka oli rikkauksia hankkien purjehtinut kauan merellä, monet kovat kokien. Hänen nimensä oli Oineus. Kaikki vieraat silmäilivät häntä ihaillen, koska hän oli, kuin jumalainen Odysseus muinoin, pelastunut lukemattomista haaksirikoista, ollut saarissa tietäjänaisten vuodekumppanina ja tuonut kotiin kalleuksia. Hän kertoi retkistään ja vaivoistaan ja lisäsi seikkoihin valheitaan, koska oli nokkelaälyinen.
Tuntiessaan Vanhuksen laulajaksi hänen kupeellaan kiikkuvasta lyyrasta äveriäs Meges lausui hänelle:
— Ole tervetullut. Mitä lauluja osaat lausua?
Vanhus vastasi:
— Minä osaan Kuninkaiden riidan, josta koitui suuret onnettomuudet akhaialaisille, ja osaan Muureille hyökkäyksen. Se laulu on kaunis. Osaan vielä Petetyn Zeun, Lähetystön ja Ruumiitten kokoamisen. Ne laulut ovat kauniit. Osaan vielä kuusi kertaa kuusikymmentä erittäin kaunista laulua.
Niin sanoen hän teki tiettäväksi, että osasi niitä paljon. Mutta hän ei tietänyt itsekään niiden lukua.
Äveriäs Meges vastasi ivallisesti:
— Vaeltavat laulajat sanovat aina, hyvää ateriaa ja runsaita lahjoja toivoen, osaavansa paljon lauluja, mutta heitä tutkiessaan huomaa heidän muistavan vain vähän säkeitä, joita toistamalla he väsyttävät sankarien ja kuninkaiden korvia.
Vanhus vastasi taitavasti.
— Meges, sanoi hän, sinä olet kuuluisa rikkauksistasi. Tiedä, että osaamieni laulujen luku on yhtä suuri kuin niiden härkien ja hiehojen, joita paimenesi kaitsevat vuorten rinteillä.
Meges ihaili Vanhuksen viisautta ja virkkoi leppoisasti:
— Tarvitaan varmaan melkoinen äly niin monien laulujen muistamiseen.
Mutta sanohan, onko totta se, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta?
Näistä sankareista näet kerrotaan kaikenlaisia valheita.
Laulaja vastasi:
— Mitä näistä sankareista tiedän, olen kuullut isältäni, jolle sen olivat kertoneet itse Runottaret; kuolemattomat Runottaret näet vierailivat muinoin jumalallisten laulajien luona luolissa ja metsissä. Minä en sekoita mitään valheita vanhoihin kertomuksiin.
Hän puhui niin varovaisuudesta. Hänellä oli kuitenkin tapana lisätä lapsuudessaan oppimiinsa lauluihin säkeitä, joita otti toisista lauluista tai keksi mielessään. Hän sepitti itse melkein kokonaisia lauluja, mutta ei tunnustanut niitä tekemikseen, koska pelkäsi niissä havaittavan moitteen sijaa. Sankarit kehoittivat häntä esittämään varsinkin ikivanhoja lauluja, joita pitivät jumalan sanelemina ja epäilivät uusia sepitelmiä. Lausuessaan oman älynsä tuottamia säkeitä hän siis salasi huolellisesti niiden alkuperän. Ja koska hän oli erittäin hyvä runoilija ja tarkoin noudatti vakaantunutta käytäntöä, eivät hänen säkeensä ollenkaan eronneet vanhojen sepittämistä, vaan olivat niiden veroiset muodoltaan ja kauneudeltaan ja syntymästään saakka kuolemattoman kunnian ansainneet.
Äveriäs Meges ei ollut mikään älytön mies. Hän arvasi Vanhuksen oivaksi laulajaksi, tarjosi hänelle, arvokkaan sijan lieden luona ja sanoi:
— Kuulehan, Vanhus, kun ehdimme tyydyttää nälkämme, voit laulaa meille, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta. Yritä viehättää vierastani Oineus-kuningasta; hän on ylen viisas sankari.
Oineus, joka oli kauan harhaillut merellä, kysyi lyyransoittajalta, tunsiko hän Odysseun retket.
Mutta Troian luona taistelleiden sankarien paluu oli silloin vielä hämärän peitossa, ja kukaan ei tietänyt, mitä Odysseus oli kärsinyt harhaillessaan aukeilla ulapoilla.
Vanhus vastasi:
— Minä tiedän, että jumalainen Odysseus kävi Kirken vuoteeseen ja petti Kykloopin viisaalla juonella. Naiset siitä kertoelevat keskenään. Mutta sankarin paluu Ithakaan on laulajoilta salattu. Toiset sanovat hänen saaneen takaisin vaimonsa ja tavaransa, toiset kertovat hänen karkoittaneen Penelopeian, joka oli ottanut kosijat vuoteeseensa, ja väittävät hänen itsensä harhailleen jumalten rankaisemana kansasta toiseen, airo olkapäällä.
Oineus vastasi:
— Minä kuulin matkoillani, että Odysseus oli kuollut, oman poikansa surmaamana.
Meges jakoi sillävälin vierailleen häränlihaa ja tarjosi jokaiselle soveliaan kappaleen. Oineus kiitti häntä siitä kovin.
— Meges, sanoi hän, helppo on huomata, että olet tottunut pitämään kemuja.
Megeen härät ravitsivat itseään vuorten kupeilla kasvavalla mehevällä ruoholla. Liha oli täynnä nurmen tuoksua, ja sankarit nauttivat sitä kyltymättään. Ja koska Meges täytti yhä uudelleen syvän maljan, joka kiersi miehestä toiseen, jatkui ateria pitkin päivää. Kukaan ei muistanut olleensa niin kauniissa kemuissa.
Aurinko oli jo mereen painumassa, kun paimenet, jotka kaitsivat Megeen karjoja vuoriniityillä, tulivat saamaan osaansa lihoista ja viinistä. Meges kunnioitti heitä, koska he eivät kainneet karjoja huolettomasti, niinkuin lakeuden paimenet, vaan vaskipeitsillä ja rintahaarniskoilla varustettuina voidakseen puolustaa härkiänsä Aasian kansojen hyökkäyksiltä. He olivat sankarien ja kuninkaiden kaltaiset ja rohkeudeltaan heidän veroisensa. Heitä johtamassa oli kaksi päällikköä, Peiros ja Thoas, jotka isäntä oli asettanut heidän päämiehikseen, koska olivat pelottomimmat ja älykkäimmät. Eipä tosiaankaan ollut kauniimpia miehiä kuin he molemmat. Meges otti heidät vastaan lietensä luona rikkauksiensa kuuluisina varjelijoina ja salli heidän nauttia lihaa ja viiniä mielin määrin.
Oineus virkkoi isännälle, miehiä ihaillen:
— En ole nähnyt matkoillani miehiä, joiden käsivarret ja reidet olisivat olleet niin voimakkaat ja kaunismuotoiset kuin näiden kahden paimenpäällikön.
Silloin Meges lausui varomattoman sanan. Hän virkkoi:
— Peiros on väkevämpi painissa, mutta Thoas voittaa hänet juoksussa.
Tuon kuullessaan härkäpaimenet katsahtivat toisiinsa kiukkuisesti, ja
Thoas sanoi:
— Olet varmaan juottanut isännälle juoman, joka tekee miehen mielettömäksi, Peiros, koska hän sanoo sinun voittavan minut painiottelussa.
Ärtynyt Peiros vastasi:
— Olen ylpeä siitä, että voitan painissa sinut, Thoas. Juoksussa luovutan sinulle palkinnon, jonka isäntä on sinulle myöntänyt. Eipä ihmekään, että miehellä, jolla on peuran sydän, on peuran sääretkin.
Mutta viisas Oineus viihdytti härkäpaimenten riidan. Hän kertoi älykkäitä tarinoita, jotka osoittivat, kuinka vaarallista oli torailla pidoissa, ja puhui niin hyvin, että häntä toteltiin. Rauhan palattua Meges virkkoi Vanhukselle:
— Laula meille, ystäväni, Akhilleun vihasta ja kuninkaiden kokouksesta.
Vanhus viritti soittimensa ja antoi äänensä raikua pitosalin sakeassa ilmassa.
Hänen rinnastaan huokui voimallinen hengitys, ja kaikki vieraat vaikenivat kuunnellakseen määrämittaisia säkeitä, jotka herättivät eloon muistamisen arvoisia aikakausia. Useat ajattelivat: »Onpa ihmeellistä, että noin vanha mies, vuosiensa kuihduttama kuin viininvarsi, joka ei enää kanna hedelmää eikä lehteäkään, saa povestansa esiin niin raikuvan äänen.»
Toisinaan kuului kuuntelijoiden joukosta kiittävä hyminä kuin voimallisen läntisen humu metsän puissa. Mutta aivan pian leimahti härkäpaimenten hetkeksi tyyntynyt riita ilmiliekkiin. Viinin kuumentamina he haastoivat toisiansa painiotteluun ja kilpajuoksuun. Heidän tuimat huutonsa peittivät kuulumattomiin laulajan äänen, joka turhaan koroitti seuran yli sointuisaa pauhuansa lyyran säestämänä. Peiros ja Thoas olivat tuoneet tullessaan paimenia, jotka nyt viinin kiihtäminä paukuttivat käsiänsä ja röhkivät kuin siat. He olivat jo aikoja sitten jakaantuneet kahteen kiistailevaan joukkoon ja olivat toistensa vihollisia samoinkuin heidän päällikkönsä.
— Sinä koira! huusi Thoas.
Samassa hän iski Peirosta kasvoihin niin että veri vuoti virtanaan suusta ja sieraimista. Peiros puski silmittömänä vastustajaansa rintaan, ja Thoas horjahti selälleen, kylkiluut katkenneina. Kummaltakin puolelta syöksyivät otteluun härkäpaimenet jakaen toisilleen solvaavia sanoja ja iskuja.
Meges ja kuninkaat yrittävät turhaan erottaa vimmastuneita. Viisaan Oineunkin torjuvat härkäpaimenet, joilta viini on riistänyt järjen. Vaskimaljoja sinkoilee kaikkialla. Isot häränluut, savuavat soihdut, pronssiset kolmijalat kohoavat ja heilahtavat. Painiskelevia miehiä kuppuroi liedellä, joka sammuu haljenneiden viinileilien sisällön siihen virratessa.
Salissa vallitsee sankka pimeys ja kaikuu rukouksia ja tuskan parahduksia. Raivoisat kädet tempaavat palavia halkoja ja heittävät niitä pimeään. Liekehtivä kekäle osuu laulajan otsaan hänen seisoessaan paikallaan äänetönnä, liikahtamatta.
Silloin hän koroitti äänensä kaikkea tappelun melskettä korkeammaksi ja kirosi tämän solvaavan kartanon ja nämä jumalattomat ihmiset. Hän painoi lyyransa povelleen, poistui talosta ja asteli pitkin vuoriniemekettä kohti merta. Hänen vihansa häipyi pois, hän tunsi vain olevansa sanomattoman väsynyt ja syvästi inhoavansa ihmisiä ja elämää.
Hänen rintansa täytti kaipuu päästä yhtymään jumaliin. Suloinen himmeys, ystävällinen hiljaisuus ja yön rauha verhosivat kaikkia olioita. Lännessä, niillä tienoilla, missä vainajain haamujen sanotaan leijailevan, kylvi kuulaalle taivaalle kiinnitetty jumalainen kuu hopeisia kukkasiaan hymyilevälle ulapalle. Ja vanha Homeros asteli eteenpäin pitkin vuoriniemekkeen harjaa, kunnes maa, jonka kamaralla hän oli elänyt pitkän iän, loppui hänen askeltensa alta.
Balthasar.
Magos reges fere habuit Oriens.
Tertullianus.
[»Itämaat pitivät tietäjiä miltei kuninkaina.»]