VI.
Atrebaattein Nemetocennaan majoittuneen ratsuväkijoukon prefektinä oli Caius Volusenus Quadratus, sama mies, joka oli taannoin houkutellut kuningas Commiuksen satimeen ja oli sanonut saattueensa senturiolle: »Kun ojennan hänelle käteni ystävyyden merkiksi, iskette te häntä takaapäin.» Caius Volusenus Quadratusta kunnioitettiin armeijassa hänen velvollisuudentuntonsa ja horjumattoman rohkeutensa vuoksi. Hän oli saanut suuria palkintoja ja nautti sotilaallisten hyveittensä tähden arvonantoa. Marcus Antonius määräsi hänet ajamaan takaa kuningas Commiusta.
Volusenus suoritti innokkaasti hänelle uskottua tehtävää. Hän rakensi väijytyksiä Kommin varalle, pysytteli alinomaisessa kosketuksessa hänen sissiensä kanssa ja hätyytti heitä. Atrebaatti, joka oli perehtynyt moniin sotajuoniin, väsytti kuitenkin nopeilla liikkeillään roomalaista ratsuväkeä ja yllätti yksityisiä sotilaita. Hän surmasi vangit uskonnollisen tunteensa vuoksi, toivoen siten saavuttavansa jumalten mielisuosion. Mutta jumalat kätkevät ajatuksensa samoinkuin kasvonsakin. Erään sellaisen hurskaan teon suoritettuaan päällikkö Komm oli mitä pahimmassa vaarassa. Hän liikkui silloin morinein metsissä ja oli yöllä surmannut, laakakiven päällä, kaksi nuorta ja kaunista vankia, kun sitten metsästä lähtiessään huomasi joukkonsa kimppuun hyökkäävän Volusenuksen ratsuväen, joka paremmin asestettuna ja sukkelaliikkeisempänä piiritti hänet tappaen paljon miehiä ja hevosia. Hänen onnistui kumminkin raivata itselleen tie taitavimpien ja urhoollisimpien atrebaattien keralla. He pakenivat, ajoivat täyttä karkua tasankoa pitkin, kohti rannikkoa, missä sumuinen Valtameri pyöritteli kiviä hiekkapohjassaan. Kääntyessään katsomaan he näkivät kaukana takanaan roomalaisten kimaltelevat kypärät.
Päällikkö Komm toivoi hyvinkin pelastuvansa tästä ahdingosta. Hänen hevosensa olivat nopeammat, ja niiden taakka oli kevyempi kuin roomalaisten ratsujen. Hän otaksui aivan kohta voivansa saavuttaa läheisessä poukamassa piilevät aluksensa, astua niihin ja lähteä purjehtimaan kohti bretonein saarta.
Niin mietti päällikkö, ja atrebaatit ratsastivat äänettöminä. Maaperän laskeutuma tai kääpiöpuuviidat peittivät toisinaan näkyvistä Volusenuksen ratsumiehet. Sitten molemmat joukkueet olivat jälleen toistensa näkyvissä rajattomalla harmaalla lakeudella, mutta pitkän ja yhä kasvavan välimatkan päässä toisistaan. Kirkkaat pronssikypärät olivat jääneet kauas jälkeen, ja Komm erotti taakseen katsoessaan vain hieman liikkuvaa pölyä näkörannalla. Gallialaiset hengittivät jo iloiten merisuolalta maistuvaa ilmaa. Mutta rantaa lähestyttäessä kohoava hienohiekkainen maaperä hiljensi gallialaisten hevosten kulkua, ja Volusenus alkoi saavuttaa heitä.
Barbaarit, joiden korva oli herkkä, kuulivat lähenevät, tuskin havaittavat, mutta peloittavat latinalaiset huudot, ja edessä, tuulen taivuttamien lehtikuusten tuolla puolen, näkyivät hiekkaharjanteelle ehtineiden silmiin aution rannan poukamassa piilevien alusten mastot. He kajahduttivat ilmoille ilohuudon, ja päällikkö Komm kiitteli varovaisuuttansa ja onneansa. Mutta aljettuaan sitten laskeutua rantaa kohti he pysähtyivät puolitiehen ja silmäilivät epätoivoisina kauniita venetiläisiä aluksia. Leveäköliset, korkeakeulaiset ja -peräiset laivat lepäsivät nyt kuivalla hiekalla, siihen kellistyneinä moneksi pitkäksi hetkeksi meren pakovetten läikkyessä matkan päässä. Tuon nähdessään he jäivät typertyneinä paikoilleen, istuen taaksepäin ojentuneina höyryävien hevostensa selässä. Vaahtoavat, hervottomiksi ajetut hevoset painoivat päänsä alas maalta puhaltavassa tuulessa, joka niitä sokaisi liehuttaen pitkien harjojen suortuvia.
Yleisen hämmingin ja hiljaisuuden vallitessa päällikkö Komm huusi:
— Aluksiin, miehet! Tuuli on suotuisa! Aluksiin!
Miehet tottelivat mitään käsittämättä.
Komm ajoi alusten luo ja käski nostaa purjeet. Ne olivat eläinten vuodista tehdyt ja helein värein värjätyt. Purjeet pullistuivat kohta navakammaksi käyvässä tuulessa.
Gallialaiset kysyivät itseltään, voiko tällaisesta tempusta olla jotakin hyötyä ja toivoiko päällikkö jykevien tammialusten halkovan rannan hietikkoa niinkuin meren aaltoja. Toiset ajattelivat vielä paeta, toiset tahtoivat kuolla surmaten roomalaisia.
Volusenus ajoi sillävälin ratsujoukkonsa etunenässä kohti kukkulanlakea, joka kohoo somerikko- ja hietarannan yläpuolelle, ja näki poukaman perältä kohoavan alusten mastoja. Huomatessaan, että purje oli avattu ja suotuisan tuulen pullistama, hän käski joukkonsa pysähtyä, sinkosi rivoja kirouksia kohti Commiusta, pahoitteli, että oli suotta ajettu ratsut pilalle, kääntyi ja käski miestensä palata leiriin.
— Mitä hyötyä olisikaan noiden konnien takaa-ajamisesta? ajatteli hän. Commius on noussut laivaan. Hän purjehtii ja on tällaisen tuulen puhaltaessa jo poissa keihään ulottuvilta.
Pian sen jälkeen Komm ja atrebaatit palasivat tiheihin metsiinsä ja liikkuville saarilleen, missä remahteli heidän sankarinaurunsa.
Päällikkö Komm kävi sotaa vielä kuusi kuukautta. Eräänä päivänä Volusenus yllätti hänet ja parikymmentä hänen ratsumiestään avoimella» alueella. Prefektillä oli mukanaan suunnilleen yhtä monta miestä ja hevosta. Hän kaski hyökkäämään. Atrebaatti joko pelkäsi, ettei voisi hyökkäystä kestää, tai mietti sotajuonta, viittasi uskollisiansa pakenemaan, syöksyi päätä pahkaa rannattomalle lakeudelle ja kiiti siten kauas Volusenuksen kiivaasti ahdistaessa. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi päin, syöksyi gallialaistensa seuraamana ratsuväen prefektin kimppuun ja puhkaisi hänen reitensä peitsen iskulla. Nähdessään päällikkönsä maahan lyötynä hämmästyneet roomalaiset pakenivat. Sotilaskasvatuksensa vaikutuksesta, joka sai heidät voittamaan luonnollisen pelontunteen, he sitten palasivat hakemaan Volusenusta, jolle Komm parhaillaan iloisesti syyti mitä hurjimpia solvauksia. Gallialaiset eivät kyenneet vastustamaan pientä roomalaisjoukkoa, joka rohkaistuneena ja jäykkänä kävi tuimasti heidän kimppuunsa ja surmasi tai otti vangiksi suurimman osan. Commius pelastui melkein yksinään nopean ratsunsa viemänä.
Kuoleman kielissä oleva Volusenus kuljetettiin roomalaisten leiriin. Lääkärin taidon tai voimakkaan luonnonlaatunsa nojalla hän kumminkin parani haavastaan.
Commius oli tässä kahakassa menettänyt kerrallaan kaikki uskolliset soturinsa ja vihansa. Kostoonsa tyytyväisenä, tyynenä ja enempää ikävöimättä hän lähetti sananviejän Marcus Antoniuksen luo. Päästyään kvestorin istuimen eteen sanansaattaja lausui näin:
— Marcus Antonius, kuningas Commius lupaa lähteä hänelle määrättyyn paikkaan, tehdä, mitä käsket, ja antaa pantteja. Hän pyytää vain, ettei hänen tarvitse häpeäkseen milloinkaan astua roomalaisen eteen.
Marcus Antonius oli ylevämielinen:
— Ymmärrän hyvin, sanoi hän, että Commiusta hiukan tympäisevät kohtaukset päällikköjemme kanssa. Minä lupaan, ettei hänen tarvitse ilmaantua kenenkään meikäläisen eteen. Minä armahdan hänet ja otan vastaan hänen panttinsa.
Ei tiedetä, kuinka Komm Atrebaatin sitten kävi; hänen myöhemmät vaiheensa eivät ole jättäneet mitään jälkeä.
Amykos ja Celestinus.
Erakko Celestinus makasi kasvoillaan maassa metsäluolansa kynnyksen edessä rukoilemalla viettäen pääsiäisaattoa, enkelien yötä, jonka aikana vapisevat riivaajahenget syöstään syvyyden kuiluun. Varjojen peittäessä maata, hetkenä, jolloin surman enkeli oli liidellyt Egyptin yläpuolella, Celestinus vapisi pelontuskan ja levottomuuden vallassa. Kaukaa metsästä kuului villikissojen naukuminen ja sammakkojen huilumaiset äänet, ja saastaisen pimeän verhoama Celestinus epäili, voisiko korkea mysteeri toteutua. Mutta kun hän sitten näki päivän sarastavan, virtasi hänen sydämeensä riemastus aamunkoiton keralla; hän tiesi Kristuksen ylösnousseen ja huudahti:
— Jeesus on lähtenyt haudasta! Rakkaus on voittanut kuoleman, halleluija! Hän nousee säteilevänä kukkulain juurelta! Halleluija! Luomakunta on uudistettu ja sovitettu. Pimeys ja pahuus on hälvennyt; armo ja valkeus leviää maailmaan. Halleluija!
Vainiolta kuului vasta herännyt kiuru visertäen hänelle vastaavan:
— Hän on ylösnoussut. Minä näin unessa pesiä ja munia, valkoisia munia, ruskeatäpläisiä. Halleluija! Hän on ylösnoussut!
Erakko Celestinus lähti luolastaan mennäkseen lähellä sijaitsevaan kappeliin juhlallisesti viettämään pyhää pääsiäispäivää.
Metsän läpi kulkiessaan hän näki erään aukeaman keskellä kauniin pyökkipuun, jonka paisuneista silmukoista jo pistivät esiin pienet vaaleanviheriät lehdet; oksiin oli ripustettu murattiköynnöksiä ja villanauhoja, jotka ulottuivat maahan asti; rosoiseen runkoon kiinnitetyt muistotaulut puhuivat nuoruudesta ja lemmestä, ja siellä täällä keinui oksissa savesta tehtyjä Eros-jumalia, siivet levitettyinä ja tunikka hulmuamassa. Tuon nähdessään erakko Celestinus kurtisti valkoisia kulmiansa.
— Se on haltiahenkien puu, ajatteli hän, ja seudun tyttöset ovat ripustaneet siihen uhrilahjojansa, ikivanhaa tapaa noudattaen. Minun elämäni kuluu taistellessani haltioita vastaan, ja onpa ihan uskomatonta, millainen kiusa niistä minulle koituu. Ne eivät vastusta minua avoimesti. Joka vuosi, elonkorjuun aikana, minä manaan pahat puusta, uskonnollisia menoja noudattaen, ja laulan niille pyhän Johanneksen Evankeliumia.
Parempaa keinoa ei voi keksiä; vihkiveden ja pyhän Johanneksen Evankeliumin tieltä ne pakenevat, ja koko talvena ei kuule noista naisista puhuttavan; mutta keväällä ne palaavat, ja asia on aloitettava uudestaan joka vuosi.
Ne ovat nokkelia, yhdessä ainoassa orapihlajapensaassa niitä voi piillä kokonainen parvi. Ja taikojaan ne levittävät nuorukaisiin ja neitosiin.
Näköni on vanhettuani himmennyt, ja tuskin niitä enää havaitsenkaan. Ne pitävät minua pilkkanansa, häilähtävät editseni ja nauravat minulle vasten kasvoja. Mutta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä näin ne kuutamoisella metsä-aukiolla seppelpäisinä piirissä karkeloimassa. Herra Jumala, sinä, joka loit taivaan ja kimmeltävän kasteen, ole ylistetty teoissasi! Mutta minkätähden loitkaan pakanallisia puita ja loihtuisia lähteitä? Minkätähden istutit pähkinäpuun alle noidanyrtin, joka laulaa? Nämä luonnolliset asiat johdattavat nuorison syntiin ja tuottavat sanomatonta vaivaa erakoille, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen luontokappaleiden pyhittämisen, niinkuin minä. Ja kunpa edes Pyhän Johanneksen Evankeliumi riittäisi riettaiden karkottamiseen! Mutta se ei riitä, ja niinpä en enää tiedäkään, mitä tehdä.
Kelpo erakon huoaten poistuessa lausui puu, joka oli haltia, raikkaasti humisten:
— Celestinus, Celestinus, silmikkoni ovat munia, oikeita pääsiäismunia!
Halleluija! Halleluija!
Celestinus painui metsään, päätään kääntämättä. Hän eteni vaivalloisesti ahdasta polkua, orjantappurapensaiden välitse, jotka repivät hänen viittaansa, kun tiheiköstä yht'äkkiä ponnahti polulle nuorukainen sulkien häneltä tien. Tulijan puolta ruumista peitti eläimennahka, ja hän oli pikemmin metsänhaltia kuin nuorukainen; hänen katseensa oli läpitunkeva, nenä litteä, ja kasvot hymyilivät. Hänen kähäriin hiuksiinsa peittyi kaksi pientä sarvea itsepintaisessa otsassa, huulten lomitse näkyivät terävät ja valkoiset hampaat, ja hänen leuastaan riippuivat vaaleat karvat kahtena haivenena. Hänen povellaan hohteli kullanvärinen untuvainen karva. Hän oli solakka ja norja; sorkkajalat painuivat nurmen peittoon.
Celestinus, jolla oli kaikki mietiskelystä koituvat tiedot, huomasi heti, kenen kanssa oli tekemisissä, ja kohotti kätensä tehdäkseen ristinmerkin. Mutta fauni tarttui hänen käsivarteensa estäen hänet suorittamasta tuota voimallista elettä.
— Kelpo erakko, sanoi hän, älä manaa minua pois. Tämä päivä on juhlapäivä, minulle samoinkuin sinullekin. Menettelisit tylysti, jos saattaisit mieleni murheelliseksi pääsiäisen aikaan. Jos suostut, kävelemme yhdessä, ja saatpa nähdä, etten ole ilkeä.
Celestinus oli onneksi erittäin hyvin perehtynyt pyhiin tieteisiin. Kohtaus palautti hänen mieleensä, että pyhällä Hieronymuksella oli ollut matkakumppaneina erämaassa satyyrejä ja kentaureja, jotka olivat tunnustaneet totuuden.
Hän sanoi metsänhaltialle:
— Metsänhaltia, ole Jumalan ylistyslaulu. Sano: hän on ylösnoussut.
— Hän on ylösnoussut, vastasi metsänhaltia. Ja näethän, että olen siitä ylen iloinen.
Polku oli avartunut, ja he kulkivat rinnan. Erakko asteli mietteissään.
Hän ajatteli:
— Hän ei ole riivaajahenki, koska tunnusti totuuden. Tein aivan oikein, kun en saattanut häntä murheelliseksi. Pyhän Hieronymuksen esimerkki ei ole mennyt hukkaan minussa.
Sitten hän kääntyi vuohenjalkaisen kumppaninsa puoleen ja kysyi:
— Mikä on nimesi?
— Nimeni on Amykos, vastasi metsänhaltia. Minä asun tässä metsässä, jossa olen syntynyt. Tulin luoksesi, taatto, koska näytät sangen hyvänsävyiseltä valkoisine partoinesi. Minusta näyttää, että erakot ovat iän rasittamia metsänhaltioita. Kun ehdin vanhaksi, olen sinun kaltaisesi.
— Hän on ylösnoussut, virkkoi erakko.
— Hän on ylösnoussut, virkkoi Amykos.
Niin keskustellen he nousivat kummulle, jolla kohosi oikealle Jumalalle pyhitetty kappeli. Se oli pieni ja karkeatekoinen. Celestinus oli rakentanut sen omin käsin Venuksen temppelin raunioista. Sen sisäpuolella kohosi Herran pöytä muodottomana ja karuna.
— Heittäytykäämme maahan, sanoi erakko, ja laulakaamme halleluija, koska hän on ylösnoussut. Ja sinä, hämärä olento, pysy polvillasi minun toimittaessani uhria.
Mutta metsänhaltia lähestyi erakkoa, silitti hänen partaansa ja virkkoi:
— Kunnon vanhus, sinä olet minua vanhempi ja näet näkymättömiä. Mutta minä tunnen metsät ja lähteet paremmin kuin sinä. Minä tuon jumalalle lehviä ja kukkia. Minä tiedän töyryt, joilla nousuruoho parhaillaan avaa sinipunervia huiskiloitansa, ja niityt, joilla käenkukka kukkii keltaisin tertuin. Arvaan villissä omenapuussa olevan mistelin, koska tunnen sen hienon tuoksun. Oratuomipensaita seppelöivät jo lumivalkeat kukkaset. Odota, vanhus.
Kolmella vuohen-hyppäyksellä hän oli jälleen metsässä, ja hänen palatessaan Celestinus luuli näkevänsä orapihlajapensaan liikkuvan. Amykos peittyi tuoksuvan taakkansa alle. Hän ripusti kukkaköynnökset koruttomalle alttarille, peitti sen orvokeilla ja virkkoi vakavasti:
— Nämä kukat jumalalle, joka ne synnyttää!
Celestinuksen toimittaessa» juhlallisesti messu-uhriansa vuohenjalkainen kumarsi maahan asti sarviotsaansa, palvoi aurinkoa ja sanoi:
— Maa on suuri muna, jonka hedelmöität sinä, aurinko, pyhä päivän kehrä!
Siitä lähtien Celestinus ja Amykos elivät toistensa seurassa. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta erakko ei kyennyt milloinkaan tekemään puol-iihmiselle tajuttavaksi kielinkertomattomia mysteerejä; mutta koska oikean Jumalan kappeli oli Amykon toimesta aina köynnöksillä kaunistetut ja kukitetumpi kuin haltiahenkien puu, sanoi pyhä pappi: »Metsänhaltia on Jumalan ylistyslaulu.»
Siitä syystä hän antoi metsänhaltialle pyhän kasteen.
Siinä, mihin Celestinus oli aikoinaan rakentanut kummulle pienoisen kappelin, jota Amykos koristi vuorten, metsien ja vetten kukkasilla, kohoo nyt kirkko. Sen laiva on yhdenneltätoista vuosisadalta, ja porttiholvi on rakennettu uudestaan Henrik II:n hallitessa, renessanssityyliin. Se on pyhiinvaelluspaikka, ja uskovaiset palvovat siellä pyhien miesten Amykon Ja Celestinuksen autuasta muistoa.
Neitsyt Marian temppuilija.