XIV.
HELSINKI NUORUUTENI PÄIVINÄ.
1849—50.
»Tempora mutantur et nos mutamur in illis» (ajat muuttuvat ja me niiden kanssa), sanoivat »vanhat» jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta mitähän he sanoisivatkaan, jos voisivat vilkaista tähän meidän, höyryn ja sähkön korkeapaineessa hätäilevään ja hyörivään aikaamme?
Kaikki muuttuu ajan pitkään ja ajan kautta, emmekä vähimmin me itse, meidän käsityksemme, tarpeemme ja vaatimuksemme. On paljon sellaista, jota nykypäivinä pidämme perin mitättömänä ja huonona, vaan jota minun nuoruudessani katsottiin ylellisyydeksi; mikä silloin vielä oli tuntematonta ja aavistamatonta, josta ei edes rohkein mielikuvituskaan voinut uneksia, se on jo nyt käynyt välttämättömäksi tarpeeksi. Nyt emme voi ajatellakaan elämää ilman rautateitä tahi höyrylaivoja, ilman sähkösanomalaitosta, puhelinta, jokapäiväistä postia ja sanomalehtiä, ilman sähköä tahi kaasuvalaistusta, ilman pankkeja, huviloita, kahviloita, varieté-teaattereja ja raitioteitä, kaikkea tuollaista, joka nyt tuntuu olemassaolollemme yhtä välttämättömältä kuin ilma, jota hengitämme. Mutta kaikki tuollainen oli silloin tuntematonta ja siksipä ei sitä kaivattu ja toimeen sitä vaan tultiin ilman sitäkin.
Kun ajattelee, että kaikki tuo kehitys ja muodostuminen on tapahtunut yhden ainoan ihmisijän kuluessa, ei voi muuta kuin hämmästyksissään kysyä itseltään: milloin ja miten se on sitten käynyt päinsä. Emme ole kiinnittäneet huomiotamme päivä päivältä edistyvään, tuntumattomaan muutokseen, kunnes sitten elinpäiväimme loppuhetkinä seisomme ihmetellen sen äärettömän eroituksen edessä, mikä entisyyden ja nykyisyyden välillä on.
Ei ole tarkoitukseni tässä esittää mitään seikkaperäistä topograafista kuvausta silloisesta Helsingistä, vaan aijon ainoastaan yleispiirtein kuvailla muutamia ääriviivoja. Marraskuussa vuonna 1808 sattuneen suuren tulipalon jälkeen, joka poltti poroksi melkein koko etelä- ja pohjoissataman välillä olevan vanhan kaupungin, värjötti koko Helsinki melkein autiona ja hyljättynä. Silloin määräsi keisarillinen säädös vuonna 1812, että hallituksen istuin oli muutettava Helsinkiin, ja nerokkaiden miesten, Ehrenströmin ja Engelin johdolla alkoi kaupunki sitten nopeasti tulla jälleen kuntoon ja rakennetuksi.
Kun Turun palon jälkeen syyskuussa 1827 myöskin yliopisto muutettiin Helsinkiin, kasvoi ja laajeni tämä uusi kaupunki nopeasti. Sinä ajanjaksona, 1840—1850, josta nyt kerron, käsitti kaupunki jo, vaikkapa siinä ei asukkaita ollutkaan kuin noin 17,000 henkeä, suurimman osan »kaupungin lukkojen» eli tulliporttien välisestä alueesta. Kaikesta tosin voi huomata, että kaupunki oli nuori, mutta Hietalahdesta Elisabetintorille, Turun kasarmeilta Kaivopuistoon ja Punavuorille asti oli se jo täyteen rakennettu. Ainoastaan Kampinmalmilla ja Heikinkaduilta länteenpäin olevalla alueella olivat tontit autioita, samoinkuin Korkeavuoren- ja Roopertinkatujen etelä- ja länsipuolelle ulottuvilla seuduillakin kohoili vain alastomia kallion nyppylöitä. Seutu, jossa nyt on rautatieasema ja jossa kohoovat Ateneum ja suomalainen teaatteri, oli siihen aikaan savista suota, jota talvisin käytettiin luistelupaikkana.
Mutta kaupungin varsinainen keskusosa oli jo siihen aikaan melkein samallainen kuin nyt ja useimmat yleiset rakennukset, jotka Engel oli rakennuttanut jaloon, puhtaaseen ja valtavasti vaikuttavaan tyyliin ja joita vieläkin täytyy ihailla, olivat jo silloin valmiit. Aivan samassa asussa kuin nyt, seisoivat jo silloin Nikolainkirkko, senaatintalo, yliopisto, kirjasto, vanha klinikka, tähtitorni, suomalainen ja venäläinen kasarmi, keisarillinen palatsi, raatihuone, kenraalikuvernöörin talo y. m. Neljä korttelia Fabianinkadun ja päävahdin välillä oli rakennettu täyteen yhdenkorkuisia kolmikerroksisia kivitaloja, samat, jotka siinä vielä tänäkin päivänä seisovat, ja muodostivat nämä talot siihen aikaan kaupan ja liikkeiden tyyssijan, jossa asui miltei yksinomaan liikemiehiä. Kaikkialla muualla kaupungissa näki ainoastaan mataloita, yksikerroksisia puutaloja, joita toisiinsa pitkät lankkuaidat yhdistivät, ja useiden lankkuaitojen takaa näkyi laajoja puutarhoja. Kasarmintorin reunuksilla ja Etelä-esplanaadinkadun varrella kohosi kuitenkin kaksikerroksisia puutaloja, jollainen rakennustapa sittemmin kuitenkin kiellettiin. Aniharvoja kivitaloja, yhteensä luullakseni vain parisenkymmentä, kohoili siellä täällä erillään mataloiden puutalojen joukossa.
Kaupunkimme ylpeys, neitsyeiden ja sotamiesten onnela, nyt niin kaunis ja hyvinhoidettu Esplanaadi oli jo silloin olemassa yhtä laajana kuin nytkin, mutta siunaa ja varjele minkä näköinen se silloin oli! Keskellä esplanaadia kasvoi siihen aikaan kaksinkertaisessa rivissä vaahteroita, jotka olivat aina kuihtuvassa tilassa ja kuolemaisillaan, kun niiden juuret vain tunkeutuivat vähänkään syvemmälle vesiperäiseen maahan kasvinsijoillaan. Katujen puoleisilla sivuilla kasvoi salavoita, joiden nuoret latvat säännöllisesti leikattiin tasaisesti poikki. Nurmi sai rehevästi kasvaa heinäsadoksi ja koko esplanaadia ympäröi viheriäiseksi maalattu säleaita. Minkäänlaisia sohvia tahi istumapaikkoja ei siellä ollut, vasta paljoa myöhemmin ilmestyi sinne muutamia viheriävärisiä penkkejä. Siinä paikassa, jossa nyt hauska ja paljon käytetty Kappeli tarjoaa hupaisan istumapaikan, oli siihen aikaan pieni, omituisesti rakennettu kupurakennus — jonkunlainen myymäläkoju, jossa oli myytävänä limonaatia ja appelsiineja, ja tämän »huvimajan» molemmille puolille oli asetettu ahdas puusohva, jolla myymälän harvat kantavieraat tavallisesti istuivat. Mutta yhtä runsaasti hyöri ja vilisi kaupungin hienompaa yleisöä kauniina kevätpäivinä tälläkin Esplanaadilla, jota siihen aikaan vielä tavallisesti kutsuttiin Vasikkahaaksi, ja sirosti puettuja lapsia leikitteli siellä kaikessa rauhassa riemuiten. Alemmat kansankerrokset, sotamiehet ja työväenluokka, jotka nyt ovat anastaneet Esplanaadin milt'ei yksinomaiseen huostaansa, eivät silloin vielä siellä tungeskelleet, vaan olivat he tyytyväisiä saadessaan silloin tällöin ohikulkiessaan heittää kaihomielisen katseen yli vihreän säleaidan tuolle alueelle, ymmärtäen hyvin, ett'ei sitä oltu heitä varten aijottu. Siihen aikaan oli se vielä yksinomaan »paremman kansan» sovittuna yhtymäpaikkana, jossa siihen luokkaan kuuluvat voivat tavata toisiaan, jutella ja kuherrella keskenään mielinmäärin. Eräässä siihen aikaan esitetyssä huvinäytelmässä »Per ja Pål», jonka R. Frenckell oli kirjoittanut, esiintyy eräs silloin suuresti pidetty kupletti, jonka vielä muistan ja jossa esplanaadielämää ylistellään seuraavasti:
»On koira, kissa kävelyllä keikaillen tuoll' Espiksellä, jossa pöyhkeet mammat istuu — niinpä niin! ja tyttäret ne tirkistelee — ymmärrätte — siin'!»
Pohjois-esplanaadinkatu, joka nyt on kaupungin suuremmoisin, yksi sen valtasuonista ja jonka varrella pitkin sen pituutta kohoaa palatsimaisia rakennuksia, oli siihen aikaan yksi vähäpätöisimmistä kaduista, jota pienet, matalat, mitättömät ja puoleksi maan sisään vajonneet yksikerroksiset talot reunustivat. Niinpä seisoa törrötti silloin Mikonkadun kulmauksessa, jossa nyt Merkurion talo komeilee, Kroppin nahkuritehdas ja muutaman askeleen päässä siitä sijaitsi avonainen teurastajan-myymälä. Myöskin yhdensuuntaisesti Pohjois-esplanaadinkadun kanssa kulkevan Aleksanterinkadun varsilla näkyi vain kirjava hökkelien sekoitus ja joku ainoa paremmanpuoleinen talo.
»Hävinneestä» Helsingistä oli vielä siihen aikaan paljon jälellä. Niinpä seisoi kallionnyppylällä senaatintalon pihamaalla tuo vanha kellotapuli, joka oli omiaan aina herättämään ihmettelyä, ritarihuoneen tontilla oli taas vanha, turvekattoinen, syvälle maahan uponnut rakennus ja varsinkin Kruunuhaassa näkyi useilla paikoilla tuollaisia vanhoja rakennusrähjiä.
Mutta kaiken vanhan joukossa esiintyi kuitenkin ihmeellisimpänä Katajanokka, jonne ei vielä siihen aikaan ollut vähimmässäkään määrässä ulottunut se repimis- ja rakennusinto, joka oli kaikissa muissa kaupungin osissa valloillaan. Se oli silloin vielä niin sanoakseni ehjä, tyypillisen alkuperäinen ja ikäänkuin kuva menneiltä ajoilta ja siellä asui yksinomaan köyhää väkeä, kalastajia ja merimiehiä, kapakoitsijoita ja rantajätkiä. Jyrkkien kallionnyppylöiden välissä kiemurteli siellä kapeat ja likaiset, mutkaiset ja kiveämättömät tiet, joiden varsilla siellä täällä näkyi rähjäisiä, turvekattoisia ja kaatumaisillaan olevia mökkiä. Oli ylen vaikea päästä kulkemaan noita mutkikkaita kujia pitkin ajoneuvoilla, ja kuitenkin tuonne siivottomaan ja syrjäiseen kaupungin nurkkapuoleen sangen usein vaunuillakin ajettiin. Muistan vielä, kuinka joskus pääsin äitini mukaan, kun hän sinne meni; siellä asui näet hökkeleiden seassa myöskin useita merikapteeneja ja laivureita, joilla siihen aikaan lienee ollut jonkunlainen oikeus myödä kotonaan tavaroita, joita he olivat omilla laivoillaan kuljettaneet kotiinsa ja joita he sitten myöskentelivät paljon huokeammalla hinnalla kuin mitä niistä kauppaliikkeissä otettiin. Ja eipä liene tullikaan siihen aikaan ollut niin tarkkasilmäinen kuin nykyjään. Kahden tällaisen laivurin luo tavallisesti tie johti — toiselta heistä, joka purjehti Espanjassa asti, ostettiin portviiniä ja sherryä ja eräs kapteeni Lange taas, joka kuljetti alusta Lyypekin ja Suomen välillä, myöskenteli kaikenlaista rihkamaa ja kangastavaroita. Nyt on tuo vanha Katajanokka vain muisto; kalliot on porattu ja hajalle räjäytetty ja palatsit siellä nyt kohoilevat leveiden, tasaisten katujen varsilla entisten hökkeleiden sijoilla.
Erään omituisuuden tuolta ajalta, joka nyt jo on hävinnyt, muistan vielä. Tarkoitan kaupungin kahta salpapuuporttia. Toinen niistä sijaitsi pitkänsillan toisessa päässä, toinen Heikinkadun loppukohdassa. Tällaisen laitoksen muodosti pieni keltaiseksi maalattu puurakennus, jonka etupuolelle oli maahan isketty neljä tavattoman paksua, valkoiseksi maalattua pylvästä; niiden edessä taas oli korokesilta kivääreineen ja rumpuineen. Tusina sotamiehiä ja yksi aliupseeri muodosti vahdiston. Tuosta pikku majasta voi rautavitjojen avulla laskea yli tien salpapuun, joka alaslaskettuna sulki kaiken liikkeen tiellä. Minä puolestani en nähnyt salpapuuta koskaan alhaalla, vaan ihmettelin ihmettelemästä päästyänikin, mitä tuolla salpapuulla ja sen viereisellä vahdistolla mahtaisi olla oikeastaan tehtävänä. Lieneekö niiden tarkoitus ollut sulkea näin tie lähestyvien vihollisten tai kapinoitsijain joukkojen edessä, vai tarkoitettiinkohan kaikella tällä vain hankkia sotamiehille jotain toimintaa, kun niiden näet täytyi astua kiväärineen asentoon joka kerran kun jokukaan kenraalimies kulki siitä ohitse? Vihdoin oivalsivat viranomaistenkin aivot, että tällaiset salpapuut olivat hyödyttömiä, ja ne hävitettiinkin sitten. Mutta lapsena ollessani tunsin minä kaikessa tapauksessa jonkunlaista pelonsekaista kunnioitusta noita salpapuuvahdistoja kohtaan ja tuntui aina ikäänkuin rauhallisemmalta kun oli onnellisesti ja hyvin päässyt niiden ohi. — Nyt on vain nimi »tulli» jälellä noista senaikaisista salpapuuporteista.
Sen ajan hävinneiden merkillisyyksien joukossa on vielä mainittava kaupungin kaakinpuu, joka seisoi paikallaan jotakuinkin nykyisen kaartinratsuhuoneen kohdalla vielä kauan 1840-luvullakin. Minua oli ankarasti kielletty menemästä sinne silloin kuin kaakinpuu-rangaistuksia täytäntöönpantiin, jollaista silloin vielä usein sattuikin. Mutta muutamat tutut pojat olivat kaikista kielloista huolimatta hiiviskelleet rangaistuspaikalle ja pystyivät perinpohjin kuvaamaan ja kertomaan kuinka kaikki tapahtui — sekä ruoskanläimäykset että pahantekijän huudot, tempoilemiset ja värähdykset paikalle kokoontuneen kansanjoukon hoilotellessa ja häväistessä kärsijää, jota raukkaa toiset taas kiihoittivat »kestämään niinkuin mies kestää» toisten kirkuessa kehoituksia rangaistuksen toimeenpanijalle, piiskurille, »kaupungin rakkarille», lyömään kovemmin. Todellakin mieltäylentävää kansanhuvia!
Katajanokan kauaksi merelle pistävät ja sen laineisiin uljahtavat kalliokielekkeet muodostivat sataman pohjoisen pään ja kallioille siellä oli rakennettu huonoja hökkeleitä, työn ja köyhyyden tyyssijoja. Mutta eteläisellä puolella taas kohosivat Ullanlinnan vuoret ikäänkuin aallonmurtajina ja siellä rehoitti ylimmillään kaikki edellisen vastakohta; ne seudut muodustuivat pian ylellisyyden, loiston ja prameuden pääpaikaksi. — Kun suuri joukko Venäjän maineikkaita ja rikkaita perheitä 1830-luvulla oli ulkomaisissa kylpy- ja pelipaikoissa tuhlannut omaisuutensa ja saattanut venäläisen nimen huonoon huutoon, kielsi keisari Nikolai sellaisilta passinsaannin ulkomaille matkustamista varten. Kun heidän täten täytyi ryhtyä etsiskelemään jotakin oleskelupaikkaa valtakunnan sisällä, kiintyivät heidän katseensa meidän pieneen Helsinkiimme, jossa he arvelivat voivansa elostella miten väin mielensä teki.
Tämän maahamme muuttavan lauman etunenässä kulki kuuluisa monenmiljoonan omistaja, ruhtinatar Jussupoff, syntyisin Narischkin. Tämä ylenylhäinen nainen oli jo Pietarissa tullut kuuluisaksi ylellisten hurjastelujensa kautta, jotka usein esiintyivät mitä sopimattomimmissa muodoissa. Niinpä oli hän kerran toimeenpannut juhlan omassa, Moikka-kanavan varrella sijaitsevan suuren Jussupoffin palatsin viereisessä puistossaan, jossa hän oli nostattanut pois kaikki pystykuvat jalustoiltaan ja panettanut niiden sijaan elävät henkilöt seisomaan samoissa asennoissa ja huomaamattoman vähäisissä pukimissa — tai sitten ilkisen alasti — kuin kuvapatsaatkin. Ja nämä elävät kuvapatsaat valaistiin juhlan aikana tulisoihduilla ja bengaalitulella, ja musiikki pauhaten kaikui ja samppanja virtanaan kuohui. Juhla oli kerrassaan Neron juhlan tapainen, niinkuin siitä kerrotaan teoksessa »Quo vadis?»
Sellainen taidekäsitys ja aistisuunta oli tällä ylhäisellä naisella, joka silloin saapui pieneen kaupunkiimme rakennuttaakseen siellä itselleen kesäasunnon. Hän valitsi asuntonsa paikaksi korkeimman mäentöyryn Kaivopuistossa ja rakennutti sinne muhkean huvilan, jonka Grönqvist nykyjään omistaa. Kerrotaan, että huvilapaikan valitsemiseen olisi määräävästi vaikuttanut se, että tällä korkeasukuisella naisella oli rakas ystävä, kaunis kapteeni Isakoff, joka oli jostakin rikoksesta alennettu sotamieheksi ja siirretty Viaporiin. Huvilastaan oli ruhtinattarella vapaa näköala hänen karkoituspaikalleen; ja vieläpä voi ruhtinatar salakähmää käydä hänen luonaankin ja ehkäpä sai kapteenikin, päällikkökunnan luvalla, pistäytyä ruhtinatarta katsomassa. Kaivopuisto saakin synnystään mahdollisesti etupäässä kiittää kapteeni Isakoffia.
Kaupungilla kerrottiin tästä huvihimoisesta, nautinnonhaluisesta ruhtinattaresta milt'ei mahdottomiin meneviä juttuja ja kuinka hän täälläkin koetti elää samanlaista ylellistä elämää kuin keisarikaupungissakin, mutta että vedenjuontilaitoksen hoitaja, asessori Rabbe sai kuitenkin, monenmoisten vaikeuksien jälkeen ja panemalla liikkeelle kaiken kykynsä ja liukkaan mielistelytaitonsa, hillityksi ainakin tuon elämän ulkonaiset, yleisöä loukkaavat ilmaisut.
Ruhtinatar Jussupoffin esimerkkiä seurasi pian, mitä loistoon tulee vieläkin jos mahdollista huimapäisempi kreivitär Opperman, samoin ruhtinattaret Gagarin, Urusoff, Uvaroff, Trubetskoj, Kotschubej, kreivitär Mussin-Puschkin, rouva Demidoff (sittemmin rouva Karamzin) y. m., pian koko hienoin, kullassa kuppelehtiva pietarilainen ylhäisseurapiiri, »le monde ou on s'amuse», huvituksen pyörteissä hekkumoiva maailma; ja kaikilla oli heillä omat hevosensa, ajoneuvonsa, seurueensa ja suuri palvelijajoukkonsa.
Tämä antoi aiheen konsuli, sittemmin kauppaneuvos Borgströmille ryhtyä ajattelemaan jonkinlaisen yhtiöliiton muodostamista, joka sitten perustaisi Kaivopuistoon uudenaikaisen terveysvesi-ja kylpypaikan; se taas voisi pysyväisesti kiinnittää nuo kysymyksessä olevat loistavat seurapiirit paikkakunnallemme. Niin tapahtuikin, ja pian oli Kaivopuisto[1] suunniteltu, tasoiteltu ja sinne puut istutettu ja rakennukset kyhätty. Lyhyessä ajassa saatiin kylpylaitos ja kaivohuone täysin valmiiksi ja sitäpaitsi suuri joukko huviloita puiston itäisellä sivulla, niiden joukossa m. m. kylpylaitoksen johtajan, asessori Rabben komea Kalliolinna. Erinomaisen hyvin kannattikin rakennuttaa huviloita, sillä parin kolmen kesän vuokratuloilla ne sai maksetuksi.
[1] Yhtiö perustettiin 1834, kylpylaitos rakennettiin 1836, uimahuone ja kaivohuone avattiin 1838 ja senjälkeen alettiin luovuttaa huvilatontteja — paitsi äsken kerrottua Jussupoffin huvilapaikkaa joka oli ensimäinen laatuaan.
Liike kasvoi yhä vilkkaammaksi ja yhä taajemmiksi muodostuivat huvia haluavain vieraiden joukot, joita sinne kokoontui, aamusin terveyslähteestä, iltasin samppanjapulloista ammentaakseen voimia uusiin ylellisyyshurjasteluihin. Mutta samalla kun tulokkaat kylvivät täysin kourin kultaa ympärilleen, toivat he myös tullessaan paljon itämaista ylellisyyttä ja itämaisia tapoja — eli oikeammin sanottuna huonoja tapoja, ja myöskin uhkapelit löysivät heidän kanssaan tien tänne. Huolimatta ankarasta kiellosta, kukoisti hermostuttava uhkapeli kuitenkin täydessä vauhdissaan, ja suuret omaisuudet kuuluvat livahtaneen sangen nopeasti omistajan kädestä toiselle omistajalle. Jos käteiset rahat loppuivat, saivat »sielut», ylhäisten muukalaisten maaorjat astua pelissä käytettäväksi rahamääräksi. Niinpä kerrottiin, että eräänäkin yönä eräs kreivi Kuscheleff — huonon pelionnen tähden — oli menettänyt tuhannen maaorjaansa ja että eräs kenraalinrouva Kristschanoffsky, jolla oli kuuluisa kokki, oli pannut tämän peliin suurta rahasummaa vastaan ja menetti tuon kalliin »sielunsa».
Tämä ulkomainen yleisö arveli voivansa täällä pikkukaupungissa toimeenpanna minkälaisia hurjasteluja tahansa ja hullaantuikin usein siihen määrään asti, että poliisiviranomaisten oli ryhdyttävä asioihin käsiksi. Parhaimman ennätyksen tällä alalla saavutti varmaan eräs nuori Jakovleff, velttoutunut, raaka ja säädytön nuori mies, joka isältään, yhdeltä Uralin rikkaimmista vuorilaitoksen omistajista, oli saanut perinnöksi miljoonia, joita hän nyt koetti hävittää ja tuhota niinkuin itseäänkin. Tämä herra oli kerran toimeenpannut kilpa-ajot kaupungin pika-ajurien kesken. Hän valitsi heidän huonoimmat hevoskaakkinsa ja lupasi viisisataa ruplaa hopeassa palkinnoksi sille, joka ensimäiseksi onnistuisi ajamaan hevoskoninsa kuoliaaksi ja kolmikertaisen palkinnon ja korvauksen niille hevosille, jotka kaatuivat hengettöminä yhden tunnin kuluessa. Kukin voi kuvitella itselleen sen mielettömän ruoskinnan, raivoavan ryntäilyn ja karkuajon yhtä katua ylös, toista alas, kiroilun, räminän, läiskeen ja hoilotuksen, joka tuollaisessa rytäkässä syntyi ja kesti, ennenkuin nuo kaakkiraukat suistuivat menehtyneinä maahan.
Toisen kerran huvittelihe tuo samainen herra heittelemällä rantalaiturilta kiiltävillä hopearuplilla niin kutsuttuja »viilikehloja» eli »voileipiä», josta oli seurauksena, että kaupungin katupojat kuolemaa halveksien yrittelivät sukeltamalla saada niitä käsiinsä, kunnes poliisin täytyi hillitä ja estää moiset hengenvaaralliset yritykset. Hullunkurisin oli kuitenkin hänen päähänpistonsa suututtaa ylhäistä seurapiiriä lopettamalla koko kaupungissa olevan samppanjavaraston, jonka viinipaljouden hän oli ostanut kaupoista tahi tilannut hotelleista. Ja loppu, mitä hän ja hänen hieno seuransa ei jaksanut juoda, sai vuotaa katuojiin, ja ylhäisen hienoston täytyi kuin täytyikin tulla monta pitkää päivää toimeen ilman lempijuomaansa, kunnes sitä ennätettiin muilta paikkakunnilta hankkia, ja se ei tottatosiaan senaikuisten kulkuneuvojen välityksellä käynyt nopeasti päinsä.
Joskus olivat nuo hienot seurapiirit huvitelleet itseään pukeutumalla talonpoikaisväeksi ja menemällä sitten ostoksiaan tekevän ja tavaroitaan myöskentelevän rahvaan joukkoon kauppatorille, jossa he aikaansaivat niin hullunkurisia kohtauksia ja mellakoitakin, että poliisin oli jouduttauduttava paikalle selvittelemään sotkuista vyyhteä. Sitäpaitsi vielä monenlaisia muita ilkeämmänpuoleisia ilveitä toimeenpantiin, joista ei tässä voi lähemmin kertoa.
Mutta myöskin todella hienoja tilaisuuksia voitiin joskus toimeenpanna. Niinpä puhuttiin vielä kauan jälestäkinpäin eräästä »fête champetresta», ulkoilmajuhlasta ja toisen kerran eräästä »fête venetiennestä», venetsialaisesta juhlasta, jotka kreivitär Mussin-Puschkin, syntyisin Stjernvall, oli toimeenpannut kesällä 1840 asumallaan Melalahden tilalla ja joiden juhlain vertaista hienostuneessa loistossa ja ylellisyydessä, aistissa ja siroudessa ei siihen asti vielä maassamme oltu nähty. Muun muassa saatiin ihailla keinotekoista saarta, jossa palmujen varjossa erityisesti tilaisuutta varten Pietarista haettu mustilaisseurue lauleli ja tanssi ja jonne parooni A. Mannerheim yritti soutaa pienellä palkovenheellä, joka kuitenkin kellahti kumoon jo rantamatalikolla, jotta — niin kerrottiin — tuo hieno parooni saisi siten tilaisuuden esiintyä koko loppuillan eriskummallisen mielikuvituksellisessa, »kokonaan tuotapikaa tekaistussa puvussa».
Kaupunkilaiset eivät yleensä katsoneet karsain silmin tällaisten rikkaiden muukalaisten vierailuja kaupungissa, sillä he jättivät suuria rahasummia jälkeensä, hotellit ansaitsivat erinomaisesti, kauppapuodit saivat runsaasti myödyksi kaikenlaista rihkamaa ja monet kaupunkilaiset saivat kesäisin muuten tyhjinä olevat huoneustonsa vuokratuiksi vieraille korkeasta vuokramaksusta. Minunkin isäni otti kerran onkeensa tuollaisen houkuttelevan tarjouksen ja vuokrasi huoneustomme eräälle amiraali Lazareffille, mutta katua sai hän tätä kauppaansa. Sillä kun me palasimme syksyllä kaupunkiin, täytyi huoneustossamme toimeenpanna korjauksia niin paljon, ett'eipä vuokrarahat niihin lähimainkaan riittäneet. Parkettilattiat olivat täynnä naarmuja, kuurnia ja orkosia, sillä nuori väki oli sitä käyttänyt luistelupaikkanaan, seinäpapereilla päilyi rasvatäpliä niillä paikoin, joissa pyhimyskuvain paikat oli ollut, huonekalut olivat pahasti ruhjoutuneet ja turmeltuneet ja pöytäliinavaatteita oli käytetty pölyriepuina. Eikä isäni koskaan uusinut vuokraamisyritystään.
Mutta kun ylhäisömaailmalle julistettu kielto, joka oli estänyt heitä matkustelemasta ulkomaille, 1840-luvun loppupuolella peruutettiin, jätti tuo ylhäisö kaupunkimme, jolloin myöskin loppui Kaivopuiston lyhyt vaan loistava aikakausi ja se muuttui vähitellen sellaiseksi kuin se nytkin on.
Paitsi Kaivopuistoa oli Helsingissä toinenkin puisto, muistorikas Kaisaniemi, joka on rakas kaikille, ketkä siellä vain ovat olleet, ja kaikkihan taas ovat siellä olleet, jotka kerran Helsingissäkin ovat käyneet. Jos Kaivopuisto olikin kansainvälisen ja ylimysvaltaisen ylhäisön kokouspaikka, niin muodostui taas Kaisaniemi kansallisen intelligensin, yksinkertaisempien ja vaatimattomampien seurapaikaksi, sellaisten, jotka välttivät sekoittautua muukalaisten laumoihin. Mikään kansanpuisto ei se vielä silloin ollut, sillä kansan taajat, kaikki täyttävät joukot eivät siihen aikaan vielä käyneet missään eivätkä tungeskelleet minnekään.
Kaisaniemen oli perustanut vanha vapaamuurari Granatenhjelm, joka siellä myös lepokammiossaan lepää. Sen omisti ja sitä hoiteli ensin rouva Kaisa Wahllund, josta koko puisto laitoksineen on nimensäkin saanut ja siirtyi se sitten mamsseli Emelia Myhrmanin huostaan, ja hänpä sille kykeni antamaan sen rattoisan viihtymyksen leiman, joka hänen aikanaan niin tavattoman suuressa määrässä oli Kaisaniemelle ominaista ja sen tunnuspiirteenä. Puisto oli silloin paljon tuuheampi, kunnes 1890 sattunut raivoisa myrsky nujerteli maan tasalle suuren joukon puiston puita.
Sinne riensivät ne kaupunkilaiset, jotka halusivat ja pitivät parempana pysyä erillään venäläisestä maahantulotulvasta Kaivopuistossa, riensivät hengittämään kesän raikasta ilmaa tahi nauttimaan puiden varjossa viileydestä. Syöden yksinkertaista illallista tahi juoden luonnonhelmassa kahvikupposen nauttivat he luonnon rauhallisesta ihanuudesta.
Mutta talvi kuitenkin oli Kaisaniemen varsinainen ja suuri kausi, sillä se muodostui aina talvisin »intelligensin», nuorten ja ylioppilaiden kokoontumispaikaksi ja siellä pidettiin kaikki lukemattomat akateemiset juhlat, osakunta- ja ylioppilaskekkerit ja kaikki iloiset »viftit», kun oltiin onnenpoikina päästy läpi tutkintojen, dosentti- ja professoriväitöksien kiirastulesta, j. n. e. loppumattomiin.
Samoin kuin Kaivopuiston, niin oli 1840-luku Kaisaniemenkin suuruudenaika. Ja kuitenkin, kuinka yksinkertaisia olivatkaan tuollaiset kekkerit! Mitättömän vähäpätöisesti sisustetussa salissa, jonka huonekaluista mainittakoon vahavaatteella päällystetty sohva, seisoi pitkä pöytä, jonka toisessa päässä komeili punssijuoma-malja ja toisessa »Carolina-malja», sisältäen valkoviinisekoitusta, ja näiden maljojen välissä pitkät rivit laseja. Kun maljat oli juotu, käytiin käsiksi yhtä yksinkertaiseen illalliseen, tahi paremmin sanottuna pika-iltaseen, johon pysyvänä pääruokalajina kuului sillisalaatti.
Mutta jospa tuon vanhan, vieläkin paikallaan seisovan ravintolan seinät voisivat puhua ja kertoa mitä kaikkea niiden sisässä on tapahtunut ja sanottu, niin syntyisipä siitä yhtä mieltäkiinnittävä kuin kirjavakin kertoelma, sillä varmaankaan ei missään paikassa Suomessa ole pidetty niin monta ylevähenkistä ja vakavaa puhetta, eikä taas singauteltu niin paljon sukkelia ja hupaisesti hulmahtelevia leikinlaskuja, kuin siellä. Siellähän Gabriel Leisteniuskin tilapäisesti kyhäsi sukkelimmat, parhaimmat runonsa. Muistan vielä monta tuollaista tilaisuutta ylioppilasajoiltani. Eivätkä sellaiset muistot unohdu milloinkaan.
Kun mamsseli Myhrman vuonna 1854 luopui toimestaan, menetti myöskin Kaisaniemi samalla rattoisuutensa ja sieltä hävisi järjestävä kyky. Näihin aikoihin alkoivat myös akateemiset juhlat saada toisenlaisen, niin sanoakseni yleisemmän ja hijotumman leiman ja niitä alettiin sittemmin viettää uudemmissa ja paremmissa ravintoloissa itse kaupungissa. Ja niinpä loppuikin tuon vanhan ylioppilasravintolan suuruuden aika, josta nyt tuskin on enää jälellä muuta kuin muisto. Vanha, hauska, vahavaatteella päällystetty sohva on hävinnyt teille tietymättömille ja sen sijaan on ravintolasaliin ilmestynyt nukkakankaalla päällystettyjä mahonkisia huonekaluja; yksinkertaisia, harmaaksi maalattuja seiniä koristavat nyt suuret peilit; Kaisaniemi on nyt monien muiden tapainen ja kaltainen ravintola. Vanhan perinnäistavan mukainen ylioppilaslaulu Kaisaniemessä Vapunpäivän aamuna on milt'ei ainoa seikka, joka nykyjään enää muistuttaa menneistä iloisista päivistä.
Kaksi ulkoravintolaakin oli siihen aikaan, nimittäin Töölö, joka sijaitsi sillä paikalla, johon sitten 1850-luvulla sattuneen tulipalon jälkeen rakennettiin Hesperia, ja joka lienee ollut alemman porvariluokan ja totiukkosten usein muistama mielipaikka — ja sitten vielä »Säästöpankki», matala, keltaiseksi maalattu, jotakuinkin rätiskäinen, yksikerroksinen puurakennus, joka sekin sijaitsi Töölönlahden rannalla Kaisaniemen vastapäätä. Siellä elettiin vapaammin, kainostelemattomammin ja häikäilemättömämmin; ja virtaili siellä vieraita kosolta, varsinkin sellaisia, jotka koettivat pitkittää iloja mitä kauimmin ja viettivät siellä toisen ja kolmannen päivän »lystäilyjä», joka siihen aikaan ei mitään tavatonta ollutkaan.
Eläintarha, Korkeasaari, Luoto ja Fölisö olivat vielä silloin maita, joita ei oltu »löydetty». Sitävastoin kerrotaan, että Melalahdella ja Granin majatalossa olleissa ravintoloissa olisi pidetty kylläkin jonkunlaisia arveluttavampia »istunnoita».