XV.
MINKÄLAISTA SIIHEN AIKAAN OLI.
Eipä löytyne mitään tässä maailmassa, jolla ei olisi varjopuoliaan, ja erityisesti oli asianlaita näin, mitä kaupungin senaikuiseen valaistukseen tulee, sillä se oli valoa, joka ei loistanut tahi ehkä oikeammin loisti olemattomuudellaan. Tähän niin sanottuun valaistukseen käytettiin öljylamppuja, jotka alinomaa savusivat ja senvuoksi olivat myöskin aina savun vallassa ja likaisia. Lyhdyt, joita oli asetettu katujen kulmauksiin keltaisiksi maalattujen puupylväiden nenään, olivat suuria ja karkeatekoisia, viheriäisiksi maalattuja vehkeitä, joiden yläpäässä nitisi ja natisi tuulikiekko savun johtamista ja vedon lisäämistä varten. Talvinen päivä on pohjolassa lyhyt ja heti kun hämärä laskeutui, kietoi se kaupungin pimeään huntuunsa, josta eroittautui vain näiden katulamppujen himmeät, punaisenvivahtavat, tuskin huomattavat valopilkut pitkien välimatkojen päässä toisistaan, koetellen opastaa tietä niille harvoille, jotka tässä synkeydessä olivat kulkusalla.
Selviytyäkseen ja tullakseen toimeen tuollaisessa pimeässä, oli kaikilla sellaisilla henkilöillä, joilla kerran oli omat ajoneuvot, s. t. s. melkein kaikilla talonomistajilla ja säätyhenkilöillä mukanaan ajoneuvojensa taka-istuimella palvelija, joka piti korkealla ilmassa kaksikynttiläistä lyhtyä, valaisten sillä kuljettavaa vaarallista tietä. Sellaisia, joilla taas ei omia ajoneuvoja ollut, saatteli kutsuista ja teaatterista kotiin neitsyt, joka herrasväkensä edellä kuljetti tuollaista kaksikynttiläistä lyhtyä. Yksinäisillä jalan kulkijoilla oli melkein aina mukanaan käsilyhty.
Ja kun ilta oli joutunut, loppui myöskin heti kaikki tavallinen liike, sillä kaikkialla peitti pimeä silloin tienoot; eikä edes kaupungin keskusosatkaan olisi olleet sen paremmin valaistuja, joll'ei kauppaliikkeiden ikkunoista lankeeva himmeä valojuova olisi jonkun verran kadulle heijastanut. Mutta kun kauppaliikkeetkin jo aikaseen illalla suljettiin, peittyivät nämäkin seudut senjälkeen yön pimeään.
Yleisesti arveltiin ja ajateltiin siihen aikaan, ett'ei turvallisuus kaduilla ollut varma, niinpiankun oli tullut pimeä. Ja senpävuoksi eivät paremmat naiset rohjenneetkaan yksin astua ulos hämärissä. Eikä selvällä päivälläkään pidetty oikein sopivana tahi vaarattomana sellaista, jonkavuoksi heidän jälessään tavallisesti astuikin muutaman askeleen päässä livrépukuinen palvelija. Jos he taas yksin kävelivät, oli hienoille naisille tarjona vaara, etenkin jos he olivat sieviä näöltään, että tuntemattomat herrat tulivat puhuttelemaan heitä, vieläpä saattelemaan pitkät matkat.
Järjestyksen ylläpito kaduilla oli vielä siihen aikaan kutakuinkin alkuperäisellä ja huonolla kannalla. Poliisikunta oli vähälukuinen, eikä sitä oltu kuriin ja järjestykseen totutettu, eikä niitä harvoja poliisikonstaapeleja myöskään, joita kaikenkaikkiaan kaupungissa löytyi, saanut käsiinsä silloin kuin niitä olisi tarvinnut — he oleskelivat mieluimmin ja suurimmaksi osaksi vahtikonttorissa, josta niitä sai kutsua hätään — useimmittain liijan myöhään. Tästä johtuikin tuo silmitön pelko, ettei kenkään uskaltanut lähteä ulos autioille kaduille pimeän tultua. Myöskin naispalvelijat, joiden täytyi juosta isäntäväkensä asioilla, kulkivat aina lyhty kädessä — sillä muuten antautuivat he alttiiksi monenmoisille ikävyyksille.
Poliisivalvonta yönaikaan olikin oikeastaan kaupungin palovartijain hartioilla. Palovartijat taas eivät siihen aikaan olleet niinkuin nyt majoitettuina suuriin, muhkeisiin palokunnantaloihin katsastustornineen, voimistelu- ja lukusalineen, eikä heillä ollut kauniita virkapukuja, vaan vaeltelivat senaikuiset palovartijat kaksittain yökaudet pitkin kaupungin katuja, puettuina pitkiin, ruskeisiin kaapuihin ja virittäen katujen kulmauksissa tuon tutun yksitoikkoisen ja ylen pitkäveteisen laulunsa:
»Kello on kymmenen lyönyt!
Suo kautta voimasi lempeä Luoja
täll' kaupungill' tulen ja vaaran suoja.
Kello on kymmenen lyönyt!»
Nämä kaupungin palovartijat olivat tavallaan asestettuja, heillä oli nimittäin aina mukanaan ulkona kaksi perin ihmeellistä asetta. Toinen niistä oli rämistin, tavallisen jänis-rämistimen kaltainen kapistos, jolla he voivat saada aikaan hirvittävän räikeän melun herättääkseen siten tulipalon sattuessa talossa asuvat ihmiset ja samalla varoittaakseen vaarasta naapureja. Toinen heidän varustuksiinsa kuuluva ase oli niin kutsutut saksit, jotka — ollen varsiltaan nivelikkäät — voivat ulottua pitkän matkan päähän ja joilla he voivat nipistää epäilyttävän näköisiä yökulkijoita jaloista tai käsiranteista tahi vyötäisiltä kiinni — varsinkin iskivät he näin saksinsa yöllä miilustaviin naisiin — ja viedä heidät sitten yöpuulle »putkaan» odottamaan seuraavaa aamua, jolloin »kiini nipistettyjen» tuli tehdä selko viranomaisille, mikä oli yöllisen kävelyretken tarkoitus ollut.
Ei tapahtunut kuitenkaan harvoin se ihme, että nämä järjestyksen ja valkeanvaaran vartijat olivat liijan ylitsevuotavaisesti uhranneet Bakkukselle ja vahvistaneet itseään kotimaisella jumalaisjuomalla kestääkseen yökylmää ja senvuoksi ottivatkin sitten oikein perinpohjaiset unet joillakin kauppaliikkeen rappusilla. Ja silloinkos heille tehtiin jos jonkinlaisia kepposia. Niinpä kerrottiin, että muutamat ylioppilaat olivat eräänä yönä tavanneet Porvoossa jonkun palovartijan kerrassaan avuttomassa tilassa, tiedottomana humalassa. He panivat palovartijan rekeen ja päästämättä hänen humalaansa haihtumaan veivät hänet Helsinkiin, jossa asettivat hänet kirkonrappusille. Kun hän sitten vihoviimein heräsi, paistoi aurinko jo täydeltä terältään, mutta uskollisena tottumukselleen ja velvollisuudelleen alkoi hän vedellä lauluaan
»Kello on kymmenen lyönyt!»
Kukin voi kuvitella ukkoparan kummastelun, kun hän unenpöpperössä ollen ja hieroskellen silmiään ei tuntenutkaan oikein kaupunkiansa.
Kun palokunta oli tällainen ja poliisikunta samoin, kun palokalustot olivat perin kurjat ja vähäiset ja kun ei minkäänlaista vesijohtoakaan ollut, voidaan hyvin kuvitella miten kaikki kävisi, kun sattui tulipalo. Ja tulipaloja sattuikin siihen aikaan hyvin usein, leviten valkeanvaara usein sangen laajallekin. Nykyjään ovatkin milt'ei aavistamattomia nuo senaikuiset suuremmoiset, kamalat näytelmät, varsinkin jos sattui tuulemaan ja vedenpuute olemaan suuri. Kaikki talonomistajat olivat suuren sakon uhalla velvolliset, kuultuaan tulipalomerkin kaikuvan kirkontornista ison kellon läppäyksin, lähettämään vesitynnerinsä kiitävällä vauhdilla palopaikalle, ja ensimäisinä paikalle saapuneet vedentuojat saivat palkinnon. Senpävuoksi sukeutuikin aina vedenajajain kesken hillitön kilpa-ajo pitkin katuja ja pian ahtautui tulipalopaikka niin täyteen kaupungin vesitynnereitä, että sammutustyö ruiskujen ja palokaluston avulla kävi milt'ei mahdottomaksi. Kaikenlaista väkeä virtaili samoin joukottain palopaikalle, enimmäkseen uteliaina saada nähdä koreaa näytelmää, kun kamalat, korkealle hulmahtelevat ja leiskuvat lieskat punasivat taivaankannen, mutta myöskin »pelastamaan» — niinkuin oli tapana sanoa. Ja tuo pelastaminen taas kävi päinsä useimmittain siten, että he kiireissään ja innostuksissaan, muka pelastaakseen omaisuutta tulen uhriksi joutumasta, heittelivät huonekaluja, peilejä, posliinitavaroita ja lasi-astioita ikkunasta ulos suoraan kadulle. Suurin osa liekeistä pelastettua tavaraa meni näin kaikissa tapauksissa pilalle ja sirpaleiksi, ja paljon niistä kähvelsi ja varasteli mukaansa myöskin erityisesti sitä varten paikalle kokoontunut roskaväki, jota poliisit eivät voineet estää tunkeutumasta palopaikalle. Mitään erityistä pelastuskuntaa ei siihen aikaan ollut olemassakaan. Eikä palovakuutuskaan ollut mitään yleistä. Alempain ja vähempivaraisten yhteiskuntaluokkain piireissä tuskin siitä edes mitään tiedettiinkään.
Jotakuinkin viheliäisessä kunnossa olivat kaupungin kadutkin. Ne oli kivetty teräväpäisillä mukulakivillä, joita myöten jalanastujasta tuntui usein kiusalliselta tallustella, ja olivat ne samanlaisia kuin nytkin, lukuunottamatta muutamia pääkatuja, jotka viihoviimein on laskettu sepelikivestä. Yhtä jalkojarasittavalla tavalla olivat katujen jalkakäytävätkin kivetyt, kunnes jotkut alkoivat niitä kivetä uudelleen Räävelistä tuoduilla latuskaisilla kalkkikiviliuskoilla. Tätä tapaa alkoivat vähitellen käyttää useimmat talonomistajat, mutta kalkkikivellä oli se paha vika, että se pian lohkeili palasiksi. Meidän aikanamme tavattavia, kävelylle houkuttelevia asfalttikäytäviä ei vielä siihen aikaan oltu keksittykään, ja katujen kiveäminen graniittipaasilla kävi taas liijan kalliiksi.
Kun tuiskut talvella pyryyttivät kaupungin kaduille lumikinoksia, ei niitä ajettu pois niinkuin nykyjään, vaan ainoastaan lumiaura, jonka eteen suuri joukko hevosia oli valjastettu, hujelsi — ajurien ruoskiaan vingutellessa ja elämöidessä ja poikasten suureksi huviksi — pitkin katuja, tasoitellen pahimmat kinokset. Lumi jalkakäytäviltä luotiin aivan yksinkertaisesti vain hevoskadulle. Jalkakäytävät olivatkin senvuoksi paljon alempana kuin ajokatu ja kun sattui oikein luminen talvi, jäivät käytävät niin alhaalle, että ne näyttivät ikäänkuin jonkinlaisilta urilta, joista ei kadun toiselle puolelle voinut nähdä. Kuitenkin piti katujen vanhan tavan mukaan olla lumettomat Vapunpäivänä ja silloin kuljetettiinkin pois kaikki loppuhölsä, jota kevätaurinko ja vesisade ei vielä ollut sulattanut.
Kaupungin koko kauppa ja liike-elämä oli siihen aikaan keskittynyt Kauppa- ja Senaatintorin seuduille ja näiden torien välillä oleviin kortteleihin. Tämän alueen ulkopuolella tapasi vain pienempiä, yksinäisiä puotipahasia. Sittemmin, kaupungin laajentuessa, on liike alkanut ulottua yhä enemmän ja enemmän länteenpäin. Tämän lisäksi on huomattava, että kauppa ei silloin vielä ollut ensinkään erikoistutettua, vaan samassa myymälässä myötiin mitä erilaisimpia tavaroita. Niinpä oli m. m. Etholénin myymälä, kaupungin silloinen paras kauppaliike Etelä-esplanaadin- ja Unioninkatujen kulmauksessa (nykyisin Pletschikoffin), avonaisten holvien kautta jaettu kolmeen eri osastoon. Ensimäisessä osastossa sisäänkäytävän vieressä oli myötävänä kaikenlaista siirtomaatavaraa, yksinkertaisimmista alkaen aina hienompiin mausteaineisiin saakka, keskimäisessä taas lasitavaroita, posliineja ja rihkamaa, sisimmässä sitävastoin koru- ja vaatetavaraa hamaan silkkiin ja samettiin, hajuvesiin, hansikkaisiin ja kaikenkalttaisiin pukukoristeihin y. m. höpeneihin saakka. On luonnollista, ett'ei kauppavarastot tällaisissa olosuhteissa voineet olla niin hyvin lajiteltuja kuin erikoisliikkeissä yleensä, mutta eipä sellaisia vaatimuksiakaan siihen aikaan ollut. Siihen aikaan ei myymälöissä seisottu kahdenvaiheilla ja pulassa mitä ottaisi, vaan ostettiin mitä oli tarjolla ja liikkeessä mahdollisesti löytyi ja maksettiin se hinta, mikä pyydettiin ja siihen tyydyttiin. Tämän Etholénin liikkeen kanssa kilpaili Deckerin kauppaliike Aleksanterinkadun varrella, (nykyisin on sillä paikalla lääninkanslia), ja oli tämäkin myymälä jaettu kolmeen osastoon. Kun nämä kaksi kauppaa sitten lopetti liikkeensä, ilmestyi niiden sijaan Schiefner (Pohjoismaiden pankin talo) ja Bolin & Einighorst (Kleinehn hotellin paikalle), Göhle & Aspelin ynnä muut. Huomattavammista senaikuisista liikkeistä on vielä mainittava I. H. Lindroosin rautakauppa (nykyisen Yhdyspankin paikalla) sekä Gaddin laaja rahvaan tavarain liike (nyt Sidorowin kalustokauppa).
Paitsi näitä harvoja suurempia kauppaliikkeitä, oli kaupungissa silloin joukko venäläisiä kauppapuoteja, joiden hallussa oli milt'ei kokonaan kaikenlainen siirtomaatavaroiden kauppa, ja ylenmäärin levittivätkin nämä kauppaliikkeet kaupunkiin venäläisiä tavaroita ja tehdastuotteita, johon lienee erityistä kiihoitusta ja vilkkautta antanut silloinen tullitaksa. Heidän kauppaliikkeensä, »lafkansa», jotka olivat usein sangen epäsiistejä, olivat jo järjestäytyneet erikoisliikkeiksi. Sellaisia oli esimerkiksi kahden Baranoff-veljeksen puoti Senaatintorin laidassa, jossa tuskin muuta tavaraa löytyikään kuin messinkisiä teekeittiöitä, loistenahkapieluksia ja venäläisiä yönuttuja, Duldinin teemyymälä Unioninkadun varrella, Uschakoffin leikkikalukauppa Erottajalla, Scharinin venäläisten nahkatavarainkauppa Kauppatorin varrella, j. n. e. Pitkäpartaisia, ketunnahka-kauhtanoihin puettuja venäläisiä »kupetsoja» oli siihen aikaan niin paljon, että heidän nimistään sepitettiin oikein erityinen laulunpätkä, jonka jokainen kaupungin koulupoika osasi laulaa:
»Uschakoff ja Kudrakoff
Baranoff ja Tabunoff
Duldin! Duldin!
Uschanoff ja Jablokoff,
Koroloff ja Durakoff
Scharin! Scharin!»
He olivat hyvänahkaisia, yksinkertaisia ja vaatimattomia miehiä ja elivät yksinomaan vain ammattinsa hyväksi, tietämättä vähääkään kaupungin ja maan harrastuksista ja asioista, mongerrellen kieltämme usein tavattoman naurettavalla tavalla. Useat heistä saivat kauppansa kehittymään huomattaviksi toiminimiksi, mutta kun heillä ei ollut täällä todellista ja vakiintunutta jalansijaa, ovat he sittemmin palanneet takaisin maahansa tahi kuolleet ja hävinneet näyttämöltä.
Kun nykypäivinä kävelee ympäri kaupungin katuja, täytyy ihmetellä viini- ja herkkutavarakauppojen paljoutta. Siihen aikaan näet harjoitti tuollaista kauppaa ainoastaan Stenberg (vastapäätä yliopiston porttia) ja Hardén Pohjoisesplanaadinkadun varrella, jonka kauppa samalla oli kaupungin ainoa herkkutavarapuoti, jossa nimittäin oli kaupan hedelmiä, juustoa, silliä, sardiineja ja — suolattuja hummereja, joita, sittenkuin niitä oli muutamia päiviä huljutettu vedessä suolan liuoittamista varten, pidettiin erinomaisen hienona ruoka-aineena. Jos joku arvelee, miksi tuollaisten n. k. herkkutavarain kysyntä siihen aikaan oli niin vähäinen, saa hän arveluunsa vastauksen siitä, että jokainen perheenemäntä silloin piti jonkun verran kunniataan loukkaavana, tai ikäänkuin todistuksena hänen puuttuvasta kyvystään, jos hänen olisi pitänyt kauppapuodeista hankkia täytteet ryyppypöytään, jotka hänen olisi pitänyt osata valmistaa paremmin kotonaan — lukuunottamatta kuitenkaan kaviaaria, sardiineja ynnä muita sellaisia. Nykyjään sitävastoin hyllyvät pöydät täynnä koreita, nimilipuilla varustettuja säilykerasioita ja törppöjä — helposti ostettavissa olevia, joista ei ole vähääkään vaivaa eikä puuhaa, ainoastaan rahasta on kysymys!
Alhaisella kannalla olevain herkkukauppojen räikeänä vastakohtana esiintyivät kaupungin kirjakaupat, jotka jo silloin olivat jotakuinkin hyvälle asteelle kohonneet. Siihen aikaan oli näet olemassa jo kolme suurta kirjakauppaa, nimittäin Frenckellin (nyt Edlundin), Wasenius & Kumpp:in Pohjoismaidenpankin talossa ja Öhmanin (Tikkanen) Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmassa. Kaikissa niissä löytyi runsas varasto ja valikoima ei ainoastaan uudenaikaisen kaunokirjallisuuden tuotteita vaan myöskin täysikelpoista, hyvää muutakin ja tieteellistä kirjallisuutta, samoinkin joukottain kallisarvoisia kuvateoksia ja loistopainoksia, jollaisia nykyjään vain harvoin enää tapaa. Siihen aikaan oli ihmisillä enemmän halua ja harrastusta ja myöskin aikaa lukemiseen kuin nyt, jolloin sanomalehdet ja aikakauskirjojen, katsauksien ja kaikenlaisten julkaisujen tulva täyttää ihmisten henkisen ravinnon tarpeen. Vaikuttavana syynä kirjakauppa alalla huomattavissa olevaan seisahdukseen luulen olevan senkin seikan, että halu — voisipa melkein sanoa kiihko — koota kirjoja, joka ennenaikaan monella oli, nykyisin on melkein kokonaan taantunut. On kyllä totta, että näkeehän nyt, vieläpä enemmänkin kuin ennen, kaikkialla kirjakaappeja, jotka anastavat suuremman tai pienemmän alan kodissa isännän huoneesta, aina olosuhteiden mukaan, mutta eipä näe missään enää, niinkuin silloin, kokonaisia huoneita, suuria huoneita ja joskus useampiakin sisustettuina kirjastoksi, jossa kirjahyllyt ulottuvat lattiasta kattoon asti. Minun lapsuuteni ajoilta muistan tuollaisia kuitenkin useita, kuten valtioneuvos, parooni G. von Kothenin, valtioneuvos J. A. Ehrenströmin, salaneuvosten parooni Carl Johan Walleenin ja parooni O. W. Klinckowströmin, valtioneuvos P. Winterin, professorien Linsénin ja Laguksen kirjastot sekä Falkmanin loistopainoksista rikkaan kokoelman, kamarineuvos C. Schaumanin, tohtori Orrströmin, tohtori C. Lundahlin y. m. kirjastot. Kauppaneuvos von Rettigin erinomaisen kaunis ja runsas yksityiskirjasto Turussa on ainoa minun tietääkseni myöhempinä aikoina muodostunut. Kun nyt näkee, kuinka kaupunki lyhyessä ajassa on kehittynyt väkilukunsa puolesta moninkertaiseksi, samoinkuin muutenkin varallisuudessa ja loistossa, johtuu tahtomattaankin ajattelemaan, ett'ei kirjakauppaliike, tahi oikeammin kirjain osto yleensä ole pysynyt tasa-askelissa muun kehityksen kanssa — minä puolestani olisin halukas sanomaan, että se pikemmin on ottanut taka-askeleita.
Kahdet markkinat pidettiin siihen aikaan — toiset syksyllä, toiset talvella — palvelusväen ja koulunuorison suureksi iloksi, sillä saivathan koululaiset silloin kaikki »markkinaluvan», vieläpä ehkä muutamia rahakolikoita ostellakseen jotain markkinoilta. Senaatintorin etelä-sivulla seisoivat kauppakopit viervieressä kahdessa rivissä, täynnä sahramirinkelejä, suuria ja pieniä, kalliita ja halvempia joko manteleilla ja korinttimarjoilla höystettyinä tahi sitten ilman höysteitä. Torin laidoille, vastapäätä senaatintaloa ja kirkkoa, olivat kultasepät, turkkurit, satulasepät, läkkisepät, hansikkaantekijät ja muut käsityöläiset sijoittaneet myymäläkojunsa. Niillä seuduin oli liike pienempi, jotavastoin kansanjoukko lainehti rinkelikojujen luokse ja tungeskeli niiden välissä. Kauan siinä kuljeskeltiin, epäröiden ja harkiten minkä noista houkuttelevista kakkusista ostaisi, kunnes valinta viimeinkin tuli tehdyksi ja ostaja ylpeänä ja hilpein mielin läksi kotiaan kohti rinkeli kainalossa. Silloin sitä oli ollut markkinoilla! Kauppatorilla oli toisellainen liike; satama oli täpötäynnä kalastajavenheitä, joissa tingiskeltiin ja maisteltiin silakkapönttöjen sisällyksiä ja mukana tuotuja omenoita, perunoita ja muita saariston tuotteita; torilla oli taas kuorma kuorman vieressä täynnä maalaistavaroita. Kansaa virtaili joukottain kaikkialla kovaäänisesti huudahdellen ja loilotellen; puoli- ja täyshumalaisia talonpoikia ja renkiä ajeli kilpaa täyttä vauhtia katuja pitkin, kehuskellen ja hevosillaan kilpaillen, hoilotellen ja ruoskien hevoskompuroitaan, niin että kaikki jalankulkijat olivat kerrassaan hengenvaarassa. Parvi maalta markkinoille tulleita piikoja, kömpelöitä ja arkoja, tirskisteli ihmetellen ja ihaillen kauppapuotien ikkunoihin, pidellen toisiaan hameenliepeistä kiini, tahi seisoskeli mielitekosillaan katsellen kaikenkaltaisia markkinapöydille levitettyjä korukapistuksia. Kaikkialla kirjavaa, hälisevää kansanelämää ja iloista mielialaa, jota melkoisessa määrässä kansallinen, tulistava elinjuoma oli kohottanut. Nyt on tuollaisten kansanjuhlain viettäminen, kaupunkilaisten iloksi, maalaisten ja rinkelimatamien suureksi suruksi, loppunut.
Jos kaupungin väkiluku tähän kuvattuun aikaan oli vähäinen, niin oli liikenne ja matkustajaintulva verrattain vieläkin pienempi. Ei liikuskeltu tosiaankaan paljon tuona seisahduksen aikana. Kahdenkymmenen hevosen tehtävänä kaupungin majatalossa oli välittää kaikki liikeyhteys maan pääkaupungista. Nyt ei tahdo parikymmentä matkustajajunaakaan päivässä aina täydelleen tyydyttää matkustajain suurta paljoutta. Mutta nuo mainitut 20 hevosta riittivät siihen aikaan hyvin, ainoastaan joulun aikoina sattui joskus tapahtumaan niin hullusti, että hevosen tarvitsija sai jonkun aikaa odottaa kyytiä. Ja sitäpaitsi kuului postinkin vienti näille samoille hevosille. Kesäisin tekivät tosin molemmat höyrylaivat, Storfursten (kapteeni Collan) ja Ruhtinas Menschikoff (kapteeni Hallén) yhden kulkuvuoron kumpikin viikossa, vuorotellen länteen- ja itäänpäin. Paitsi näitä kahta laivaa, oli vielä olemassa Murtaja (kapteeni Hjelt, sitten kapteeni Schantz), kulettaen pääasiallisesti karjaa Pietariin ja Tukholmaan, sekä eräs uusi ja sangen hieno laiva, Finland, sittemmin sai se nimekseen Victoria, joka välitti liikennettä linjalla Helsinki—Viipuri—Pietari, vaan joka pari vuotta näillä vesillä tappiota tuottaen purjehdittuaan sitten miilusti muille markkinoille. Ja siinäpä onkin lueteltu kaikki höyrylaivayhteys ja liike, mitä sillä vuosikymmenellä maassamme oli. Jos sitä vertaa meidän aikamme suuriin, joka päivä lähteviin laivoihin ja sitäpaitsi monen moniin pienempiin saaristopursiin, niin huomaa, ett'ei liikeolot merelläkään olleet sen vilkkaampia kuin maalla. Kaikesta huomattavasta, yhden ihmisijän aikana tapahtuneesta kehityksestä onkin ehkä juuri nykyisin vallitseva yhdysliikenteiden vilkkaus hämmästyttävin.
Kaupungissa löytyväin hotellien luvun ja suuruuden määrää luonnollisesti matkustajain tulva. Senvuoksi olikin siihen aikaan kaupungissa ainoastaan muutamia hotelleja ja ne sangen pieniä. Kleinehn hotelli oli suurin ja paras, vaikkakin sen alakerran anasti melkein kokonaan halttuunsa Bolinin kauppaliike. Seurahuonetta, joka nykyjään on aivan kokonaan uuteen uskoon rakennettu, ei alkujaan oltu aijottukaan matkustajaravintolaksi. Sen alakerta oli täynnä kauppapuoteja ja molemmat yläkerrat täytti juhlahuoneusto; suuri juhlasali yksinään, suurin laatuaan mitä koskaan kaupungissamme on ollut (90 jalkaa pitkä, 44 jalkaa leveä ja 28 jalkaa korkea) täytti kahden kerroksen korkeudelta rakennuksen koko itäisen puoliskon; juhlahuoneustoon kuului sitäpaitsi eteis- ja vierashuoneet, ruokasalit, biljaardi- ja tarjoiluhuoneet, joten matkustajain käytettäväksi jäi ainoastaan muutamia pienempiä huoneita Sofiankadun puolella. Sitäpaitsi oli kaupungissa Bellevuen hotelli (Ehrenburg), Palmqvistin kivimuurin molemmissa ylemmissä kerroksissa Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmauksessa. Myöhemmin ilmaantui myöskin hotelli de Russie Aleksanterin- ja Mariankatujen kulmaan. Kun sitten vielä mainitsee muutamia enemmän tai vähemmän satunnaisia yksityisasuntoja, kuten rouva Arpen matkustajamajan Senaatintorin laidassa ja rouva Strandmanin Vuorikadun varrella, niin siinä ne sitten ovatkin kaikki silloisen kaupunkimme matkustajapaikat. Tavallisesti asuivatkin matkustajat silloin sukulaistensa tahi tuttaviensa luona, käyttäen hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttaan.
Mistään vientiliikkeestä tahi teollisuudesta ei siihen aikaan Helsingissä ollut juuri sanottavasti tietoakaan. Se oli silloin pelkästään kuluttavain virkamiesten ja maahan-tuottavain kauppiaiden kaupunki. Maastavientiliike supistui milt'ei tyyten muutamiin torilta ostettuihin parru- tahi käsin sahattuihin lankkulasteihin, jotka lähetettiin Sundmanin vanhalla »Uskolla» tahi »Afrikalla» Espanjaan, josta nuo laivat sitten suolalastissa palasivat, tahi Rioon Lindroosin »Alexandralla», joka sieltä toi kahvia. Teollisuuskin oli alkuperäisellä kannalla. Borgströmin tupakkatehdas oli silloin vielä aivan vasta-alkava, Kiseleffin vanha sokeritehdas Töölössä samoin jotensakin vähäpätöinen ja Sinebryckoffin polttimo ja panimo oli myöskin aivan mitätön verrattuna saman liikkeen nykyisiin suuremmoisiin laitoksiin, Lindbergin veistämö ja Sundmanin seinäpaperitehdas — siinä kaikki, mitä nyt muistan teollisuusalalta noina aikoina. Muut olivat oikeastaan vain käsityöläispajoja. Kaupungin käsityöläisistä luulen maalari Kjällströmin, räätäli Staudingerin, kultaaja Höjerin, vaskiseppä Osbergin, kultaseppä Mellinin, verhoilija Galetskin, puuseppä Lithoniuksen, leipuri Holmin, teurastaja Janssonin ja muotiompelija, rouva Bandlyn olleen huomattavimmat ja parhaimmat.
Kaiken liiketoiminnan pohja ja perustus, sen ydin, maan raha- ja luottolaitos oli vielä silloin sangen alkuperäisessä tilassa. »Suomen Pankki» majaili muutamissa huoneissa senaatintalon kaakkoisen sivustan ylimmässä kerroksessa. Se oli maan ainoa pankki, ainoa rahalaitos, jonka piti välittää kaikki liike! Pankilla oli haarakonttorit kolmessa tahi neljässä huomattavimmassa maaseutukaupungissa, mutta näitä konttoreja kutsuttiin rahanvaihtokonttoreiksi, eikä niillä ollut mitään päätös- eikä määräämisvaltaa, vaan täytyi niiden lähettää kaikki asiapaperit ja vekselit ensin johtokunnalle pääkaupunkiin, jolla yksin oli valta hyväksyä sellaiset asiat. Kun ajattelee senaikuista yhdysliikennettä ja kulkuneuvoja — yksi tahi kaksi postivuoroa viikossa — huomaa helposti, kuinka ehkäisevästi se vaikutti kaikenlaiseen liikkeeseen yleensä ja kaupan kehittymiseen.
Silloisessa kunnossaan tuo pankki — muutamien vanhojen virkamiesten johtamana, joilla ei ollut käsitystäkään sellaisen liikkeen hoidosta, vaan jotka käsittivät asian kokonaan virkavaltaiselta kannalta, pikkumaisesti ja ahdasmielisesti — vaikutti ja esiintyi kerrassaan kaiken vilkkaamman yrittelijäisyyden jarruna. Pankin koko vuotuinen liike ei silloin ollut suurempi kuin minkä yksityispankin tahansa nykyään. Koko sen lainauksen ulospäin ja rahain vastaanoton sisäänpäin voi aivan mukavasti toimittaa pienen luukun kautta, joka oli kassanhoitajan huoneen seinässä, ja samanlaisesta luukusta tuossa pienessä huoneessa hoidettiin valtiokonttorin asiat!
Suomen Pankin ohella oli myöskin olemassa muutamia säästöpankkeja ja eläkerahastoja, vaan nekin olivat silloin vielä vasta kehdossaan ja lainailivat rahoja pääasiallisesti vain kiinteimistö-kiinnityksiä vastaan. Vasta sitten kun »Yhdyspankki» alkoi toimintansa 1860-luvun alussa tapahtui näissä vähäpätöisissä ja ahtaissa oloissa onnellinen muutos, josta nopea ja aavistamaton elpyminen kaikilla liikealoilla oli seurauksena.
Yhtä kehittymättömässä tilassa oli silloin koulu-ja opetustoimikin. Paremmissa perheissä oli siihen aikaan tapana pitää lasten opettajina ja kasvattajina joko kotiopettajia tahi ulkomaisia kotiopettajattaria. Ja ne, joilla ei tällaiseen varoja ollut, panivat lapsensa Laurellin perustamaan, sittemmin lehtori Backmanin huostaan joutuneeseen »lyseoon», jossa oli oppilaita kaikkiaan noin 70—80, ja tyttönsä vapaaherratar von Rosenin kasvatuslaitokseen, jossa oli oppilaita viiteenkymmeneen, tahi sitten Gripenbergin pientenlastenkouluun. Kaupungin porvarillisia perheitä varten oli olemassa vain yksi »alkeisoppilaitos», jota tavallisesti kutsuttiin »isoksi kouluksi», siinä kun kävi kaikkiaan noin 100 oppilasta; tämän koulun ylimmältä luokalta sai oppilas päästötodistuksen Porvoon kimnaasiin. Koulua ei muuten pidetty kovinkaan suuressa arvossa, vaan katsottiin päinvastoin, että opettajavoimat siellä olivat sangen heikot ja oppilaiden kesken vallitseva henki raaka ja sivistymätön. Oppilaat olivat näet suurimmaksi osaksi kaupungin käsityöläisten ja pikkuporvarien poikia. Ison koulun pojat, »rotat», olivatkin hienompain lyseolaisten, »kissojen», leppymättömiä vihamiehiä, heidän keskenään oli vallalla alituinen kahakka; täyskarvaisia katumeteleitä pantiin toimeen tuontuostakin vaihtelevalla menestyksellä. Senaikuisen opetuksen omituisuuksista mainittakoon tässä m. m., että »keppi» se siihen aikaan näytteli huomattavinta osaa ahkeruuden ja opintojen järjestelyssä.
Työväenluokan lapsille ei ollut vielä silloin tarjona minkäänlaista sivistyslaitosta, paitsi sunnuntai-ja köyhäinkoulua, joka sijaitsi Kasarmintorin varrella. Vasta vuonna 1861 tunnettu suuriaatteinen ja kaukokatseinen Uno Cygnæus toi esiin siunausta tuottavan esityksensä yleisen sivistyksen kohottamisesta kansakoulujen avulla, esityksen, joka sai osakseen voimakkainta vastustusta juuri sen säädyn ja yhteiskuntaluokan taholta, jonka olisi pitänyt etunenässä harrastaa valon levittämistä. Voikohan kukaan silloin aavistaa, kuinka nopeasti kansakoululaitos tulisi kehittymään ja että vuosisadan lopulla Helsingin kouluissa kävisi noin kymmenentuhatta oppilasta?
Sen aikajakson alussa, jota tässä olen koettanut kuvailla, vallitsi Suomessa vielä nykypäivinä käsittämätön sekasotku, mitä maassa liikkeellä olevaan rahaan tulee, sillä täällä löytyi rahaa jos minkä lajista, niinhyvin paperi- kuin hopearahaa, ja kaikkia lajeja käytettiin silloin vielä maksuvälineinä. Käytännössä oli näet: Suomen Pankin 2 ja 1 ruplan setelejä ja 75, 50 ja 25 kopeekan pankkiosoituksia, venäläisiä pankkiosoituksia à 25, 10 ja 5 ruplaa, vastaten 2/7 hopearuplaa, sekä vielä ruotsalaisia setelirahoja, joko entisajoilta maahan jääneitä tahi sitten tänne joutuneita Ruotsin ja läntisen Suomen välisessä vilkkaassa kaupankäynnissä. Ruotsin rahaa ilmeni arvomäärältään monenlaista, joko rikseinä tahi killinkeinä valtavelkarahaa. Mutta esiintyipä käytännössä myöskin speciepankkiseteleitä, joiden arvo oli puolta suurempi. Melkein kaikki setelilajit oli painettu huonosti vielä huonommalle paperille; ne olivat likaisia ja repaleisia ja usein nuppineuloilla kiinnitettyjä n. s. »kaprokkeihin», levätteihin. Vaikkakin harvemmassa, tapasi kuitenkin liikkeessä myöskin oikeita venäläisiä hopearuplia ja hopeista sekä vaskista venäläistä pientärahaa. Mutta kansan syvien rivien keskuudessa, joiden ei ollut laisinkaan helppo tottua uusiin ja erilaisiin rahalajeihin, käytettiin edelleen noita vanhoja ruotsalaisia rahan-nimityksiä: plootu, taaleri, hopeaäyri ja runstykki, jotka nimitykset merkitsivät kauan sitten käytännöstä hävinneitä rahalajeja, mutta pysyivät yhä edelleen, vanhan pinttyneen tavan mukaan, käytännössä rahvaskansan joukossa. Vielä minun nuoruudessani laskettiin esim. palvelustytön palkka niin ja niin moneksi plootuksi. Ei ollut myöskään mikään ihme, jos siihen aikaan sattui kuulemaan, että jokin maksoi 1 ruplan 12 killinkiä tahi 3 riksiä valtavelkarahaa ja 12 kopeekkaa j. n. e. Tavaton sekasotku yleensä, jota kylläkin usein väärinkäytettiin »narratakseen talonpoikia.» Kaikki tuli kuitenkin järjestyneelle tolalleen L. G. von Haartmanin alotteesta vuonna 1840 annetun raha-asetuksen avulla, jonka jälkeen nuo monet erilaiset ruotsalaiset rahalajit lunastettiin pois liikkeestä ja siten — joskin vähitellen — kuitenkin lopullisesti käytännöstä hävisivät, niin että metallinen Venäjän hopearupla tahi sen arvoiset setelit jäivät ainoiksi laillisiksi rahoiksi maassamme.
Ainoastaan kolme vuosikymmentä oli silloin kulunut siitä kuin Suomi »verisen kilven laisena oli Svean sydämestä temmattu», tahi, käyttääksemme kansan puhepartta, »siitä kuin ryssä maahan tuli.» Kaikki vanhemmat ihmiset olivat eläneet Ruotsin vallan aikana, useat heistä olivat ottaneet osaa maan viimeiseen kunniakkaaseen puolustukseen, useimpia kiinnitti vielä lujat heimolaissiteet emämaahan, jonka ylevät muistot ja yhteistunne lienee istuttanut syvät juurensa jokaiseen sydämeen. Eipä näinollen luonnotonta olisikaan, joskin kaipaus vielä silloin olisi ollut suuri, ja joskin pakko mukaantua uusiin olosuhteisiin olisi tuntunut painostavalta. Vaan meidän aikamme suureksi ihmeeksi ei kumpaakaan ilmaantunut.
Tämä johtui ehkä osaksi siitä tyynestä tasamielisyydestä ja vilpittömästä, lainkuuliaisesta ajatuskannasta, joka kaikkina aikoina on ollut Suomen kansalle ominaista, osaksi myöskin siitä tyytymättömyydestä, jonka oli kansassa herättänyt päättömästi johdettu puolustus ja silloinen huonon huono Ruotsin hallinto maassamme. Suomi, joka siihen asti oli ollut ruotsalaisten ja venäläisten aseiden alituisena temmellyspaikkana näytti nyt voivan iloita häiritsemättömästä rauhasta. Keisari Aleksanteri oli Porvoon valtiopäivillä selittänyt, että »Suomi on kohotettu kansakuntain joukkoon», joka kutkutteli kansallisturhamaisuutta, ja samalla valallaan vahvistanut maan lait ja valtiomuodon ikuisiksi ajoiksi, joka taas tyynnytti mielialan ja herätti luottamusta tulevaisuuteen.
Virkamiehet, jotka nyt äkkiä saivat virkoja moninaisissa uusissa virastoissa, samalla kuin palkat kaksinkertaisiksi määrättiin, ja joiden ilmaiseksi kadettikoulussa kasvatetut pojat saivat hyviä paikkoja keisarikunnassa (noin 800 suomalaista upseeria oli siihen aikaan venäläisessä palveluksessa) olivat ylen kiitollisia näistä armonosoituksista ja tunsivat olevansa turvallisia sen keisarisanan kautta, joka vakuutti, että ainoastaan suomalainen mies saa olla suomalaisessa virassa, eikä ketään voida eroittaa ilman laillista tuomiota. Entiset suomalaiset upseerit saivat pitää virkatalonsa ja palkkansa, eikä ollut ensinkään harvinaista, että heidät asetettiin uusiin virkoihin. Rahvaskansan veroja vähennettiin, se vapautettiin sotapalvelusvelvollisuuksista, se tunsi turvallisuuden tunnetta sekä hallitsijavakuutuksen nojalla, joka kirkkojen seinille oli julkinaulittu, että myöskin ollessaan tietoinen siitä, ett'eivät virkamiehet, jotka olivat saman maan poikia samoinkuin rahvaskin, voisi pettää kansan harrastuksia ja pyrintöjä.
Sitäpaitsi vaikutti paljon sekin, että keisari, joka matkusti kaksi eri kertaa läpi maan (1812 ja 1819), osoitti jokaiselle hyväntahtoisuuttaan, esiintyi maan armollisena ja lempeänä hallitsijana ja kykeni personallisella herttaisuudellaan voittamaan puolelleen kaikkien sydämet, eikä toki vähimmin naisten, jotka aina ja jatkuvasti puhuivat hänestä ylistelevin sanoin.
Niinpä vallitsikin yleinen tyytyväisyys oleviin oloihin. Muutos mielissä vanhasta uuteen oli tapahtunut äkkiä ja vapaehtoisesti, myöhemmin siihen oltiin jo totuttu ja sitä siedettiin ja tulevaisuus väikkyi valoisana — niille, jotka sitä ajattelivat.
On luultavaa, että se taantumus-, milt'ei orjamainen henki, joka suurten Napoleon-sotien jälkeisinä hervottomuuden ja tyvenen aikoina oli vallannut koko Euroopan, ulottui myöskin Suomeen, johon siihenkään yleinen ajanhenki ei liene voinut olla koskettamatta. Vasta suurten tapausten jälkeen vuonna 1848 alkoivat raittiimmat tuulahdukset tuntua.
Mutta vähitellen selvisivät käsitteet. Jokainen tiesi, että jälleenliittyminen Ruotsiin oli sula mahdottomuus, ja täydellinen antautuminen ja sulautuminen suureen Venäjän valtakuntaan oli taas ajatus, jota yhtä mahdottomana ei kukaan millään ehdolla tahtonut ajatellakaan, vaan jota kuitenkin pohjaltaan kukin oikeastaan pelkäsi. Keisari Nikolain, tuon ankaran, kovan, vakavan itsevaltiaan kanssa ei ollut leikkimistä — se tiedettiin; vähäpätöisinkin valtiollinen varomattomuus täällä voisi näet helposti herättää mahtajan vihan ja aiheuttaa rangaistuksen, voisi saada uhkaavat ukkospilvet salamoimaan ja yhdellä iskulla musertamaan sen heikon ja nuoren elonkipinän, joka juuri oli kansassamme herännyt — myöskin tämä kaikki tiedettiin ja sitä pelättiin. Kuitenkin, meidän onneksemme, oli hän mies, joka piti arvossa ja pyhänä vannomaansa keisarivalaa. Mutta siitä huolimatta vapisivat kaikki ja kuvittelivat mielessään itäänpäin kiitäviä venäläisrekiä tahi Långörin holvimajoja, joiden ympärillä meri vaahtoisena hyrskää. Pelkkä ajatuskin tuollaisesta mahdollisuudesta oli kyllin kaamea herättämään kaikissa pelkoa ja vavistusta. Sanaa perustuslaki ei rohjettu lausua kuin kuiskaamalla — sanaa valtiopäivät ei kukaan edes ajatellutkaan muullaisena kuin puolittain rikollisena ajatuksena, jonka kukin sulki sisimpäänsä.
Pelko ja valtiollinen välinpitämättömyys antoivat ominaisen leimansa tälle ajalle, jota olen koettanut tässä kuvailla.
Lopuksi muutama sana kielisuhteista, joskaan siitä ei ole paljon sanomista, sillä siihen aikaan puhuttiin maan pääkaupungissa ainoastaan yhtä kieltä, ruotsia, luonnollisesti lukuunottamatta kaupunkiin sijoitettua venäläistä sotaväkeä ja siellä majailevia venäläisiä kauppiaita. Mistään kieliasiasta tahi kieliriidasta ei senvuoksi siihen aikaan ollut kysymystäkään, eikä silloin myöskään ollut huomattavissa minkäänlaista harrastusta suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tahi kielen kehittämiseksi, joll'ei ota huomioon ehkä joitakin yliopistollisia piirejä. Kaikki, alkaen ylimmistä virkamiehistä hamaan yhteiskunnan alimpiin kerroksiin asti, puhuivat yksinomaan ruotsinkieltä, samoinkuin palvelijatkin taloissa, sillä siihen aikaan ei otettukaan suomalaista palvelusväkeä jotta lapset aikaiseen oppisivat suomea — pikemmin päinvastoin. Heitä kartettiin, ett'eivät nuoret vain oppisi rumaa äännäntää ja tottuisi käyttämään kielessään väärää sanajärjestystä. Myöskin kaupungissa käyvä rahvaskansa, kotoisin pääasiallisesti Espoosta ja Helsingin pitäjästä tahi saaristosta, oli synnynnäis-ruotsalaista ainesta. Tämän ohessa on myöskin huomattava, että suomenkieli oli siihen aikaan niin suuresti halveksitussa ja syrjäytetyssä asemassa, ett'ei se ollut edes opetusaineena kouluissa, niin, vieläpä vuoden 1850 kieliasetuksen mukaan ei suomenkielellä saanut painosta julkaista muuta kuin uskonnollisia ja maanviljelystä koskevia kirjasia! Niinpä ennätin minäkin kuudenteentoista ikävuoteeni, ennenkuin kimnasistina Turussa ensi kerran kuulin puhuttavan suomea.
Kuinka tavaton eroitus entiseen verraten tässäkin suhteessa! Nythän on jo puolet kaupungin asukkaista puhtaasti suomalaista syntyperää — kiitos siitä rautateiden välittämälle sisämaasta tapahtuvalle muuttotulvalle — ja huomattava osa toisestakin puolesta on samaan suuntaan kehittymässä!