XVI.
ASUMUKSET JA NIIDEN KALUSTUS.
Kaupungin keskusosassa, jossa kivimuurit kohoilivat, asusti milt'ei yksinomaan rahavalta, jotavastoin ylimysvalta ja korkeammat virkamiehet olivat asuinsijakseen valinneet Elisabetintorin ympäristön ja sen viereiset kadut, jota kaupunginosaa senvuoksi kutsuttiinkin »Helsingin S:t Germain-esikaupungiksi». Mutta kun sielläkin tuli ahdinko, heidän joukkonsa kasvaessa, alkoivat he rakennella itselleen taloja muihinkin kaupunginosiin, kuitenkin mieluimmin Bulevardinkadun varrelle — kaikki yksikerroksisia puutaloja, rakennettuina suurille tonttialueille, joille puita oli istuteltu; ja pian olikin tuon kauniin, lehtikujan tapaan puilla reunustetun kadun varret täynnä taloja.
Isäni, joka oli jo kauan ollut varuillaan siltä varalta että meidän asumamme Heidenstrauchin talo myötäisiin keisarilliseksi palatsiksi, oli ostanut professori Ursinilta hänen omistamansa, Bulevardinkadun varrella sijaitsevan komean ja suuren talon, jonne me muutimme syksyllä vuonna 1837, kun taloa sitä ennen oli Engelin taitavalla johdolla perinpohjin korjailtu ja osaksi uudelleen rakennettukin.
Talomme oli nykyinen numero 7, nyttemmin jaettu kahdeksi tonttialueeksi, joista toisella kohoaa kolmikerroksinen kivitalo yksityisine voimistelulaitoksineen, toiselle on rakennettu »Uuden ruotsalaisen yhteiskoulun» opistorakennus. Mutta siihen aikaan oli alue jakamaton ja olikin se sangen huomattava rakennustontti.
Kadun varrelle puusta rakennetussa, jotakuinkin suuressa yksikerroksisessa päärakennuksessa sijaitsi juhlahuoneusto ja siinä asuivat vanhempani, sisareni, kotiopettajatar ja naispuoliset palvelijat. Huoneet olivat suuria ja valoisia, ajan maun mukaan rakennetut jonoon peräkkäin, ja sali oli niin korkea, että tanssitilaisuuksissa voitiin musiikkia varten asettaa erityinen parveke sen toiselle pitkälle-seinälle. Rakennus oli kulmatalo ja sen toinen kylkisiipi ulottui puistoon asti; siinä sijaitsi isäni yksityishuoneusto. Toinenkin sangen pitkä rakennus, yhdensuuntainen päärakennuksen kanssa, kuului taloomme ja sijaitsi se päärakennuksen ja ympäröivän puiston välissä. Siellä oli suuri joukko huoneita perheen miespuolista nuorisoa ja kotiopettajaa varten ja samassa rakennuksessa asuivat myös miespalvelijat (joita aina oli kaksi, joskus kolmekin), kuski ja tallirenki; siellä oli myös pesupirtti, mankelihuone ja leivintupa, ja yhdessä jonossa vielä halkovajakin koko talven tarpeita varten varattu, vaunuvaja, talli neljälle hevoselle ja navetta lehmää, muutamia juottovasikoita ja lampaita varten. Kolmelta puolelta ympäröi taloa puistontapainen puutarha, laaja ja siimeksinen lehtikujosineen, lehtimajoineen ja hedelmäpuineen. Sitäpaitsi oli talossa kaivo, jossa riitti runsaasti hyvää vettä.
Tuollainen talohan oli kuin maatila, jossa löytyi kaikki mitä tarvis ja vieläpä mukavuus elämässä vaati, eikä sellaisen omistajat olleet vähimmässäkään määrässä riippuvaisia tavarain torilletuonnista ja niiden hinnoista. Sillä kaikki, alkaen polttopuista ja heinistä, hevosista ja nautakarjasta kaikenkaltaisiin ruokatavaroihin asti, kuten voi, jauhot, herneet ja ryynit y. m. sellaiset, perunat, juurikasvit, kova leipä, suolattu liha ja kalat, kotona valetut kynttelit, kuivatut ja säilykeastioihin pannut vihannekset, vieläpä hedelmät ja hillot j. n. e., lyhyesti sanoen kerrassaan kaikki, mitä taloudessa tarvitaan, koko varasto, minkä perhe pitkän talven aikana elantoonsa tulisi käyttämään, oli omilla purjevenheillä tuotu syksyllä maatilalta kaupunkiin. Paitsi vaatteita, viinejä ja maustetavaroita, ei ostettu mitään kaupungissa, eikä sitä siihen aikaan juostukaan alinomaa leipureihin, teurastaja-puoteihin, sokerileipuri-liikkeisiin ja kaikenlaisiin kauppoihin jokaisessa pienessäkin tarpeessa, niinkuin nyt näinä meidän mukavina aikoinamme. Siihen aikaan vältettiin niin paljon kuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Sillä rahoja täytyi pitää tiukalla, jotta »molemmat puolet» menisivät tilissä hyvin tasan ja ett'ei tarvitseisi velkaantua — joka siihen aikaan olikin melkein tuntematonta — eikä ainakaan joutua tekemiseen puotilaskujen kanssa. Perheenemännän kunnia-asia oli saada kaikki aikaan omassa piirissään, »valtakunnassaan», ja valvoa kaikkia töitä omin silmin, niin teurastusta ja vaatteiden pesua ja leipomista kuin myöskin pienten teeleipäin, kakkujen ja jäätelöiden valmistusta. On totta, että näinollen oli tarpeen — paitsi sitä, että emänniltä vaadittiin suurta ja tarkkaa huolenpitoa ja kykyä — myöskin suuremmat huoneustot ja paljon enemmän palvelusväkeä kuin nyt, mutta kummatkaan näistä seikoista eivät siihen aikaan käyneet kalliiksi. Vuokraa omassa velattomassa talossa ei otettu lukuunkaan ja palvelusväkenä oli tavallisesti maalaisia omalta maatilalta, jotka palvelivat enimmäkseen ruoka- ja vaatepalkalla, sillä rahapalkat olivat verrattain pienet.
Kuvaus, jonka tässä olen kertonut meidän talostamme Helsingissä, soveltuu myöskin milt'ei kaikkiin silloisiin korkeampiin vallassäätyläisten koteihin. Ajan tapa ja maku vaati, että niiden, jotka suinkin voivat, tuli pitää oma talonsa kokonaan vain itseään varten, ilman minkäänlaisia vuokralaisia, ja niinpä tällaiset perheet, jos huoneustot olivat tarpeettoman suuret, mieluummin elivät leveämmin tahi jättivät muutamia huoneita asumattomiksi kuin ottivat vierasta väkeä taloonsa asumaan. Ainoa eroitus oli siinä, ett'ei kaikilla ollut niin suurta puutarhaa kuin meillä, joka ei kuitenkaan ollut lähimainkaan suurimpia. Ulkopuolelta katsottuna voivat nämä talot olla hyvinkin mitättömän näköisiä, ja ollen yksikerroksisia puurakennuksia eivät ne tehneet mitään rakennustaiteellistakaan vaikutusta. Mutta jos niitä vertaa meidän uudenaikaisiin, pilviä hiipoviin vuokrakasarmeihimme hirvittävine rappukäytävineen, taloihin, joissa asustaa usein parisenkymmentä tahi vieläkin useampia eri perheitä yhdellä tonttialueella, jossa ennen yhdellä ainoalla taloudella oli mukava elostaa, jos niitä tosiaan vertaa nykyaikaisiin pieniin, ahtaisiin huoneustoihin, joissa vaivaa alituinen ilman ja valon ja tarpeellisten taloushuoneiden puute, joissa eteiset ovat pimeitä ja keittiöt usein ylen ahtaita ja puolihämäriä ja joissa sitäpaitsi saa »nauttia» korvia vihlovasta pianon linkutuksesta ja muusta rauhattomuudesta, jota tulvii ylä- ja alakerroksista — niin luulenpa, että useimmat kaipauksetta jättäisivät nuo kasarminsa, jos suinkin voisivat, ja mielellään muuttaisivat takaisin vanhoihin yksikerroksisiin taloihin.
Kun olen kertonut taloista ja asumuksista, liitää ajatus senjälkeen aivan luonnollisesti niiden sisustukseen ja kalustukseen. Tälläkin alalla on aika vaikuttanut merkillisen muutoksen makuun. Nykyjään puhutaan usein vanhoina aikoina vallinneesta suuresta yksinkertaisuudesta, tarkoittaen sillä milt'ei puutteellisuuteen vivahtavaa mitättömyyttä. Mutta sitä vastaan väitän minä mitä jyrkimmästi, sillä sen mukaan kuin minä muistan ja käsitän, eivät ne ajat olleet niinkään »yksinkertaisia» kuin luullaan. Erittäinkin pysyn minä väitteessäni, mitä tulee huoneustojen sisustukseen ja kalustukseen, Niinpä esimerkiksi meidän kotonamme olivat kaikki huoneet kalustetut lujilla, hienosti tehdyillä mahonki-tahi saksanpähkinäisillä huonekaluilla, jotka olivat päällystetyt silkillä tahi villaisella damastilla ja olivat täydellisesti yhtä kallisarvoiset kuin nykyajan kaavamaiset, Gostinnijdvorista tuodut, nukkakankaalla päällystetyt huonekalut, joita aivan samanmallisia ja muotoisia tapaa niinhyvin senaattorien salongeissa kuin vahtimestarinkin kamarissa. Siihen aikaan oli kalustus niin sanoakseni yksinkertaista, vaan samalla aistikasta, »empire-tyyliä», joka vaikutti tyynesti ja ylevästi, eikä niinkuin nykyään, jolloin näemme kaiken mahdollisen tyylisiä huonekaluja sullottuina samaan huoneeseen, joka sekamelska taas herättää ikäänkuin levottomuuden tunteita ja on omiaan kiinnittämään katsojan huomion liiaksi puoleensa. On tosin totta, että huonekalut siihen aikaan olivat jäykästi asetellut pitkin seiniä eikä järjestellyt sinne tänne lattialle niinkuin nyt. Salin pitkällä seinällä komeili suuri sohva, sen edessä pöytä ja kaksi nojatuolia; akkunoiden välissä seisoivat välttämättömästi asiaankuuluvat suuret kuvastimet mahonkipuitteissaan ja kuvastinpöydillä hopeiset kynttelijalat; lyhyen seinän kupeella suuri flyygeli »pitkää lajia»; aukkopaikat muuten olivat pitkin seiniä asetetuilla tuoleilla täytetyt. Useita italialaisten ja hollantilaisten mestarien maalaamia öljyväritauluja leveissä, kullatuissa puitteissaan, suuri kristallikruunu kahdessa ympyrässä kiertävine kynttilöineen, öljylamppu sohvapöydällä, sekä kaksi suurta alabasterimaljakkoa jaluistoillaan kumpikin omassa nurkassaan, valkoiset akkunauutimet päällysverhoineen, jotka oli samasta kankaasta tehty kuin huonekalutkin, (oviverhoja ei siihen aikaan käytetty) — siinä salin koko sisustus. Vierashuonetta somisti kaunis pronssinen pöytäkello haarakynttiläjalkoineen ja ruokasalin seinille oli ripustettu muutamia vanhoja perhe-muotokuvia. Ja samaan tyyliin oli kaikki muutkin huoneet sisustettu. Kaikkialla oli välkeää ja hyvää tilaa liikkua. Eikä siihen aikaan käytetty huoneissa ensinkään tilaa ottavia kasveja ja kukkia.
Samanlaisia sisuspuoleltaan kuin tässä kuvaamani meidän asuntomme, olivat ylimalkaan useimmat muutkin kodit, joskin monenlaisia vaihtelumuotoja niissä luonnollisesti ilmeni; toisissa pienempiä, toisissa suurempia. Meidän asuntomme ei suinkaan ollut komein, päinvastoin sangen vähäpätöinen esimerkiksi Armfeltien, Klinckowströmien ja varsinkin Hjärnein asuntojen rinnalla, jossa viimeksi mainitussa m. m. suuren salin seinillä riippui kahdessa rivissä yltympäri koko huoneen vanhoja, upeita, valtavasti vaikuttavia ja kunnioitusta herättäviä muotokuvia. Samaan huoneustoon kuului päällepäätteeksi vielä varsinainen teaatterisalonkikin.
Nykyajan ihmisistä, muodinmukaisen makusuunnan orjista tuntuisi tuollainen entisajan kalustus luultavasti sangen jäykältä, yksinkertaiselta ja vieläpä epämukavaltakin, sillä olisihan se kerrassaan mahdoton velttoa loikoilemista varten. Mutta niiden, jotka vielä hyvin muistavat entisajan huoneustot, täytyy tunnustaa, että niissä ilmeni arvokkuuden, hienon sirouden ja kodikkaisuuden leima, jota kaikkea nykypäivinä turhaan saa etsiä.
Sillä kun nyt astuu uudenkuosiseen salonkiin, kuinka onkaan kaikki toisenlaista! Useimmittain on se pieni ja sen seinät niin perinpohjin ovien ja ikkunoiden rikkirepimät, että tuskin niiden varsilla löytyy sijaa minkäänlaisille huonekaluille. Paksut, raskaat uudinverhot peittävät akkunat niin että huoneessa vallitsee loppumaton hämärä ja ilma tuntuu ummehtuneelta ja painostavalta. Ensi askeleelta tahtoo väkisinkin arvella, että talossa on parhaillaan suursiivous, tahi että onkin astunut sisään johonkin sekatavarakauppaan, sillä huonekalut seisovat kaikki kaukana seinistä lattialla, joko yksinäisinä tahi sitten ryhmittäin, kaikki sekasin, huolimatta eri muodoistaan ja päällisistään. Koko huone on täpösen täynnä kaikenlaista kapistusta niin että on kerrassaan vaikeaa hapuilla ja kopeloida eteenpäin tuon teeskennellysti epäjärjestykseen olevinaan asetellun, vaan kuitenkin määräpaikoilleen varmasti järjestellyn paljouden keskellä. Täytyy olla peloissaan milloin sattuisi töyttäsemään jotakin taulunjalustaa, jolle suuri valokuva, pölyisellä samettirievulla puolittain verhottuna, on asetettu, tahi tyrkkäsemään nurin jonkun kipsikuvaa tai maljakkoa kantavan pylväspahasen, taikkapa itsekin kompastumaan pieneen ja matalaan, turkkilaiseen, norsunluukoristeilla kirjailtuun pöytään, täynnä kiinalaisia kupposia. Kääntyipä minnepäin tahansa, aina on jotakin tiellä. Tuolla seisoo suuri palmu keskellä lattiaa, sulkien kerrassaan aiheettomasti kulkumahdollisuuden, ja sen terävät lehdet kutkuttelevat niskaan kun siitä ohi täytyy yrittää luovailla; tuolla taas on muinaisaikainen ranskalainen piironki asetettu japanilaisen, koruompeluksilla kirjaillun silkkivarjostimen eteen, ja kaikkialla on etasäärejä, kuvahyllyjä, pylväsjalustoja ja muita hyllyjä, kaikki täynnä sekalaisia posliininukkeja, kuppeja, maljakoita ja lapsellisia, turhanpäiväisiä pieniä kapineita, joilla ei ole minkäänlaista taiteellista arvoa eikä kuosia, erikoisesineitä ja leikkikaluja, jotka sopisivat hyvin lapsille. Jos sitten on vielä jokukaan paikka jäänyt jälelle, on se sullottu täyteen sukulaisten ja heidän kaikkien lapsinypyköidensä joko suurempia tahi pienempiä valokuvia, joiden paikka paljon paremmin olisi valokuva-albumissa ja jotka tuolla tavalla esiin aseteltuina tekevät päinvastoin ikävän ja kuivan vaikutuksen vieraaseen, joka ei niistä välitä. Ja jos tahtoo istahtaa, niin silloinpa sitä joutuu pahempaan kuin pulaan, sillä tuollaisilla mataloilla, pitkin lattiaa venyvillä nojatuoleilla ei tosiaankaan voi istua, vaan ainoastaan maata tahi loikoilla yhtä epämukavassa kuin salonkielämään sopimattomassakin asennossa. Kaikki tuo on huokeahintaista rihkamaa, jonka tyylissä ei ole hienoa siroutta eikä ylevyyttä, vaan joka kyllä kirjavine väreineen, koristeineen ja hullunkurisine muotoineen pystyy loistamaan silmiin.
Tuollainen huoneiden sisustamistapa muistuttaa toimettomasta, loikoilevasta kiemailija-olennosta, jolla ei ole maku-aistia eikä hienompaa sivistystä, ja onkin se luultavasti sellaisista piireistä kotoisin.
Ajatelkaa sitten vielä kuinka suunnattomat pölykerrokset noihin huonekaluihin on kätkettynä ja kuinka niissä piilee miljaardien basillien ja bakterioiden pesäpaikat. Ja entäs sisäneitsyt-raukan vastuunalaisuus kun hänen täytyy pitää puhtaana koko tuo romujoukkio särkemättä mitään!
Kun vanhanaikainen piironki ja kaappi ja kaikenlaiset kapistukset, posliininuket, leikkikalut, pienet valokuvat ja joukottain sensemmoista siirrettiin salonkiin, hävisi samalla koko salonki sen oikeassa merkityksessä ja muuttui jonkunlaiseksi vierashuoneentapaiseksi. Ja kun sekin pian oli täyteen ahdettu, alettiin sitten muutkin huoneet sulloa kukkuroilleen samanlaista rihkamaa. Astiakaapeista ja säiliöistä otettiin esille hopeat ja posliinit, jotka vanhoissa kätköissään olisivat olleet oikeassa ja varmemmassa säilössä. Arvoltaan kutakuinkin epäilyttäviä lautasia ja vateja ripusteltiin ruokasalin seinille kiiltämään. Astiakaapin hyllyille eli niinkutsutulle »senkille« aseteltiin ylen kerskuvasti kaikki kupari- ja lasitavarat mitä talossa löytyi, samoin hopeavehkeet tahi sellaisten puutteessa hopeaa jäljittelevästä sekotusmetallista tehtyjä astioita. Ja saipa vielä päällepäätteeksi nähdä, että salin ympäri kiertävä laudoitushyllykin oli lastattu täyteen vanhoja, rumia tinatuoppia ja pikareja tahi savikulhoja, joiden oikea paikka olisi keittiön laudakoilla ollut. Rauhallinen, tyyni sävy, jonka tulisi miellyttävästi vallita ruokailuhuoneessa, on muuttunut levottoman hajamielisyyden tunteeksi, jonka herättää seinillä ja hyllyillä kiiltelevät korukalut ja koristeet. — Vasta sitten kun koko huoneusto oli muuttunut leikkikalunäyttelyksi oltiin tyytyväisiä.
On luonnollista, että tämä kaikki oli vaikuttanut myöskin tapoihin ja seurustelumuotoihin, jotka nekin olivat samalla muuttuneet. Hieno sävy tässä suhteessa ja salonkielämä yleensä hävisivät samalla kuin todellinen salonkikin.
Tämä kuvaus tuntunee monesta kylläkin räikeältä, mutta kaikki on kuitenkin tarkkaan todellisuuden mukaisesti kerrottu.
Kaikeksi onneksi näyttää tuo makusuunta nyt alkavan kuitenkin väistyä yksinkertaisemman ja järkevämmän tyylin tieltä.
Minun nuoruuteni ajat sattuivat juuri siihen aikaan, jolloin kodit sisustettiin ja kalustettiin silloin aivan yleiseen, tosin jäykkään vaan samalla arvokkaaseen empire-mahonki-tyyliin. Ja se herättikin jo aikaisimpina vuosinani minussa niin syvälle juurtuvan vaikutelman, ettei sitä saanut häipymään sekään makusuunta, joka sittemmin tuli vallitsevaksi ja johti nykyään vallalla olevaan sekasotkutyyliin. Myönnän kernaasti, että käsitykseni juuri tästä syystä on jonkun verran yksipuolinen. Makuasiasta on sangen vaikea väitellä. Pitäköön kukin oman makunsa — kunhan se ei vaan ole huono.
Samoin kuin nykyjään vallalla oleva kuosi ja tapa kalustaa ja koristella kodit — sillä mistään erityisestä tyylistä ei voine enää puhuakaan — on kaikkialle tunkeutunut niin että alemmatkin kansanluokat, vaikkakin heiltä puuttuu sekä ne edellytykset että maku ja arvostelukyky, jotka tässä tulevat kysymykseen, ovat yrittäneet jäljitellä tuota tapaa — niin pääsi empire-tyylikin aikoinaan sellaiseen vauhtiin, että se vähitellen muodostui kerrassaan vallitsevaksi. Kaikki huoneustot olivatkin senvuoksi jotakuinkin samankuosisia, sillä ne, joilla ei ollut varaa hankkia kalliita mahonkihuonekaluja, täyttivät huoneensa yksinkertaisemmilla, kiilloitetusta koivusta tehdyillä kalustoilla — kuitenkin aina samaan tyyliin käyvillä. Tämä seikka loikin senaikuisiin asumuksiin yksitoikkoisuuden leiman, jota nyt pidettäisiin sangen ikävänä. Mutta siitä oli samalla seurauksena se etu, että silloin katsottiin vähemmin huonekaluihin kodissa, kuin siihen viihtymykseen ja henkeen, joka siellä asusti. Huonekaluilla ei siihen aikaan ollut niin tärkeää merkitystä kuin nyt.
Toisenkin ja painavamman huomautuksen voi tehdä suoranaisena seurauksena senaikuisesta huoneiden sisustustavasta. Kun näet empiire-tyyli viime vuosisadan alussa tuli käytäntöön ja piti yleisen makusuunnan vallassaan, seurasi siitä ikävä kyllä, että alettiin halveksia, jopa suorastaan tuntea vastenmielisyyttä kaikkia vanhoja, usein kerrassaan kauniita talon tavaroita kohtaan, jotka siihen asti olivat kodin kaunistuksena olleet. Sirot, hienosti tehdyt, aistikkaat Kustaan aikuiset huonekalut, jotka olivat vanhempaa kuosia, tuomittiin nyt yht'äkkiä vanhanmuotisiksi ja rumiksi, joita ei ansainnut pitää arvossa eikä säilyttää, vaan saivat alentua muuttamaan paremmista huoneista vähemmän huomattaville paikoille tahi joutuivat suoraan ullakolle ja romukamareihin, johon ne kätkettiin ja unohdettiin, tahi menivät siellä pilalle ja hävisivät teille tietymättömille. Kauniita, vanhanaikuisia kaappeja laahattiin säilytyshuoneisiin, jossa ne saivat toimittaa rouvan mausteaineiden pitopaikan virkaa, ja kuvaveistoksilla koristetut, kullatut huonekalut löysivät tiensä lastenkamareihin ja palvelusneitsyeiden huoneisiin. Eivätkä yksin huonekalut joutuneet tällaisen alennushävityksen alaisiksi, vaan sama kohtalo peri myöskin muut vanhat talouskalut, kruunut, kuvastimet, lasitavarat, posliinit j. n. e. Kaikkien sellaisten täytyi nyt väistyä uudempain kuosien ja muotojen tieltä.
Juuri silloin muutamat harvat henkilöt, jotka olivat kaukokatseisempia kuin suuri yleisö, keräsivät kokoon suuret ja kallisarvoiset kokoelmansa. Sellaisista henkilöistä mainittakoon eräs kamreeri Heldt Turussa ja Christian Hammer Tukholmassa. Tavallisesti saivat he ostetuksi vanhoja, vanhanaikaisia tavaroita aivan pilkkahinnalla, mutta joskus he myöskin vaihtoivat itselleen kaikki talon tavarat antamalla sijaan toiset ja uudenkuosiset huonekalut ja talousvehkeet, useimmittain silloin mitä kehnointa lajia. Olen usein käynyt katselemassa heidän kokoelmiaan ja kerrassaan hämmästynyt, sillä niin tavattoman runsaasti niissä löytyy historialliselta ja sivistykselliseltä kannalta tärkeitä ja mielenkiintoa herättäviä esineitä. Ollen liian kallisarvoisia pysymään omassa maassa, jossa ei sitäpaitsi silloin ollut mitään yleistä kokoelmaa tällaista varten eikä myöskään yksityisiä asianharrastajia, ovat kaikki nuo keräyksen tulokset, samoinkuin eversti Sliezen'inkin myöhempinä aikoina Helsingissä kokoilema kokoelma vaeltaneet meiltä pois ulkomaille, hajaantuneet ja häipyneet korvaamattomaksi vahingoksi meidän omalle maallemme.
Lapsuudestani muistan vielä niin perin hyvin sekä »Suur-isoäidin» vanhan kodin Mälkilässä että meidän oman kotimme Björkbodassa. Molemmat nämä kodit olivat vielä silloin milt'ei aivan kokonaan samassa asussa, jollaisina ne jo vuosisadan olivat säilyneet — ei mitään oltu muutettu, vaihdettu, eikä hävitetty. Mutta kun isäni, otettuaan vuonna 1844 eron senaattorin virasta, asettui maalle asumaan, tahtoi hänkin, että kotimme Björkbodassa pitäisi saada sen ajan leima ja päättikin niinollen uusia kodin muodinmukaiseksi. Vanhat, jaloilla seisovat kuvitetut hollantilaiset kaakeliuunit revittiin, jotta niiden sijalle voitaisiin muurata uudenaikaiset, valkoiset, Pietarista tuodut uunit. Laudoitukset, jotka kiertelivät jokaisen huoneen seiniä ja joihin muutamissa huoneissa oli kuvaveistoksia kaiverrettu, kiskottiin paikoiltaan, samoinkuin ovien päältä vanhat koristeetkin; myöskin kankaasta tehdyt ja öljyvärillä maalatut seinäverhot, jotka hienommissa huoneissa olivat runsaasti koristellut, revittiin pois ja vaihdettiin suurikukkaisiin, ranskalaisiin paperitapetteihin, joita — silloin uutuus meidän maassamme — ihailtiin korkeimman hienouden merkkinä. Vanhanaikaiset, kauniit huonekalut siirrettiin ja sijoiteltiin vierashuoneisiin, palvelijain ja palvelusneitsyeiden kamareihin tahi annettiin pehtoreille ja konttoriherroille käytettäviksi, jotka sitten muuttaessaan pois pyysivät saada viedä huonekalut huoneistaan mukanaan, ja siihen usein suostuttiin.
Niin oli asianlaita meillä ja minä luulen, että samalla tavalla ja samoilla perusteilla melkein yht'aikaa ympäri koko maamme hajoitettiin ja annettiin häipyä teille tietymättömille kaikki vanhat taloustavarat — kaikki johtuen vain tuosta yhä enemmän valtaan päässeestä kiihkosta sommitella kodit uudenkuosisiksi. Vanhaa ei siihen aikaan ensinkään tahi ainakin ylen vähässä määrässä kunnioitettiin.
Tavattoman harvassa lienee sellaisia koteja maassamme, jotka olisivat välttyneet tuollaisen yleisen hävityspuuhan alaisiksi joutumasta. Näin minä kuitenkin vielä sangen myöhään, vuonna 1870, yhden sellaisen paikan kun tulin Strömforsin tehtaalle, jonka tehtaanisäntä Pehr af Forselles omisti. Hän oli asuntonsa säilyttänyt koskemattomana, sellaisena kuin se jo kolmen sukupolven ajan oli ollut. Mutta pian senjälkeen luisui sekin samaan hävityksen kuiluun.
Kun minä vuonna 1856 otin Björkbodan halttuuni, oli makusuunta jo jonkun verran muuttunut ja jotkut alkoivat jo huomata ja käsittää kaiken vanhan suuren arvon. Niiden joukossa olin minäkin. Kaikkialta koottiin silloin jälleen käsiin ne rippeet, jotka vielä jälellä olivat. Ullakolta, palvelijain ja neitsyeiden kamarista ja meijeristä löydettiin vielä silloin jonkun verran vanhan komeuden jätteitä, muutamia hienosti tehtyjä, kauniita, vanhoja huonekaluja. Joskin ne olivat jo huonossa kunnossa, puolittain pilallisia, saatiin ne kuitenkin korjatuiksi ja siistityiksi, ja minä voin noilla, ennen kaksikymmentä huonetta täyttäneiden huonekalujen vanhoilla jätteillä sisustaa kolme huonetta, joita kaikki ihailivat ja erinomaisen kauneiksi kehuivat — kerrassaan koko huoneuston kaunistukseksi.