XVII
KOTI JA SEURAPIIRIT.
Samoin kuin kaikki muukin tuona aikana, ovat myöskin elämä ja tavat sekä kodissa että seurapiireissä ihmeellisellä tavalla muuttuneet, jopa niin huikaisevassa määrässä, että ne nyt ovat kerrassaan vastakohtia kaikelle sille, mikä kuvaamanani aikana oli käytännössä.
Sillä mistään seuraelämästä, ainakaan sen mukaan mitä seuraelämällä siihen aikaan käsitettiin, tuskin nykyjään voi puhuakaan; se on näet vähitellen, melkein huomaamatta hävinnyt häviämistään. Ajatellaanpa esimerkiksi, että jonkun nyt syystä tai toisesta täytyisi pitää juhlapidot, niin katsoo hän kaikista sopivimmaksi, ehkäpä ainoaksi mahdollisuudeksi toimeenpanna kemunsa Seurahuoneella. Eihän näet nykyjään voida ajatellakaan, että tuollaista juhlaa kotona voisi viettää.
Myöskin minun nuoruuteni päivinä perheessä vallinnut yhteys ja yhteyden tunne, joka ikäänkuin muodosti koko kotielämän, on nyt milt'ei tyyten hävinnyt tahi ainakin suuressa määrässä muuttunut.
Likeinen ja luonnollinen yhteys koti- ja seurusteluelämän välillä menneinä aikoina juuri viehätti ja miellytti niin sanomattomasti.
Perheen isä työskennellee nyt, niinkuin silloinkin, koko aamupäivän virkatoimissaan tahi liikeasioissaan, ja on niinollen sen osan päivää kotoa poissa. Rouva taas nykyjään kuluttaa aamupäivänsä käymällä myymälöissä, sillä kaikkihan täytyy nykyaikana ostaa, usein vain yhtä päivää varten kerrallaan — sitten täytyy hänen käydä useissa paikoissa vierailulla, mieluimmin niin monessa kuin suinkin, senjälkeen pistäytyä muotimakasiinissa koettelemassa pukua, ja kaiken tämän päälle lopettaa hän aamupäivänsä ja pilaa samalla ruokahalunsa istumalla mukana jossakin päivittäin uusiintuvassa kahviseurassa, joita toimeenpannaan lukemattomien aiheiden johdosta ja varjolla — tahi pitää hänen mennä ompeluseuraan tai myyjäisiin, joita sokeiden, vanhojen, hätääkärsivien y. m. hyväksi pidetään — tahi taas ajella hautajaissaatoissa, kukkakimppu kädessä, ympäri kaupungin katuja — sanalla sanoen: kotonaan taloutta hoitamassa ei hän tahdo olla, sillä eihän se olisi hauskaa, eikä hänellä sitäpaitsi ole sellaiseen liikaa aikaakaan.
Tyttäret nykyaikaan ovat tietysti ylioppilaita ja käyvät luennoilla
yliopistossa tahi sitten tepastelevat naurussasuin Esplanaadinkadulla.
Samoin ovat pojat joko koulussa, yliopistossa tahi virastoissa. —
Aamu-päivällä ei kukaan ole kotona.
Päivällisen ajoissa voi sattua niin, että koko perhe kokoontuu yhteen hajaantuakseen pian jälleen eri haaroille — joko nukahtamaan päivällisunta tahi lukea ahmaisemaan hieman uudenaikaista kirjallisuutta. Ja kun tulee ilta, jää talo jälleen tyhjäksi.
Sillä silloin täytyy tyttärien kiiruhtaa osakuntakokouksiin keskustelemaan ylen tärkeistä kysymyksistä tahi johonkin niistä lukemattomista konserteista, joissa »Euroopan etevimmät» pianonsoittajat, viulunvinguttajat, tenoorit tai sopraanot antavat neronsa ja taituruutensa pulppuilla ja joita he kaikki luonnollisesti tavattoman hyvin ymmärtävät arvostella. Tahi on heidän jouduttauduttava kuuntelemaan yhtä lukuisia vierailevain luennoitsijoiden ja kirjailijoiden esitelmiä — mukava tapa ammentaa itselleen hitusen verran sivistystä — tahi johonkin äskettäin perustettuun yhdistykseen, joita tukuttain on muodostettu joko »palvelusneitsyeiden sivistämiseksi» tahi »rangaistusvankien jalostamiseksi musiikin kautta» j. n. e., sillä tuollaisia keksintöjä on nykyjään lukemattomia.
Samoin kuin tyttäret on myöskin perheen miesväki illan kuluessa puikahtanut pois kotoa. — Mihin? — Jos tahdotte heidät löytää, niin etsikää heitä kaupungin lukuisista varieté-teaattereista, »Kaivohuoneelta», jossa he nauttivat »Kullatun savikukon» jalostavasta syväaatteisuudesta, tahi Kämpistä, Oopperakellarista, Luodolta, Fenniasta, Kappelista, Haagasta, Seurahuoneelta j. n. e.; siellä he savun tukahduttamissa saleissa istuvat, kuunnellen viulujen korviavihlovaa vingutusta ja siellä heitä »Gretchen'in» käheästi pihisevät laulusävelet tahi »Kätchen'in» täyteläiset muodot ja piirteet hurmaavat ja vieläpä sen lisäksi senora Elviran, »la Flor de Estremaduran» kastanjettisäestyksen rämähdellessä, tekemät riettaankevytmieliset kiemurtelut ja ruumiinliikkeet, joita ohjelmassa tanssiksi kutsutaan. Tällaisten »kohottavain» esitysten jalostavan vaikutuksen alaisina istuvat nuoret herrat — samoin vanhatkin — ryhmittäin pöytien ympärillä, haikuutellen havannasikareja ja nauttien ylenpalttisesti juuri lopetetun illallisen jälkeen maistamalla pienen kupposen »ekta» mokkakahvia, jonka mukana seuraa jotakuinkin monta lasia konjakkia tahi munkkia, chartreusia tahi punssia taikkapa sitten joka lajia sikin sokin — ja selvitellen samalla vilkkaassa ja kovaäänisessä keskustelupauhinassa maailmankatsomuksiaan. Tällainen on sekä mukavaa että hupaisaa, sillä täällä ei heidän tarvitse lausuntojaan valikoida eikä sanojaan seuloa niinkuin seurapiireissä, eikä täällä niin tarkkaan lasketa sitäkään mitä tuollaisissa kevyissä jutteluissa yleensä puhutaan ja esilletuodaan.
Sellainen on koti nykyjään.
Mutta toisin oli ennen.
Ei silloin naisväki aamupäivillä juoksennellut vierailuilla, kahvikesteissä ja ompeluseuroissa, eikä myöskään hautajaissaatoissa ajellut siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei tuollaisia huvituksia ollutkaan eikä toimeenpantu tähän vuorokaudenaikaan, joka oli kodille kokonaan omistettava.
Ja kokonaan kuluikin aamu ja aamupäivä kotiaskareiden suorittamiseen ja järjestelemiseen. Kuten jo ennemmin olen kuvannut, oli näet koko suuren talouden taakka emännän hartioilla. Joskaan hänen itsensä ei tarvinnut ottaa osaa kaikkiin askareihin, niinkuin asianlaita joskus oli, niin täytyi hänen kuitenkin pitää silmällä kerrassaan kaikkea ja etupäässä huolehtia, että kaikki tuli hyvin järjestetyksi kodissa tiheitä, alituiseen vuorottelevia kutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja pienempiä erikoistilaisuuksia varten.
Vaikka tuollaiset puuhat varmasti usein olivat sangen raskaita ja aikaa kysyviä, niin ei kuitenkaan koskaan kuullut emäntäin nurkuvan tai valittavan, että he olisivat liiaksi rasittuneet, että heidän hermonsa olisivat menneet pilalle tahi heistä nämä puuhat vastenmielisiltä tuntuisivat. Päinvastoin näytti emäntä ilomielin täyttävän tehtävänsä, jotka kysyivät häneltä puuhaa tarpeeksi ja vetivät hänen ajatuksensa puoleensa. Sillä tuottihan tämä kaikki samalla hänelle tyydytystä ja tietoisuuden siitä, että hän kylvää täten iloa ja viihtymystä kotiinsa, ja varmaankaan ei häntä vaivannut sellainen tyhjyyden ja toimettomuuden tunne, joka mielestäni nykyjään enemmän kuin mikään muu painostaa rouvien alituisesti heikkoja hermoja.
Tyttärilläkin perheessä oli puuhaa yllinkyllin omalla tahollaan. Nuorempina lueskelivat he kotiopettajattaren johdolla — aikaihmisiksi ehdittyään oli heillä täysi työ puuhatessaan itselleen pukimia ja sensemmoista vähä väliä sattuvia kutsutilaisuuksia varten. Ei ollut silloin olemassakaan kaikenlaisia »Magasin du Nordia» tahi »la Parisienneja», joista ilman minkäänlaista vaivannäköä — muutamalla satamarkkasella! — voi tilata itselleen puvun. Nuoret naiset saivat itse pitää huolta kaikesta. Kangasta ja muita tarpeita saatiin Etholénin ja Deckerin myymälöistä, lopusta saivat he itse huolehtia ja valmistaakin usein koko pukunsa joko kamarineitsyeen tahi jonkun päiväpalkkalais-ompelijattaren avulla.
Siinä olikin kankea ja vaikea työ edessä, sillä naispukujen tuli olla usein korko-ompeluksin koristeltuja, ja ompelu- tahi korko-ompelukoneita ei ollut vielä silloin olemassakaan, joiden avulla työ olisi helpommin sujunut. Mutta toimeen sitä kuitenkin tultiin ja välttämättömyys muodostui hyveeksi. Nuoret tytöt tekivät työtä ilomielin ja innolla, sillä muuten saivat he istua kauniisti kotona. Tottumus ja pakko johti erinomaiseen taitavuuteen, niin että he usein oppivat laittamaan paitsi pukujaan myöskin muita tarvekalujaan, kuten hattuja, kukkaisreunustoja, vieläpä joskus — niin kerrottiin — tanssikengätkin valkoisesta silkistä.
Syksyisin, varsinkin joulun eilusaikoina ennenkuin suuri sesonkiaika alkoi, oli tyttärillä taas kiireet hommat valmistellessaan joululahjoja, sohvanpieluksia, matkavöitä, helmiompeluksilla kirjailtuja piipunvarsia, koruompeluilla kaunisteltuja matkalaukkuja, tohveleita, kellonnuoria ja sensemmoisia. Mutta nyt ostellaan kaikki joululahjat valmiina myymälöistä, vähääkään vaivaa niihin uhraamatta. Ei välitetä enää siitä, että kaikkien joululahjain pitäisi olla omatekoisia.
Jos ilma oli suotuisa, oli naisilla tapana ennen päivällistä pujahtaa hieman ajelulle kaupungissa saadakseen hengittää raitista ilmaa tahi pistäytyivät he kävelylle, jolloin »pikenttipalvelija» seurasi heitä suojelusvartijana.
Kun perheen huolenpitäjä sitten hiukan ennen kello 2 tuli kotiin, syötiin päivällisateria.
Joll'ei herrasväkeä oltu kutsuttu muualle illaksi, joka muuten oli sangen tavallista, kävivät he itse silloin vierailulla tahi taas pysyivät kotona ottaen vieraita vastaan, sillä jos kerran kotona oltiin, oli koti silloin myöskin aina avoinna vieraille. Ei silloin suljettujen ovien takana istuttu. Ainoastaan suru ja sairaustapaukset aiheuttivat poikkeuksen tähän sääntöön.
Kellon lyötyä puoli seitsemän, sytytettiin neljä vahakynttilää salongin kattokruunussa ja suuri lamppu sohvapöydällä ja vieläpä mahdollisesti pari kynttilää peilipöydilläkin. Käyntikorttilaatikko otettiin pois eteisen ovelta. Isä oli siirtänyt syrjään senaatin pöytäkirjat, pukeutunut iltaista vastaanottoa varten ja astui salonkiin.
Salonki siihenaikaan oli todellakin oikea salonki. Nyt sitävastoin tällaisen huoneen pitää olla hieman itsekutakin huonelajia, eikä senvuoksi ole oikeastaan mitään; enimmän on se nykyjään kuitenkin buduaari-kammion tapainen, mutta myöskin jonkinlainen harvinaisuushuone, arkihuone, musiikkihuone, kirjoitushuone, vieläpä kasvihuonekin kituvine kasvineen ja usein kaiken päälle vielä tupakkahuonekin. Miksikähän vielä muuttuneekaan tulevien sukupolvien aikana?
Mutta silloin vastasi salonki vielä nimeään ja tarkoitustaan; se oli arvokas ja yksinkertainen, valoisa, ilmava ja tilava — vaikkakin nyt tietysti pidettäisiin silloista huonekalujen järjestystä jäykkänä, kun ne pitkin seiniä oli asetettu ja ehkäpä ne liian kovapohjaisiksikin havaittaisiin, sillä huonekalujoustimia ei vielä silloin oltu keksittykään.
Kauvan eivät kynttilät kruunussa ennättäneet palaa kun jo vieras toisensa jälkeen astui sisään, kaikki hännystakkipuvussa, sillä olisi ollut kerrassaan karkeakäytöksistä ja epähienoa tulla tavalliseen nuttuun puettuna iltavierailulle. Siihen aikaan oltiin näet sangen arkatuntoisia ja tarkkoja vierailuiden suhteen. Paitsi välttämättömiä »kiitos-viimeisestä-visiittejä», oli kylänkäyntejä mitä erilaisimpia sen lisäksi, kuten onnitteluvierailut, jotka milloin mistäkin syystä aiheutuivat, uudenvuoden-, nimipäivä- ja syntymäpäivävierailut j. n. e. Perheen likeisimmän kanssakäymispiirin piti sitäpaitsi vielä sillä välin pistäytyä katsomassa. Poissaolo käsitettiin helposti tahalliseksi ja kylmäkiskoisuudeksi.
Siten kokoontui yhteen usein sangen suuri joukko, muodostaen piirin sohvapöydän ympärille, jolla lamppu iloisesti paloi. Muutamat vetäytyivät kuitenkin pian pois, kumarrettuaan, suudeltuaan emäntää kädelle, vaihdettuaan muutaman sanan ja siten tehtyään asiankuuluvan kohteliaisuusvierailun ennättääkseen vielä samana iltana käydä useammassa paikassa. Niinollen alituista tulemista, kumartamista ja menemistä. Mutta useat vieraista jäivät kuitenkin koko illaksi. Ja jos heitä oli monta, otettiin esille pelipöytä, jonka ääressä muutamat vanhemmista vieraista kävivät käsiksi whistipeliin.
Vieraiden liutaan kuului myöskin seurapiirien nuoret herrat, jotka siihen aikaan mielellään viettivät iltojaan perheissä — ehkäpä ei niin paljon omasta halustaan kuin tottumuksesta ja muunlaisten iltahuvitusten puutteessa — sillä eipä löytynyt siihen aikaan minkäänlaista kullattua savikukkoa, joka olisi heitä houkutellut, ei myöskään varieté-teaattereita tenhettärineen ja kahvikupposineen, jonka yhteyteen konjakki ja likööri eroittamattomasti kuuluu, eikä kaikki-aikaansaavia kokouksia, jotka olisivat heidän aikansa vieneet. Kaikki tällainen on uudemman ajan keksimää. Senpävuoksi täytyi nuorten miesten turvautua perhe-elämään, jossa he näyttivät hyvin viihtyvänkin, sillä muussa tapauksessa olisivat he saaneet istua yksin kotona.
Sitä mukaa kuin vieraita taloon saapui, tarjottiin heille teetä. Jos silloin oli tarjottimelle pikkuleivosten joukkoon asetettu myöskin valmiita voileipiä, oli se merkki siitä, ett'ei vieraita nyt illalliselle kutsuttaisi. Ja siinä tapauksessa söi kukin iltaruokansa kotiin tultuaan. Joll'ei tarjottimella voileipiä ollut, niin tiesi kukin, että yksinkertaiset illalliset tarjottaisiin. Mutta se tapahtui hyvin harvoin.
Kello kymmenen aikaan tavallisesti vieraat läksivät pois.
Myöskin me lapset saimme iltasin istua salongissa, sillä perheen tuli olla kokonaan koolla, mutta loikoilla ja vetelehtiä ei meidän sallittu. Suoraselkäisinä siellä täytyi istua, emmekä saaneet liijan puheliaiksikaan ruveta, vielä vähemmän kysellä jotain tahi sotkeutua keskusteluun, ainoastaan vastata kun jotain kysyttiin. Nykyjään olen minä kuitenkin ollut perheissä, joissa on ollut kerrassaan mahdoton mitään keskustelua ajatellakaan, ja juuri lasten tähden, sillä heidän tulvimalla tulvivain kysymyksiensä vuoksi ei kukaan muu saa sanan vuoroakaan ilman että he jo siihen takertuvat ja niin häiritsevätkin nuo pikku tyrannit pian suunapäänä koko keskustelun. Mutta ennenaikaan istuttiin hiljaa ja kuunneltiin mielenkiinnolla mitä vanhemmat puhuivat. — Myöskin itse keskustelu on ihmeellisesti muuttunut. Ennen esiintyi se usein kertovassa, ikäänkuin kaskumaisessa muodossa. Useilla vanhemmilla herroilla olikin oikea taituruuskyky keskustella ja he pitivät tarkkaa huolta siitä, että kertominen sujui hyvin ja keskustelu pysyi vireillä. Niinpä olivat esimerkiksi vanha valtioneuvos J. A. Ehrenström, parooni O. W. Klinckowström, valtioneuvos G. von Kothen ja professori Ilmoni, joka oli samalla erinomainen miimikko, todellisia mestareja kertomataidossa. Samoin isäni kun hän sille päälle sattui.
Kun vanhemmat herrat ottivat osaa tällaisiin illanviettoihin opettavaisesti keskustellen, saivat illat siten yhä enemmän lennokkuutta ja mielenkiintoa, painaen hienouden ja sivistyksen oikean leiman senaikuiseen seurusteluelämään ja vaikuttaen valaisevasti nuorisoon.
Käyntikorttilaatikolla oli oma tärkeä tehtävänsä perhe-elämässä. Jos oltiin kotoa pois, riippui se ovella; jos taas kotosalla oltiin ja otettiin vieraita vastaan, silloin oli laatikko sisäpuolella. Mutta sattui niinkin että perhe oli kotona ja talo valaistu kirkkaasti, mutta käyntikorttilaatikko siitä huolimatta riippui ovella. Silloin merkitsi se taas sitä, että talossa parhaillaan vietettiin jotain yksityisjuhlaa tai perhekutsuja, ja vieraiksi aikovat kääntyivät silloin takasin. — Mutta tärkeintä osaa näytteli tuo laatikko uudenvuodenpäivänä.
Sillä silloin oli jokaisen käytävä kaikkien tuttavainsa luona toivottamassa »onnellista uutta vuotta!» Mutta jos kerran kaikkien näinollen täytyi olla ulkona uudenvuodentoivotus-vierailuilla, niin kukaan ei kai olisi voinut olla kotona. Seurauksena tästä olikin, että kukin pysyi kotonaan ja lähetti sensijaan palvelijansa tahi sellaisen puutteessa jonkun vahtimestarin pyyhältämään ympäri kaupunkia ja heittämään uudenvuodenkortteja asianomaisiin käyntikorttilaatikoihin. Oli kerrassaan hauskaa istua ikkunan ääressä ja katsella kuinka kaupungin kaikki »pikenttipalvelijat» liehuivat kaduilla ja lensivät huimaa vauhtia toinen toisensa edelle. Ja hupaisaa oli sitten aina puolen tunnin kuluttua käydä kokemassa täyteen sullottua käyntikorttilaatikkoa ja laskea kuinka monta uudenvuodentoivotusta jälleen oli tullut. Näiden uudenvuodenkorttien nojalla sommiteltiin ja laadittiin sitten kutsulistat kemuihin.
Vihdoin huomattiin kuitenkin kuinka hullunkurisia tuollaiset »pikenttien» avulla tehdyt uudenvuodenvierailut oikeastaan olivat ja niin hävisi tuo tapa vähitellen käytännöstä monien muiden senaikuisten tapojen mukana. Sensijaan ruvettiin sanomalehdissä ilmoittamaan, ett'ei tuona päivänä erityisille vierailulle tulla.
Kuvaamani ajanjakso oli seurusteluelämän kukoistusaika Suomessa ja korkeimmillaan ilmeni seuraelämä siihen aikaan vietetyissä suurissa tanssiaisissa. Maan korkeimmat virkamiehet, jotka sitäpaitsi kantoivatkin erityisiä niin kutsuttuja pöytärahoja tällaisia tarkoituksia varten (pöytärahat on sittemmin yhdistetty heidän tavalliseen palkkaansa) tiesivätkin ja ymmärsivät, että heillä näinollen oli velvollisuus, jonka täyttämisestä he eivät tahtoneet eivätkä voineetkaan vetäytyä pois. Oli niinmuodoin luonnollista, että näiden mahtimiesten — senaattorien, presidenttien, kenraalien, virastopäälliköiden, sijaiskanslerin, rehtorin y. m. tuli talven kuluessa toimeenpanna yhdet viralliset tanssiaiset paitsi päivällisiä ja yksityisiä pienempiä kutsutilaisuuksia, joita ei otettu tähän lukuun. Kutsu suuriin tanssiaisiin lähetettiin painetulla kortilla vähintäin viikkoa ennen kysymyksessä olevaa tilaisuutta ja kutsuvieraiden luettelo laadittiin valtiokalenterin avulla, joskin tanssitaitoisia kavaljeerejakin ja perheen lähimpään kanssakäymispiiriin kuuluvia sitäpaitsi mukaan kutsuttiin.
Ne nuoret naiset, jotka kuuluivat tähän erikoisoikeutettuun seurapiiriin, voivat siten jo syksyllä hyvissä ajoin laskea kuinka monissa tanssiaisissa he talvikauden aikana tulevat olemaan mukana ja sen mukaan järjestellä pukunsa. Tanssijaissarjan alkoi kenraalikuvernöörinapulaisen Amatus Thessleffin Nikolainpäivänä, 18 päivänä joulukuuta toimeenpanemat tanssiaiset, ja sitten niitä jatkui vähäväliä pitkin koko talvea.
Minun vanhempani toimeenpanivat tanssiaiset aina myöhemmällä talvella. Kutsuttuja oli silloin noin 300 henkeä, eikä heidän tarvinnut pahasti ahdingossa tungeskella meidän tilavassa huoneustossamme, ei varsinkaan senjälkeen kun osa vanhemmasta väestä, sekä rouvia että herroja, oli ennättänyt asettautua pelipöytien ääreen sisushuoneissa. Vieraat oli kello seitsemäksi kutsuttu ja ennen kahdeksaa olivat jo kaikki saapuneet. Salonki oli niin hyvin valaistu kuin siihen aikaan vain mahdollista oli: kristallikruunussa säteili kynttilöitä kolmessa ympyrärivissä ja kaikkien neljän oven päällä oli myöskin tiheät kynttelirivit sytytetty, seinillä paloivat seinälamput, »lampetit». Koko huoneusto säteili valomerenä, kaartinsoittokunta kajautti säveleitä pitkälle seinälle erittäin sitä varten rakennetulta parvekkeelta, tarjoilijoita ja vahtimestareita liehui ylt'ympäriinsä tarjottimillaan tarjoillen teevettä, myöhemmin sitten erilaisia virvoitusjuomia ja mantelimaitoa, rypäleitä ja hedelmiä, jäätelöjä, sokerileivoksia ja makeisia, lämmintä punssia j. n. e., lakkaamatta koko tanssiaisten ajan.
Kun vieraat olivat kaikki kokoontuneet ja tee juotu, kajautti soittokunta poloneesin, jolloin isäni, tarjoten käsivartensa virka-arvojen mukaan ylhäisimmälle daamille, tavallisesti kenraalinrouva Thesleffille, vei hänet kierroksen poloneesissa ja aloitti tanssiaiset. Toiset parit seurasivat heti perässä, järjestettyinä tarkasti virka-arvojen ja arvokkuuden mukaan. Ainoastaan vanhemmat ottivat tähän alkupoloneesiin osaa. Talutettuaan käsivarrellaan daaminsa pari kertaa salin ympäri, jätti kavaljeeri hänet paikalleen kumartaen kohteliaisuussääntöjen mukaisesti ja kiiruhti sitten viemään toista, kunnes kaikki rouvat olivat poloneesikierroksensa tehneet. Tällainen poloneesi, johon ainoastaan vanhemmat herrat kullalla kirjailtuine sotilas- ja virkapukuineen ja välkkyvine rintatähtineen ottivat osaa, näytti todellakin komealta.
Kun poloneesi hetken kuluttua loppui, soitettiin heti valssi ja silloinkos nuorison riveissä eloisuus ja hilpeys hereille heräsi, sillä olivathan he äskeisen poloneesin aikana vain katsojina seisoneet. Niin alkoi sitten oikea karkelo ja seurasi tavallinen tanssiohjelma: valssi, katrilli ja masurkka vuorotellen yhä uudistuen. Polkka oli vielä silloin tuntematon. Katrilleja, joita voitiin yksissä tanssiaisissa kahdeksankin tanssia, oli kolmea lajia, jotka erosivat hieman toisistaan, vuorojensa, liikkeidensä ja silloin vielä käytännössä olleiden piruettipyörähdystensä kautta, nimittäin ranskalainen katrilli, joka oli tavallisin, sitten vielä ruotsalainen ja venäläinen, mutta ylimalkaan olivat ne kaikki hyvin toistensa tapaisia. Kotiljongi, joka kesti usein sangen kauan ja oli hyvin väsyttävä, koska senaikuisen tavan mukaan kaikkien silloin täytyi seista, oli aina nuorten lempitanssi. Siten jatkui karkeloa ja ainoastaan hetkiseksi keskeytti sen illallisruokailu. Usein täytyi panna kruunuun uudet kynttelit, sillä vasta kellon jo lähetessä viittä aamulla läksivät viimeiset vieraat kotiaan kohden.
Vanhemmille, jotka pelipöytien ääressä olivat iltaa viettäneet, tarjottiin illalliset jo kello 11, jonka jälkeen he läksivät pois. Mutta tanssijoukolle katettiin illallispöytä vasta kello 2 yöllä ja oli silloin seisten syötävä. Kuitenkin muistan, että kerran illalliset tarjottiin pieniin pöytiin, joiden kunkin ääressä neljä tahi kuusi henkeä istui, ja täyttivätkin tällaiset pikkupöydät silloin sekä molemmat ruokasalit että salonginkin. Mutta tällainen syöntitapa, joka oli kyllä sangen hauska osanottajille, lienee tuottanut liian paljon vaivaa ja vaati sitäpaitsi tilaa tavattomasti ja vaivaloista tarjoilua, jonkavuoksi siitä tavasta luovuttiinkin. Ruokalajeja tällaisissa tanssiaisillallisissa oli sangen monta ja olivat ne erinomaisen hienoja ja sangen kalliita; eikä pöydältä viinejäkään puuttunut, punasia ja valkoisia ja väkevämpiä. Niin pitkälle kuin suinkin muistan, olivat tällaiset illalliset keittotaiteelliselta kannalta ja kaikinpuolin muutenkin yhtä hyvät ja suuremmoiset kuin nykyjään, ehkäpä vielä paremmatkin, huolimatta kaikenlaisista puheista senaikuisesta yksinkertaisuudesta.
Hienompi seurapiiri ei ollut siihen aikaan niin särkynyt ja jakaantunut eri puolueihin vastakkaisine aatteineen, käsityskantoineen ja harrastuksineen kuin nykyjään. Se oli jotakuinkin yhdenlaatuinen ja pysyi senvuoksi koossa. Täällä siihen aikaan olevat venäläiset seurapiirit otettiin ilman minkäänlaista rotueroittelua meikäläisiin piireihin ja mielellään kukin heidän kanssaan seurusteli. Etenkin tanssitaitoisten kavaljeerien joukossa nähtiin usein venäläiseen sotaväkeen kuuluvia upseereja, jos he vain osasivat ranskankieltä, joka meikäläisissä seurapiireissä oli keskustelukielenä. Sivistysaste ja personalliset, yksilölliset ominaisuudet määräsivät kuuluiko henkilö hienompaan seurapiiriin vai ei. Helsingissä oli silloin useita yleisesti pidettyjä venäläisiä perheitä joiden vieraanvaraiset kodit olivat avoinna meikäläisille samoin kuin meidänkin heille, ja siitä seikasta taaja ja sydämellinen kanssakäyminen olikin seurauksena. Ennen kaikkea muistan seuraavat: kenraali, osastonpäällikkö P. von Etter, kenraali, prikaatinpäällikkö Manderstern, kenraali, esikuntapäällikkö Kaulbars, amiraali, Viaporin päällikkö Walleronde, kapteeni, laivaston päällikkö, markiisi Traversé, kenraali, kaupunginpäällikkö Friberg j. n. e. Nuorempain tanssitaitoisten, venäläisiin piireihin kuuluvain herrojen joukosta muistan nyt erityisesti hienon ja pirteän luutnantti Fribergin, kaupunginpäällikön poika, ja Kantzoffin veljekset, kaksi kaunista kasakkaluutnanttia, naisten suosikkia, jotka ensimäisinä aina masurkassa ja kotiljongissa liehuivat. He olivat kaikki hyväntahtoisia kunnon miehiä, jotka tuntuivat rakastavan Suomea, sen kansaa ja oloja ja viihtyivät täällä hyvin. Hieman omituiselta tuntuu kuitenkin se soma seikka, että täällä palvelevain venäläisten mahtimiesten joukosta tuskin löytää yhtään venäläistä nimeä. Ehkä tuo kuitenkin oli vain sattuman leikkiä. Mutta se on kaikessa tapauksessa varma, että tällainen eri aineksien sekoitus löi silloiseen hienoon seuraelämään yleismaailmallisemman ja suvaitsevaisemman leiman kuin nyt.
Paitsi edellä kuvaamiani »virallisia» tanssiaisia, toimeenpantiin kodissani vielä pari, ehkäpä kolmekin pienempää tanssitilaisuutta talven kuluessa, jolloin tavallisesti noin sata henkeä oli kutsuttu. Syynä siihen, että meidän kodissamme elämä oli näin virkeää ja vilkasta, oli se, että vanhin sisareni oli silloin täysikasvuinen ja astunut maailman hyörinään; hän oli vanhempiensa lemmikki ja silmäterä, häntä kaikki tahtoivat miellyttää ja hakkailla, häneen huomiota kiinnitettiin ja hänestä yleensä pidettiin.
Talven ohjelmaan kuului vielä suuret, myöskin viralliset päivälliset, jotka tarjottiin korkeammille virkamiehille. Päivällispöytä katettiin suureen salonkiin ja kaartinpataljoonan soittokunta piti huolta musiikkipuolesta.
Riittäköön tämä kuvaukseksi suuremmista tilaisuuksista.
Jos taas joku sukulainen tahi muu rakas ystävä tuli kaupunkiin, antoi se aiheen toimeenpanna pienemmän piirin kesken päivälliset tahi illanvieton. Monenlaiset muut tilaisuudet, joita järjesteltiin yhteiseksi iloksi ja hauskuudeksi, jääkööt tässä lähemmin mainitsematta. Kaikki nämä puuhat yhdessä saivat aikaan, että elämä kodissa oli aina iloista ja hilpeää.
Huvituksiin kuului vielä myöskin lasten tanssiaiset, jotka toimeenpantiin joulunaikaan meillä niinkuin muissakin kodeissa, joissa vain kasvavaa nuorisoa oli. Huolimatta siitä, että meitä silloin piti silmällä kotiopettajattarien monilukuinen parvi, pidettiin kuitenkin kerrassaan hauskaa ja kului ilta hilpeästi tanssien ja leikkien vaihdellessa. Kaikki tuli muuten olla niinkuin tavallisissa tanssiaisissa ainakin; oikea soittokunta soitteli ja illalliset tarjottiin.
Tähän aikaan olin minä vielä aivan nuori, kasvava poikanen, enkä saanutkaan ottaa osaa muihin tilaisuuksiin kodissa kuin lasten tanssiaisiin. Ja täydellä syyllä luulen, ett'ei tämä seikka ollut mikään poikkeustapaus ja että elämä yleensä niissä piireissä, johon me kuuluimme, oli jotakuinkin samanlaista kuin kuvaamani elintavat minun kodissani, joskin jonkunlaisia vivahduksia ja vaihtelua ilmeni, riippuen kunkin huoneustosta ja varallisuudesta. Mutta perussävel, iloinen ja huoleton ajanhenki vallitsi luullakseni samallaisena kaikkialla.
Jos joku korkeammista virkamiehistä sattui olemaan leskimies tahi naimaton, ei hänen talossaan mitään tanssiaisia toimeenpantu, vaan sensijaan suuret iltakutsut yksinomaan herroille. Toiset taas, joiden huoneustoissa ei sopinut suurempaa juhlaa viettää, kutsuivat seurustelupiirinsä luokseen kahtena eri kertana, toisella kertaa herrat, toisella naiset.
Oli kuitenkin sellaisiakin perheitä, joille ei soveltunut toimeenpanna suuria tanssiaisia eikä illallisia, vaan jotka kuitenkin halusivat silloin tällöin nähdä seurapiirinsä kodissaan. Niissä perheissä toimeenpantiin sensijaan »kahvikekkereitä». Siihen aikaan olivat niin kutsutut kahviseurat, jotka nyt ovat niin tavallisia, milt'ei joka päivä aamupäivisin uudistuvia, aivan tuntematon huvitus, sillä se osa päivää käytettiin silloin aivan toisenlaisiin toimiin. Myöskin näitä kahvikekkereitä oli kahdenlaisia: suuret kemut, joita pari kertaa vuodessa, uutena-vuotena ja keväällä vietettiin ja joihin koko naistuttavapiiri oli kutsuttu, sekä sitten joukko pienempiä kekkereitä, vähäväliä uudistuvia, joihin vain likeisimmät piirit kokoontuivat. Tällaiset kekkerit alkoivat jo kello 5 aikaan iltapäivällä, jolloin tuota höyryävää lempijuomaa, kahvikultaa tarjottiin hopeaisesta kannusta loppumattomiin ulottuvien hienojen kahvileipien seuraamana. Ja vähäväliä sitä aina tyrkytettiin pikkuista lisätilkkaa ottamaan. Myöhemmin tarjoiltiin kaakkuja, hilloja ja muuta sellaista sekä sitten viimeiseksi teevettä. Kahvikemut loppuivat tavallisesti vasta kello kymmenen tienoissa illalla.
Kun kahvi oli juotu alkoi keskustelu luistaa yhä joustavammin ja vilkkaammin tällaisessa seurassa, jonka muodosti yksinomaan naisparvi. Siinä keskusteltiin odotetun kihlauksen mahdollisuuksista, puheltiin viimeksi kaupungissa sattuneesta häpeäjutusta, lueteltiin palvelusneitsyeitten ansioluetteloita j. n. e. sekä kertoeltiin muuten yleensä kaikki päivän uutiset tarkalleen. Nämä tällaiset kekkerit korvasivat niin sanoakseni päivän kronikan, jollaista ei senaikuisissa sisällyksettömissä sanomalehdissä löytynytkään.
Voi sanoa, että siihen aikaan oli Helsingissä niin sanoakseni erikoisseurapiiri seurapiirin keskuudessa, kerma kerman joukossa, »crême de la crême», tahi niinkuin New-Yorkissa sanotaan »the 40 uppers», 40 ylintä. Tämä antoikin aiheen ranskalaiselle kirjailijalle Léouzon le Duc'ille kuvauksessaan Suomesta kutsua pientä kaupunkiamme kiittelevin sanoin »pikku Parisiksi» ja »Pohjolan Parisiksi» meidän kermapiirissämme vallitsevan seurustelusävyn johdosta. Tämä oli tulos monen monien täällä siihen aikaan toimessa olevien ranskalaisten kotiopettajattarien istuttamasta, Madame Campanin tahi Madame Savignén tapaisesta kasvatuksesta, kaavailtuna Madame Staëlsin »Corinne ou l'Italien» tyypin mukaan. Miespuoliset jäsenet tässä hienon hienossa piirissä olivat taas esikuvakseen ottaneet Bulwerin silloin käänteen aikaansaavan »Pelhamin», tuon mestarillisesti muovaillun kuvan mitä täydellisimmästä salonkisankarista »sans peur et sans reproche», jota he nyt koettivat jäljitellä. Vaikkakin kotimaista syntyperää oli tämä seurapiirien kermakerros kuitenkin puolittain ulkomainen, äärimäisyyteen asti hienostunut ei yksinomaan ulkonaisessa hienoudessa ja käytöksessä, vaan erittäin juuri katsantokantoihin yleensä, elämäntapoihin ja tendensseihin nähden. Ranskalainen henki ja ranskankieli oli täällä valta-asemassa, jotavastoin omaa kieltä usein puhuttiin vieraalle vivahtavalla murteella ja oikeaa sanaa hapuillen. Tätä ryhmää voi hyvin verrata kämmekkäkukkiin, jotka on pistetty kanervakukka-kimppuun.
Tämän seurapiirin etumaisina huippuina olivat kaunis kreivitär Mussin-Puschkin, omaa sukuaan Stjernvall, hurmaava vapaaherratar A. Ch. von Kothen, syntyisin von Haartman, kenraalinrouva A. Ramsay, omaa sukuaan Mellin, vapaaherratar von Haartman, o. s. Mannerheim, kreivitär L. Armfelt, syntyisin Cuthbert-Brooke, silloinen kapteeninrouva A. Aminoff, omaa sukuaan Ramsay, rouva A. Demidoff, syntyisin Stjernvall, sittemmin everstinrouva Karamzin, vapaaherratar W. Mellin, omaa sukuaan Mellin y. m. Huomattavimmat herrojen joukossa taas olivat kreivi Magnus Armfelt, Viurilan herra, oikean »grand seigneur'in», hienon herrasmiehen esikuva, vanha hovimies, parooni Klinckowström, notkealiikkeinen ja solakka parooni Casimir von Kothen, hieman naisellinen mutta hieno ja ketterä parooni Aug. Mannerheim, kapteeni Pierre Friberg, everstiluutnantti Liljebrunn, j. n. e. Olen tässä maininnut vain parhaimmat vaikuttavimmista ja niin sanoakseni käytöstapaa määräävistä, johtavista henkilöistä.
Olisi ollut suoranainen vajanaisuus kertomuksessa senaikuisista Helsingin seurapiireistä, jos olisi jättänyt tästä niin jyrkästi eroittuvasta ja erinomaisesta ryhmästä mainitsematta. Ja kuitenkin on se suotta — sillä nykyiset, yksinkertaisemmin kasvatetut sukupolvet, jotka eivät koskaan ole kuvaamaani kermaryhmään kuuluvia henkilöitä nähneet, eivät kykene, kaikista kuvauksista ja kertomuksista huolimatta, muodostamaan itselleen oikeaa käsitystä ja kuvaa näistä ylhäisempien seurapiirien »leijonista» tahi oikeista suuren maailman naisista, »les dames du grand monde», eikä myöskään siitä hienosta ja ylevästä sävystä, joka heidän piirissään oli vallalla.