XX.
SANOMALEHDET JA POSTI.
Sanomalehtien lukemiseen ei siihen aikaan totisesti yleisön tarvinnut paljon aikaansa uhrata, sillä lehtiä oli vähän ja ne olivat ylen pieniä. Sanomalehdet ladottiin tölsköillä kirjaimilla ja painettiin karkealle mutta samalla sangen kestävälle paperille; ne olivat tavallisen kirjoitusarkin kokoisia ja kaksipalstaisia. Tilaajia oli jotakuinkin vähän. Tuhannen kappaleen painosta pidettiin 1840-luvulla jo sangen korkeana.
Sanomalehtiä ei siihen aikaan kannettu kotiin niinkuin nyt, jolloin me ne omasta kirjelaatikostamme voimme siepata lukeaksemme niitä aamukahvia juodessamme, vaan täytyi silloin joko itse tahi lähetin noutaa lehti päivällisen tienoissa kirjakaupasta, jossa se tilaajan käteen kurotettiin erityisesti sitä varten ikkunaan tehdystä luukusta, kun lehden ottaja ensin oli antanut yhden numeron tilaussetelistään kuitiksi. Jos sitten jonkunlainen viivytys oli lehteä tavannut joko painoasiamiehen taholta tai muun esteen sattuessa, sai siinä kirjakaupan edustalla seista tuskastumiseen asti odottelemassa likistyneenä matamien, pikenttipalvelijain ja vahtimestarien sekaan, jotka lehden hakuun nekin olivat tulleet ja joiden napiseva joukko yhä vain kasvoi niin että usein koko jalkakäytävä siten sulkeutui. Tällaiset alkuperäiset olot kestivät aina 1860-luvulle asti, jolloin vasta sanomalehden kantajia alettiin käyttää.
Syynä sanomalehdistön vähäpätöiseen asemaan maassamme lienee kolme rinnakkaista ja toisiinsa kuuluvaa olosuhdeseikkaa: ensiksi yleisön valtiollinen välinpitämättömyys sekä siitä, mitä yleensä maailmassa tapahtui, että myöskin ja vielä suuremmassa määrässä omista sisäisistä oloistamme, toiseksi se seikka, ettei sanomalehdissä ollut sellaista lukemista, joka olisi herättänyt mitään suurempaa mielenkiintoa yleisössä, ja kolmanneksi silloin aivan yleensä vallinnut taipumus ja halu lukea kirjoja, joka puolestaan lievensi sanomalehtien tarvetta.
Senaikuisissa sanomalehdissä ei nähty koskaan esim. sitä, jota sanomalehdistä nykyään ei taas milloinkaan saa puuttua, nimittäin »johtavaa kirjoitusta», jossa käsitellään jotain päivän tärkeää kysymystä tahi vireille herännyttä joko koko maata tai sitte kaupunkia koskevaa asiaa. Kaikenlaisista sellaisista seikoista, kuten kieliasiasta, työväenkysymyksestä, naisasiasta, terveydenhoito-, kansakoulu-, raittius-, rautatie- ja kunnalliskysymyksistä sekä hallituksen toimenpiteistä j. n. e., joista nykyään sanomalehdet sisältävät palstamäärin kirjoituksia ja selostuksia, ei siihen aikaan lehdissä jälkeäkään näkynyt. Noina virkavaltaisina aikoina pidettiin liian suulaana ja julkeana ottaa julkisen keskustelun alaiseksi sellaisia asioita, joita ainoastaan vallanpitäjöillä oli oikeus arvostella. Heräämisen, voimakkaasti valveutuneen kansallistunnon aika ei ollut vielä tullut. Tuntui ja näytti kuin sisäisiä olojamme valaiseva kyntteli olisi sammutettu; ei pieninkään valonsäde saanut välkähtää esiin ja valaista niitä.
Silloin oli sopuisan ja hyvänahkaisen sanomalehtikirjailun aika, jolloin ei lehdissä kynäkiistoja eikä otteluja näkynyt, jolloin ei tahdottu turhanpäiten levittää levottomuutta ihmisten mieliin eikä yllyttää veljeä veljeään vastaan. Tahdottiin elää tyynessä rauhassa. »Schlafen Sie wohl!» Nukkukaa hyvin! sanoi kreivi Berg vielä paljon myöhempänä aikana meistä.
Samallainen sisällyksettömyys oli vallalla ulkopolitiikkaankin nähden. Ei ollut silloin vielä sähkösanomalaitosta, eikä edes rautateitäkään. Entäs sitten posti! Se ei ollut tottatosiaankaan suuri, vaan mahtui yhteen matkalaukkuun ja saapui ainoastaan kaksi kertaa viikossa ajaa köryytellen kärryillä Pietarista ja tuoden uutisia ulkomailta. Silloin sai tietää, että Marokon sulttaani oli kuollut kolmisen kuukautta sitten tahi että joku presidentti Guatemalassa oli viime vuonna syössyt presidentin istuimelta toisen, tahi että Kiinan keisari oli mennyt naimisiin ynnä muuta samanlaista ja yhtä mieltäkiinnittävää, joka kaikki oli kuitenkin niin vanhaa, ett'ei sillä ollut edes uutuuden viehätystä. Ei tälläkään alalla milloinkaan minkäänlaista selostusta valtiollisesta asemasta. Mutta sensijaan komeili usein parhaimmalla paikalla sanomalehdessä kuvaus muurahaisten elämästä, teeviljelyksestä Sumatran saarella tahi jaappanilaisista häistä ja muista yhtä mieltäkiinnittävistä kuin yleishyödyllisistäkin aineista.
Kotimaisia virkanimitysuutisia, jotka olivat aina ylen rakkaita puhe- ja kielimisaiheita, ei saatu julaista ennenkuin ne oli ensin julaistu Virallisessa lehdessä, johon niitä taas ei otettu ennenkun asianomainen oli valtakirjansa lunastanut — siis silloinkun jo kaikki asian tiesivät. Yksityisiä henkilöitä koskevista asioista ei koskaan mainittu mitään, sillä sellaisen kertomisen sanomalehdessä katsottiin sotivan kerrassaan kaikkea sopivaisuutta vastaan. Ei kerrottu edes eteväin ja huomattavain miesten kuolemantapauksistakaan, vielä vähemmän julaistiin mitään muistosanoja heistä. Kynäkiistat, riitakirjoitukset olivat milt'ei tuntemattomia. Ilmoituksia oli hyvin vähän, supistuen nekin vain sellaisiin kuin esim. »huone vuokrattavana», »kadonnut», »löydetty» j. n. e. Teaatteri ei julaissut ilmoituksiaan sanomalehdissä, vaan lähetti erityiset ilmoituslehdet suoraan koteihin. Maistraatin ja poliisikamarin käskyt ja päätökset, huutokaupat ja sensemmoiset seikat saatettiin yleisön tietoon siten että kaupunginpalvelija kulki ympäri kaupunkia rumpalin seuraamana ja luki julki tiedonannot katujen kulmissa kansanjoukoille, jotka rumpali tarmokkain päryytyksin kokosi ympärilleen, enimmäkseen uteliasta ja toimetonta roskaväkeä. Myymälät, tehtaat ja käsityöläiset eivät myöskään sanomalehdissä ilmoitelleet, sillä he tiesivät hyvin, että ostajat ilman sitäkin löysivät tien heidän luokseen, eikä silloin vielä tunnettu lausetta: ilmoittamisen kautta käy tie rikkauteen. Rikosasiat, varkaudet ja muut sellaiset seikat jätettiin tahallaan mainitsematta j. n. e.
Mitäpä sitten silloiset sanomalehdet sisälsivät?
Helsingissä ilmestyi siihen aikaan kolme tuollaista lehteä.
»Finlands Allmänna Tidning» (Suomen Virallinen lehti) oli ainoa joka päivä (paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä) ilmestyvä lehti ja sisälsi se silloin niinkuin nytkin vain virallisia ja lainmukaisia tiedonantoja. Hallitus oli sen julkaisija ja sitä lukivat ainoastaan ne, jotka virkansa puolesta tarvitsivat siinä julaistuja uutisia. Palstan täytteenä julaistiin siinä pieniä kirjoitelmia valtiollisista tapahtumista ulkomailla. Lehden suomenkielistä painosta ei ilmestynyt, sillä eihän tällaiset asiat kuuluneet siihen aikaan vähääkään itse kansalle.
»Helsingfors Tidningar»-niminen lehti, joka ilmestyi Z. Topeliuksen julkaisemana kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin, oli kaupungin ja koko maan enimmin ja mieluimmin luettu sanomalehti. Pehmeällä, hienolla kynällään, josta kaikki pitivät, voi hän joskus kosketella arkaluontoisia asioita loukkaamatta ketään ja tuskinpa huomattiinkaan, että hän oli joutunut vaaralliselle alalle. Vaikk'ei lehdellä ollutkaan mitään varsinaista valtiollista karvaa tahi suuntaa oli se kuitenkin rakas ja sen ilmestymistä aina ikävöiden odotettiin. Lehdessä oli usein Topeliuksen omia kauniita runoja julaistuna, jotka sittemmin näkivät päivänvalon hänen runokokoelmissaan »Ljungblommor» (Kanervankukkia) ja »Nya blad» (Uusia lehtiä) y. m. Mutta sitäpaitsi oli lehdessä toisinaan »Kirje Ulla-tädille» tahi »kapteeni Leopoldille», joissa kirjeissään hän mitä kevyimmällä ja sievimmällä tyylillä osasi kertoa kaikenlaista pikkujuttua, kaikista kaupungin vähäpätöisistä tapahtumista. Tuollainen kirje oli kuin jonkunlainen päivän kronikka, pakina kirjemuodossa, hienompityylistä kielimistä, jollaisella aina on vetovoimansa yleisöön nähden. Mutta lopuksi ja tämä olikin paras seikka: lehdessä julaistiin »alakertana» hänen kaunokirjallisia kirjoituksiaan, lopuksi kokonainen sarja »Välskärin kertomuksia», joita jokainen kärsimättömästi odotteli ja jotka kukin, kun kertomuksen jatko seuraavassa numerossa ilmestyi, ensimäiseksi aina luki tai oikeammin lukea ahmasi.
»Morgonbladet» ilmestyi myöskin kaksi kertaa viikossa, maanantaisin ja torstaisin ja oli sen toimittajana vuoteen 1844 asti Fabian Collan ja senjälkeen Fr. Berndtson; sillä oli määrätympi suunta kuin »Helsingfors Tidningar»-lehdellä ja harvalukuisempi joskin n. s. enemmän kirjatiedollinen, opillinen ja akatemiallinen lukijakunta. Paitsi välttämättömimpiä ja vajanaisia tietoja koti- ja ulkomailta, julaistiin lehdessä parhaasta päästä toimittajan omasta, kaunokirjallisesta kynästä pulppuilleita runoelmia, arvosteluja kotimaassa tai Ruotsissa ilmestyneistä kirjauutuuksista, teaatteri- ja taidearvosteluja j. n. e., jolloin hän joskus sangen terävästi ruoski sellaisia, jotka eivät olleet hänen suosioonsa päässeet. Mutta varsinaisen arvon lehdelle tuottivat kuitenkin Runebergin siihen antamat avustukset. Hän antoi näet lehdelle julaistavaksi katkelmia ilmestyvistä teoksistaan. Myöskin muut helskyttivät lehdessä runokanneltaan, kuten esimerkiksi Törnegren, B. O. Lille, J. H. Roos y. m. Mutta varsinkin nuoret runoniekat koettelivat siipiensä lentoa ja kantavuutta tässä lehdessä niin että ei siltä ainakaan runollista avustusta puuttunut. Ja kaiken tämän lisäksi julkaisivat »Morgonbladetissa» vielä Lönnrot, Vallin ja Castrén aina mitä suurimmalla mielenkiinnolla luettavia matkakirjeitään ja muistojaan. Mutta suurelle, uutisia janoovalle yleisölle pysyi lehti suurimmaksi osaksi vieraana.
J. V. Snellman oli alkanut 1845 julaista Kuopiossa, jossa hän silloin oli koulurehtorina, sanomalehteä »Saima». Lehdessään koetti hän herättää ja kohottaa kansan kansallistuntoa ja voittaa syrjäytetylle suomenkielelle tässä maassa sen aseman, jonka hän tälle kielelle katsoi kuuluvan. Erityisellä ja aina uudistuvalla otsakkeella »paukkuja» (»knäppar») varustetuissa kirjoituksissa kosketteli hän ja kovistellen tutkiskeli toisten sanomalehtien sisältöä ja suuntia; välistä »valaistiin» niissä myöskin hallituksen toimenpiteitä. Tämä kaikki herätti häntä vastaan voimakkaan vastustuksen ja hankki hänelle monta vihamiestä, suurimmaksi osaksi juuri vallanpitäjäin joukosta, ja lopputulos kaikesta oli se, että »Saima» vuoden 1846 lopulla äkkiä lakkautettiin.
Mutta Snellmanin eloisa, väsymättä, levähtämättä työtä tekevä sielu ei tullut toimeen tällaisessa toimettomuudessa, johon hänet pakotettiin. Lönnrot haki luvan antaa ulos Kuopiossa »Litteraturbladet»-nimistä lehteä, jota ei voitu kieltää niin suuresti ansiokkaalta mieheltä kuin hän, vaikkakin asianomaiset kyllä älysivät, että puuhan takana oikeastaan olikin Snellman. Lehti ilmestyi vuosina 1847—1849. Alussa oli lehden sisältö kokonaan ja puhtaasti kirjallinen, mutta sittemmin herätti Snellman taas hereille ne suunnat ja pyrkimykset, joita hän »Saimassa» oli esittänyt.
Paitsi tässä kertomiani lehtiä, ilmestyi sanomalehti myöskin Turussa, Viipurissa ja Vaasassa, mutta ne toimivat vain enemmän paikkakunnallisia harrastuksia ja asioita silmälläpitäen.
* * * * *
Posti ulkomailta saapui Helsinkiin, kuten jo aikaisemmin on sanottu, Pietarin kautta vain kaksi kertaa viikossa. Postia kuljetti erityinen virkapukuun puettu postinkuljettaja, mukanaan monta ladattua pistoolia ja postitorvi, jolla hän silloin tällöin puhaltaa töräytteli. Hän ajoi kärryissä kaksi hevosta edessä. Pari postisäkkiä oli kärryn koreihin sälytetty ja sitä paitsi joitakuita irtonaisia postilaukkusia, joita hän matkan varrella vaihteli. Yli pari vuorokautta kului matkaan Pietarista Helsinkiin, josta posti sitten kaksi kertaa viikossa läksi Turkuun sekä sieltä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin. Useimpiin sisämaakaupunkeihin läksi posti vain kerta viikossa.
Virastot, liikemiehet ja ne harvat yksityishenkilöt, joilla oli laajempi kirjevaihto, haettivat postinsa postitoimistosta, sillä kirjeitä ei kannettu kotiin kirjeensaajille. Suuren yleisön täytyi taas itsensä vaivautua postikonttoriin kyselemään mahdollisesti saapuneita kirjeitään. Kun siten saapui postitoimiston ainoan luukun ääreen, sai siinä odottaa usein hyväsestään ennenkuin sisäpuolella istuva virkamies verkalleen nousi ylös, tuli luukulle ja, närkästyneenä siitä, että oli tullut häirityksi, kysyä tiuskasi äreästi mitä tulija tahtoi. Kun kukin oli sitten asiansa sanonut ja kysynyt, oliko kirjettä sille tahi sille, sai kysyjä vastaukseksi: »Katsokaa luettelosta, se on tuolla pöydällä.» Ja niin täytyi kysyjän lukea läpi kolme tahi neljä sivua pitkä saapuneiden, ulosottamattomien kirjeiden luettelo, joka postikonttorissa yleisöä varten päivittäin kirjoitettiin. Jos luettelosta sitten löysi mitä haki, täytyi mennä uudelleen luukun ääreen, vaivaamaan jälleen tuota helposti ärtyisäksi äkämystyvää herraa, ja niin sitä sitten vihdoinkin sai kirjeensä. Näin pieni oli kirjeenvaihto siihen aikaan. Mutta ei sitä valitettu, sillä silloin tyydyttiin tuollaisiin alkuperäisiin oloihin. Kukapa olisikaan voinut silloin aavistaa, että nykyaikoina noin 50 miljoonaa postilähetystä vuosittain kulkisi Suomen postilaitoksen kautta! Varmasti olisi tuollainen luukkuherrasmies kauhistunut vain ajatellessaankin tuollaista mahdollisuutta.
Vapaamerkkejä ei vielä siihen aikaan ollut olemassakaan, ei myöskään kirjekortteja, eikä edes valmiita ja liimareunoilla varustettuja kirjekuoria. Itse täytyi silloin kunkin kirjoituspaperiarkista leikata tarvittava kirjekuori ja lukita se omalla lakkasinetillään — punaisella tavallisesti, mutta mustalla, jos oli suru — ja sitten viedä kirjeensä postitoimistoon punnittavaksi ja maksaakseen siitä postimaksun, sillä minkäänlaisia kirjelaatikoita, johon kirjeensä olisi pistänyt, ei ollut. Sangen kallis postimaksu sekä ulkomaille että kotimaisiin paikkoihin vaihteli suuresti ja maksettiin sitä jonkunlaisen ilmavyöhyketaksan mukaan. Kun kirjeestä esim. Porvooseen tuli maksaa 3-1/2 kopeekkaa, oli postimaksu sitävastoin Turkuun 8-1/4, Ouluun 22-3/4, Tukholmaan 18 ja Lontooseen 33-1/2 kopeekkaa j. n. e. Kun sitten vihoviimein oli saanut kirjeensä postitoimistoon annetuksi, siellä punnituksi ja kuullut postimaksun määrän, vastasi tuo korkea herra postiluukusta: »Sopivat rahat — minun ei tarvitse vaihtaa täällä rahoja», jonka jälkeen sai puikkia jälleen jonnekin vaihtamaan rahapenniään.
Kuten lukija huomaa ei siihen aikaan ollut halpaa eikä tottatosiaan mukavaakaan olla kirjeenvaihdossa.
Kerrottiinpa sitäpaitsi siihen aikaan miehestä mieheen ihmeellisiä juttuja postilaitoksen salaisuuksista, jotka kertomukset hyvin kuvasivat kuinka vähän yleisö luotti esim. kirjesalaisuuden säilyttämiseen. Mitä siitä on uskomista, on kuitenkin nykyjään vaikea tietää.
Valtioneuvos Wulffert oli siihen aikaan maamme postipäällikkö ja
Tamlander kaupunkimme postinhoitaja.
Kulujen ja kaikenlaisten monien mutkien välttämiseksi oli siihen aikaan sangen yleisesti tapana säästää kirjeet lähettämättä, kunnes sattui sopiva tilaisuus lähettää niitä jonkun tutun matkustajan mukana perille määräpaikkaansa. Jos ei tuollaista tilaisuutta sattunut tahi jos oli lähetettävä joku kirje, josta olisi mennyt kallis postimaksu taikkapa joulun aikaan lahjapaketteja, haettiin postinkuljettajat käsiin ja annettiin heille vietäväksi kirje tai paketti perille — siten hankkivat postinkuljettajat itselleen pieniä satunnaisia »tienestejä» korkean kruunun kustannuksella. He ajattelivat kai että »pikkupurot muodostavat suuren joen» ja lienevätkin värväilleet tuollaisella kauppaliikkeellä itselleen melkoiset tulot. Jos sitten sattui käymään niin hullusti, että heidän vehkeensä keksittiin, kutsuttiin heidät postipäällikkö Wulffertin puheille, joka nuhteli heitä ankarasti ja rankaisi heitä — ei kuitenkaan erittäin kovasti, sillä hän oli luonnonlaadultaan ylen lempeä, mutta omituisella tavallaan. Heidän täytyi näet seuraavana sunnuntaina saapua aamupäivällä postipäällikön luo ja rangaistukseksi kehvellyksestään lukea hänelle ääneensä saarna. Tämän johdosta sai hän kantaa yleisesti tunnettua liikanimeä »Posti-Jeesus». Kummanko synninkatumus, saarnan lukijanko, jonka lukeminen ei liene liijan sujuvasti luistanut, vaiko kärsivällisen kuulijan lienee ollut raskaampi, se on sangen vaikea ratkaista.
Kesäisin oli postinkulku laivaliikkeen vuoksi helpompaa. Sitä tietä saatiin näet kirjeet ja sanomalehdet nopeammin ja paremmin. Sanomalehtien tuli kuitenkin kestää painoasiamiestarkastuksen kiirastuli vuodesta 1829 alkaen. Painoasiamiehet olivat kuitenkin silloin siksi kohteliaita, ett'eivät he kokonaan pidättäneet sanomalehtiä niinkuin nykyisin, vaan ainoastaan mustasivat niissä ne kohdat, jotka he vaarallisina pitivät, niin että sanomalehden sisuspuoli näytti usein kerrassaan mustalta ja kamalan näköiseltä, jotakuinkin sellaiselta kuin nykyiset Afrikan pakanalähetyskartat, ja uteliaana ihmetteli yleisö näitä mustetäpliä tarkastellen että mitähän valtiovaarallista niiden kohdalla olikaan mahtanut olla.
Mutta pohjolan kesä on lyhyt ja kun alkoivat pimeät ajat ja samalla syysmyrskyt myllertää rannikoillamme, eivät laivat enään uskaltaneet lähteä onneaan koettelemaan meidän vaarallisilla luotoja kalliokarivesillämme, vaan asettuivat talviteloilleen useimmittain jo lokakuun alussa. Silloin täytti ikäänkuin jonkunlainen ahdistus jokaisen mielen, tunnettiin se eristetty asema, jossa oltiin; silta länsimaahan oli katkaistu, sivistykseen ja vapaampiin tuulahduksiin päin olevat ikkunat olivat suljetut ja niin ne tulisivat pysymäänkin seitsemän pitkää kuukautta. Tiedettiin, että oltiin kerrassaan erillään muusta maailmasta, sillä Pietarin kautta matkalle ei äkkitopakassa eikä hevillä lähdetty, varsinkin kun ei ollut edes rautateitä, ja aniharva, tuskin kukaan käyttikään hyväkseen tätä mahdollisuutta. Oli tosin toinenkin tie avoinna lähteä matkalle, nimittäin Ahvenanmaan kautta Grisslehamniin pienessä avonaisessa postivenheessä, mutta tämä matka oli niin pitkällinen, vaivaloinen ja vaarallinen, että sitä vain suurimmassa hätätilassa käytettiin.