XXI.
MAALLA.
Kesäisin asuivat vanhempani aina maatilallaan, Björkbodassa, jonne he isäni otettua vuonna 1844 eron senaatista sittemmin kokonaan muuttivat. Senpävuoksi perehdyin minä jo nuoruuteni aikaisimpina vuosina maalaiselämään, viihdyin siellä hyvin ja opin sitä ja siellä tarjona olevia huvituksia rakastamaan. Tyyni ja riippumaton maalaiselämä, etenkin suuremmalla maatilalla, kuvastuu aina mielessäni onnellisen elämän ihanteena. Ehkäpä juuri senvuoksi, että sitä hyvää minulle on niin vähän suotu.
Björkboda oli vanha perintötila. Alkujaan rautatehtaaksi oli sen vuonna 1734 rakentanut tukholmalainen tukkukauppias Mikael Hising, jonka poika aateloitiin nimellä Hisinger. Häneltä jäi tila hänen tyttärensä Barbro Marian huostaan, joka oli avioliitossa erään toisen Tukholmalaisen tukkukauppiaan Volter Petersénin kanssa (aatelissuvut af Petersens Ruotsissa ja af Petersén Suomessa), jonka suvun huostassa tila sitten polvesta polveen oli kokonaisen satavuotiskauden, kunnes se äitini, suvun viimeisen jäsenen kautta joutui meidän perheemme haltuun. Se oli niinollen ijäkäs perhekartano, joka siihen liittyneiden muistojen johdosta oli meille kaikille rakas.
Björkboda sijaitsi Kemiön saarella maamme lounaisosassa ja oli yksi huomattavimpia hovikartanoita koko maassa, käsittäen — sittenkun Perniön pitäjässä oleva Mälkilä perinnön kautta ja Sauvossa sijaitseva Sandön kartanokin oston kautta oli siihen yhdistetty — yli kahdeksankymmentä eri tilaa, säteritiloja, ratsutiloja ja sekä veronvapaa-että perinnönluontoisia tiloja, pinta-alaltaan kaikki yhteensä noin 30,000 tynnyrinalaa, enimmäkseen pitkin merenrannikkoa ulottuvaa maata. Alueella kasvoi oivallista metsää ja oli sille rakennettu kolme rautatehdastakin, Taalintehdas (vanhempina aikoina kirjoitettiin nimi aina Dahlsbruk), sulatusuuni, paras tehtaista, ja Björkboda sekä Sunnanå, molemmat kankirautatehtaita. Tila oli näin ollen mahtava maakartano, ryhmä erilaisia tiloja, joita päätilan mukaan kutsuttiin yhteisellä nimellä Björkbodaksi, kunnes se perinnönjaon kautta hajosi eri osiin ja tehtaat sitten aikoja myöten, pysyäkseen teollisuuden kehityksen tasalla, laitettiin uuteen uskoon, suurennettiin ja — hävitettiin.
Siihen aikaan, josta tässä on puhe, olivat tilat vielä jakamattomia ja yksissä käsissä ja viljeltiin niitä vanhan patriarkaalisen tavan mukaan, jonka nyt suuremman kokemuksen perusteella luulenkin olleen sopivimman meidän oloissamme.
Tilojen omistaja ei itse puuttunut maanviljelykseen, vaan antoi sen kokonaan vuokramiesten ja tilojen viljelijäin huostaan, jotka valtiolle menevien ulostekojensa ohella maksoivat tilanomistajalle veroa ja osinkoa talojen eri tuotteista, alkaen jyvistä ja heinistä, voihin, erilaisiin teurastuselukoihin, kananmuniin, kanoihin, pellavaan ja muuhun sellaiseen asti, sekä tekivät kaiken sen lisäksi vielä määrätyn summan päivätöitä. Ja tällaiset vuokramiehet tulivat hyvin toimeen, siitä on todistuksena sekin, että heidän talonsa siellä niinkuin yleensä monien muidenkin herraskartanoiden tiluksilla useimmittain siirtyivät isältä pojalle yhtenäisessä jaksossa ja ilman korotettuja vuokramaksuja.
Rautatehtaat taas ja metsät tuottivat tuloja tilan omistajalle. Omilla jaaloilla, joita omat alustalaiset kuljettivat, tuotiin omasta vuorikaivoksesta Ruotsista rautamalmi Taalintehtaalle, jossa se omasta metsästä poltettujen sysien avulla sulatettiin harkkoraudaksi. Talonpojat kuljettivat harkkoraudan sieltä Björkbodan ja Sunnanån tehtaille, missä siitä taottiin kankirautaa omilla laivoilla sitten venäläisiin satamiin vietäväksi. Koko taloudenhoito perustui siihen, että koetettiin välttää niin paljon kuin suinkin puhtaasti rahallisia menoja ja sen sijaan saada raudan ylipäis-myyntiarvo niin paljon kuin mahdollista puhtaaksi voitoksi.
Tämän järjestelmän mukaisesti nauttivat tehtaan kaikki palvelijat, johtajasta, katsastusmiehistä, kirjanpitäjistä ja muista sellaisista virkailijoista sysirenkeihin asti palkkansa enimmäkseen niin sanottuna muonapalkkana — saaden mitä moninaisimpia eri tuotelajeja »luonnossa», joita maatiloilta veroina virtasi ja joita ei säästetty, sillä tuollaisten maalaistuotteiden myömisestä ei ollut kysymystäkään. Rahapalkat olivat sitävastoin mitä vähäpätöisimmät, ylen pienet. Mutta tehtaan väellä oli myöskin monta muuta etua nautittavanaan ja hyväkseen käytettävänä; heillä oli lehmiä, syöttölaitumet ja sitäpaitsi hallussaan suurempi tai pienempi maatilkku kullakin, joka täytti heidän tarpeensa ja kiinnitti heidät paikoilleen.
Kaikki viihtyivät hyvin ja olivat tyytyväisiä, sillä harvoin tosiaankin kuuli tyytymättömyyttä tahi valituksia, harvoin niinikään sattui poislähtöjä ja muuttoja paikasta, vielä vähemmin siihen aikaan mistään lakoista tiedettiin. Jos väki käyttäytyi röyhkeästi ja suulaasti tahi ei täyttänyt velvollisuuksiaan, oli sitä varten olemassa helppo parannuskeino ja silloin aina ruotsalaissyntyiset katsastusmiehet, pehtorit, tekivät asiasta pikaisen lopun. »Pamppu» riippui näet naulassa konttoorin ovenpielessä, se oli siitä pian kädessä ja niin ratkaistiin asia muutamilla voimakkailla sivalluksilla rikkojan selkään, joka ylen nöyrästi »otti selkäsaunan vastaan kuin annetun lahjan», eikä napissut ansaitsemaansa kuritusta vastaan.
Todistuksena siitä kuinka pysyvää työväestö siihen aikaan oli, voidaan m. m. mainita, että useimmilla sepillä oli vielä alkuperäiset ranskalaiset nimet, kuten Gaufin ja Druge, joiden esi-isät, sulatussepät, olivat paikkoihinsa tulleet jo aivan tehtaan perustamisaikoina ja sitten yli satavuotiskauden pysyneet samassa ammatissaan.
Raudanvalmistusmäärä ei ollut suuri, mutta kun siitä täytyi ottaa pois vain pienet rahapalkat ja muut sangen vähäpätöiset menot, voitiin sitä pitää suoranaisena puhtaana säästönä, joka saatiin sitten pääkaupunkilaiselämässä ja perheen toimeentuloksi menettää erityisesti laaditun menoarvion mukaan. Jos sitten jotain jäi tähteeksi, talletettiin osa siitä, sillä jonkunlainen vararahasto täytyi löytyä mahdollisten tulipalojen, onnettomuuksien, vahinkojen y. m. varalta. Lopun sai perhe pitää hyvänään tai käytettiin se uutisrakennuksiin, tilojen ostoon j. n. e. Ennen muuta tuli tilan olla vapaan kaikista velkarasituksista, se lankesi aivan luonnostaan — ajan henki oli näet sellainen, että kukin tahtoi asua oman velattoman katon alla, olkoonpa se sitten kuinka matala tahansa. Hypoteekkiyhdistykset ja muut luottolaitokset olivat vielä siihen aikaan tuntemattomia.
Nämä ajat olivatkin korkeiden suojelustullien ja muuten hyvien kauppasuhteiden alaisena toimivan suomalaisen rautateollisuuden kukoistusaikoja, jolloin sen harjoittajia pidettiin maan mahtavina ja rikkaimpina miehinä. — Entäs nyt! — Kuinka suuri muutos onkaan näissä suhteissa tapahtunut? Monet heistä ovat sittemmin joutuneet perikatoon, usea silloisista kukoistavista tehdaslaitoksista on purettu tai liikkeensä lopettanut, toiset taas muodostetut osakeyhtiöiksi, jotka nyt epävakaisissa oloissa kituen taistelevat olemassaolonsa puolesta.
Solakan honkametsän reunustaman pienen sisäjärven lahden poukamassa sijaitsi Björkbodan päärakennus. Se oli suuri, vuosisatoja vanha kaksikerroksinen puutalo taitekattoineen, joka sulki syliinsä vielä erityisen ullakkohuoneuston vieraita varten. Huoneet alakerroksessa olivat sangen mataloita, vaan sen vuoksi juuri erittäin kodikkaita. Yläkerta oli taas loistohuoneusto korkeine, suurine huoneineen. Ainoastaan kukkaispenger eroitti tämän päärakennuksen järven rannasta ja sen kahden puolen kohosivat sivustarakennukset, nekin taitekattoiset ullakkokerroksineen. Toisessa oli taloudenhoitohuoneet, toinen oli taas niin sanottu kavaljeerihuoneusto. Sivustarakennusten välistä pistihe laituri ulos järvelle.
Rakennusten ympärillä levisi avara pihamaa ja puutarha, joka oli 1700-sataluvun ma'un mukaan järjestetty kohoaviksi, toinen toistaan ylempänä oleviksi penkereiksi, joista alemmalta aina ylemmälle johti kiviportaat ja joita korkeakasvuiset, satavuotiset jalavakujanteet ja tasaisiksi leikatut sireenipensaikot reunustivat. Suorat, toisiaan suorakulmaisesti leikkaavat leveät käytävät jakoivat penkereet palasiin. Puutarhan toisessa päässä oli moniosastoinen ansari, yksi suurimmista koko maassa, sekä kasvihuone. Välittömästi pihamaahan ulottui puisto, joka olikin sangen laaja ja vaihtelevaluontoinen. Siellä kohosi jylhän totista hongikkoa, tapasipa taas avonaisempia pälvipaikkoja lehtimetsineen; siellä oli pieni vesiputous, pikku saaria siltoineen, huvihuoneita ja katoksia, lehtimajoja, luolia j. n. e. senaikuisen tavan mukaan.
Seuraavan kymmenvuotiskauden aikana laitettiin kuitenkin kaikki uuteen uskoon, sillä entisiä laitoksia pidettiin liian vanhanaikaisina. Molemmat rannalle ulottuvat sivustarakennukset revittiin alas ja niiden sijaan rakennettiin uudet rakennukset päärakennuksen yhteyteen; penkereet hävitettiin ja tasotettiin; puutarha ja pihamaa järjestettiin nurmikenturoiksi, joilla puuryhmiä ja eri sikermiä siellä täällä kasvoi; puistokin laitettiin uudenkuosiseksi, j. n. e.
Tehdaskin oli sangen hyvin rakennettu kaikkine vankkoine, muhkeine rakennuksineen: suurin osa talousrakennuksista samoin kuin työväen asunnotkin oli rakennettu kivestä ja katettu peltilevyillä.
Mainitsin äsken kavaljeerihuoneuston. Sellainen oli siihen aikaan luullakseni jokaisessa suuremmassa maakartanossa, joskaan se ei tavallisesti ollut niin suuri kuin Selma Lagerlöfin »Gösta Berlingin sadussa» kuvaama kavaljeerihuoneusto. Ja tuollaisen huoneuston olemassaoloon antoikin aiheen pätevät syyt. Harvoille oli näet suotu onni omistaa oma maatalo, eikä siihen aikaan ollut kaupunkien ympäristöllä lukuisia huviloita niinkuin nykyjään. Ja kun siihen aikaan kulkuneuvot yleensä olivat kalliit ja vaivaloiset, ei käynyt helposti päinsä viettää vapaita kesäkuukausiaan ulkomaisissakaan kylpypaikoissa; tuollainen matka oli näet ennenaikaan kerrassaan erityinen merkkitapaus ihmiselämässä ja sellaisen tekoon ryhtyivät vain aniharvat ehkäpä yhden kerran ijässään, uudistamatta sitä senkoomin koskaan. Senvuoksi ottivatkin useat siihen aikaan kiitollisin mielin vastaan parempiosaisten ystäväinsä tarjouksen, kun tällaiset ystävät heille tarjosivat tilaisuuden viettämään osan kesää luonaan maalla. Ja silloin majoitettiin aina nuoret herrat kavaljeerihuoneustoon.
Björkbodan kavaljeerihuoneusto olikin kesäaikaan miltei aina asukkaita täynnä ja majaili siellä melkein poikkeuksetta vakinaiset, säännöllisesti vuosittain uudelleen saapuvat päävieraat. Sillä isäni oli kerta kaikkiaan pyytänyt useita sukulaisiaan, etupäässä ruotsalaisia, ja myöskin joitakuita ystäviään käymään aina kesillä Björkbodassa hänen luonaan ja oli sitten kerrassaan pahalla tuulella joll'eivät pyydetyt käyttäneet tarjottua vieraanvaraisuutta hyväkseen. Niinpä kokoontuikin Björkbodaan lyhyiden, pian häipyvien kesäkuukausien aikana aina paljon väkeä, isäni yhdenikäisiä ja läheisiä ystäviä ja myöskin paljon nuorta polvea. Vaikkapa silloisen ajan tavan mukaan kävikin hyvin päinsä sijoittaa jopa kolmekin henkeä samaan huoneeseen, karttui joukkoa kuitenkin siksi paljon, että kavaljeerihuoneusto monine huoneineen hät'hätää riitti tarpeeseen.
Paitsi pitempiaikaisia vieraita saapui tervehtijöitä Turusta tahi läheisiltä maaseuduilta sangen usein, tosin vain muutamiksi päiviksi. He tulivat tavallisesti omilla hevosiltaan ja oli heillä usein mukanaan vielä palvelija ja kamarineitsyt, seikka, joka joskus saattoi äitini mitä arveluttavimpaan asemaan, sillä ei ollut aina ensinkään helppoa mukavasti sijoitella moisia vaatelijaita ja isoisia palvelijoita.
Luulisipa helposti, että tuollainen suuri ja vieraita täynnä tulvehtiva talous olisi joll'ei nyt aivan perikatoon johtava niin ainakin sangen kallis ja kuluttava. Niin ei asianlaita kuitenkaan ollut, sillä koko taloudenhoito oli senmukaan laskettu ja järjestetty. Navetasta, jossa elätettiin 30 lehmää, saatiin yllinkyllin maitoa, voita ja juottovasikoita; suuri puutarha tuotti kaikenlaisia ruokatarpeita enemmän kuin saatiin menemäänkään; laajoilta kalavesiltä saaristossa kannettiin kaloja kaikenlajisia aivan ylenmääräisesti ja metsänvartijat hankkivat metsänriistaa kaikkina aikoina ympäri vuoden kuinka paljon tahansa, sillä minkäänlaista laillista rauhoitusaikaa ei vielä silloin ollut säädetty. Kaiken tämän lisäksi saatiin vielä veroerät monista päätilaan kuuluvista alustalaistaloista. Niinpä ostettavana olikin vain maustetavarat ja viinit. Äitini oli näet usein mitä pahimmassa pulassa kun ei oikein tiennyt miten käyttäisi kaikki »hyvyydet», mitä hänen talousaittaansa eri tahoilta virtaili. Ei näet tultu ajatelleeksikaan lähettää joku osa kaikesta tästä yltäkylläisyydestä yhdeksän penikulman päässä sijaitsevaan kaupunkiin myytäväksi, eikä tällainen tapa kuulunut taloussuunnitelmaankaan. »Ei sitä senvertaista rikenettä kannata lähettää», oli tapana siihen aikaan sanoa. Rautaa vain myötiin, kaikki muu oli yksinomaan omaa taloa, keittiötä ja vallasväkeä varten.
Olen nykypäivinä ollut maatiloilla, joissa tuskin hituistakaan parsaa tai edes muutamia hyötymansikoita hennotaan suoda talonväen tarpeiksi, sillä sellaiset tuotteet »pitää lähettää kaupunkiin», ja joissa jokainen maitopisarakin merkitään kirjoihin ja lasketaan arvonsa mukaan. Mutta sensijaan kuljettaa päivittäin kaupungissa ajava »maitokuski» sieltä mukanaan kaikenlaisia, puhtaalla rahalla ostettuja tarpeita, kuten leipää, lihaa ja muuta sellaista, jota erittäin hyvin pitäisi voida omissa kotioloissakin hankkia talon tarpeiksi, ja jos kysyy miksi noin tehdään, vastataan »ettei sen vertaisen tähden kotona kannata». Siinä entisen ja nykyisen taloudenhoidon eroitus — niin ovat ajat, elintavat ja käsityskanta muuttuneet.
Suurta hupia maalaisoloissa tuotti posti, jota aina mielenkiinnolla odotettiin. Se saapui silloin vain kaksi kertaa viikossa. Lähin postikonttori oli Karjalla, kahdeksan penikulman päässä Björkbodasta; sieltä kuljetettiin erityinen irtonaislaukku Perniön majataloon, josta neljän penikulman taipaleen takaa tehtaan postinkuljettaja toi sen sitten meille. Tavallisesti alettiin postia odottaa jo kello 6 aikaan iltapäivällä ja tultiin kärsimättömiksi jollei se silloin tullut. Ja kun aisakello vihoviimein kuului vasaramäeltä, silloin kaikki remahtivat iloiseen huutoon: »posti tulee!» ja innokkaasti avattiin sitten postilaukku. Harvoin sieltä löytyi kirjeitä meille nuorisolle — sellainenkin sattuma kuvaamattomaksi riemuksi kuitenkin joskus sattui — mutta sitä useampia oli kirjeitä isälleni ja useita sanomalehtiä, myöskin ruotsalaisia ja muita ulkomaalaisia. Niihin käytiin innokkaasti käsiksi, vaikkakin ne kaikki itseasiassa siihen aikaan olivat sangen sisällyksettömiä. Kuitenkin löytyi niistä aina jotain mielenkiintoa herättävää uutta, ja joll'ei muuta niin ainakin »Helsingfors Tidningar»-lehdessä Välskärin kertomusten jatko, joka siihen aikaan oli omiaan pitämään jokaista lukijaa laukeamattomassa jännityksessä.
Joskus sattui posti viipymään tavallista kauemmin ja silloin kohosi kärsimättömyys odottajissa siksi korkealle, että lähdettiin postia vastaan. Kärsivällisesti istuttiin sitten jollekin ojan penkereelle odottelemaan, ja kun se vihdoinkin tuli, avattiin laukku mukaan otetulla avaimella kiihkeästi ja silmäiltiin takasintullessa päällisinpuolin sanomalehden pääsisältö.
Isälläni oli laaja kirjevaihto, johon häneltä kului hyväsestään aikaa. Sillä paitsi tavallisia asioimiskirjeitä oli eteviä henkilöitä Helsingissä, Pietarissa ja Ruotsissa hänen »kirjeenvaihtajinaan». Kun sanomalehdet eivät siihen aikaan julaisseet, eivätkä saaneetkaan julaista minkäänlaisia selostuksia tahi lausuntoja poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista, niin oli sensijaan vanhemmilla herroilla tapana, huvitettuja ja alkuunpanevassa asemassakin kun olivat, mitä tulee sisä- ja ulkopolitiikkaan, vaihtaa keskenään mielipiteitä päivän tärkeimmissä kysymyksissä, jonka kautta isänikin, vaikka maalla asuva olikin, pysyi suuren maailman tapausten tasalla.
Kertomani posti oli siihen aikaan ainoa Kemiössä. Jos joillakin pitäjäläisillä oli kirjeitä toimitettavana, täytyi heidän lähettää erityinen lähetti tuomaan ne ensin Björkbodaan ja pyytämään, että ne saisi kulkea tehtaan irtonaislaukussa eteenpäin. Ja nyt on samassa pitäjässä kokonaista kolme postitoimistoa ja neljä pysäkkiä, joissa kaikissa posti käy säännöllisesti joka päivä.
Björkbodassa oli elämä kesän pitkän vaihteleva ja hilpeä, kiitos vierasjoukolle ja nuorisoparvelle. Siellä oli vallalla sama iloinen, huoleton henki kuin kaupungissakin, mutta täällä kesän vihreässä ihanuudessa ja vapaan luonnon helmassa se voi yhä enemmän kehittyä ja ilmetä. Huveja ja huvituksia mitä erilaisimpia vaihteli alituisesti. Muistan vielä lapsuusvuosiltani kuinka miltei joka päivä toimeenpantiin huvituksia ja kaikenlaisia tilaisuuksia. Milloin tehtiin huviretkeily johonkin saareen saaristossa, milloin taas mentiin joukolla äyriäisiä pyydystämään; milloin purjehdittiin merelle jollakin tehtaan jaalalla, milloin taas esitettiin joku näytelmä tahi toimeenpantiin pukuesityksiä ja kuvaelmia puistossa. Erittäinkin jos vanha mummo vain sattui oleskelemaan silloin siellä, sillä hänen kekseliäisyytensä kaikessa tällaisessa oli loppumaton.
Joskus lähdettiin vierailulle jonkun naapurin luo, sillä sellaisia paikkoja, joskin kolmen penikulman päässä, oli kuitenkin vielä silloin oman pitäjän rajojen sisässä. Hevosista ja ajopeleistä ei siihen aikaan erittäin suurta lukua pidetty; otettiin mitä oli, ja mitä käytettävänä taas oli, sen täytyi kelvata. Niinpä vanhat vesikauhan muotoiset, keltaisiksi maalatut vaunutkin, joissa oli C kirjaimen muotoiset alusjoustimet, täytyi joskus tiukan tarpeen hetkellä vetää esille käytettäviksi.
Lähin naapurimme oli Runebergin runossaan laulama eversti von Konow, joka asui luonnonihanassa Västanvikissa. »Hänen korpraalistaan» ei merkkiäkään näkynyt, ehkäpä häntä ei koskaan ole ollutkaan, ei ainakaan tiedetty häntä tiedustella, mutta tuo pitkä, laiha ja alinomaa kiroileva ukko Konow, jonka ylähuulta koristi paksu kerros kotona viljeltyä ja kotona valmistettua nuuskaa, hänet näen vieläkin ilmielävänä edessäni. Hänen kiroilemisestaan ja alituisesti uudistuvista »perhanan perhanoistaan» ei niin paljon välitetty kuin hänen jutuistaan, joita hän kertoi täysissä tosissaan ja vaatien että ne täytyi jokaisen uskoa, lopettaen tavallisesti kaskunsa: »piru minut periköön jos tässä seison ja valehtelen.» Hänen juttunsa olivat jonkun verran samaa lajia kuin »Kulkurinissen» »Vermlantilaisissa» ja häneen verrattuna olisi itse autuas Münchausen seisonut kuin niistetty koulupoika. Kun oli käyty vierailulla Västanvikissa oli monta päivää senjälkeen hauskaa, sillä Konowin jutuista riitti kylliksi puheenaihetta. Muuten oli hän kaikissa suhteissa täydellinen originaali, eristapainen äijä.
Niillä seuduilla oli monta muutakin, suurempaa ja pienempää herraskartanoa, joissa kaikissa siihen aikaan asui todelliseen säätyläisluokkaan kuuluvia perheitä, ja myöskin niihin kokoontui kesäisin vieraita ja nuorta väkeä. Kesän kuluessa olikin tapana käydä vierailulla ainakin yhden kerran jokaisessa naapurissa ja tultiin silloin vieraisille tavallisesti iltapäivällä ja lähdettiin kotimatkalle iltasella illallisaterian jälkeen.
Nykyjään puhutaan niin usein entisaikaisesta yksinkertaisuudesta ja kohtuullisuudesta tuollaisissa kodeissa maalla. Kummallinen puhetapa! Kaikki tuollaiset kodit olivat näet niin pitkälle kuin suinkin muistan sisustetut ajan kuosin ja vaatimusten mukaisesti, usein sangen kalliistikin, enimmäkseen vankoilla mahonkihuonekaluilla, ja jollei sellaisia ollut, niin vallitsi kodeissa kuitenkin siisteyden ja kodikkuuden sievyys ja hienous, jota tottatosiaan ei nykyjään kaikkialla tapaa. Vierailulle tultua kestittiin tulijoita aina ensin kahvilla tuoreine pikkuleipineen; sitten tarjottiin teevettä ja ennenkuin pois lähdettiin syötiin illallinen, joka oli omiaan todistamaan emännän suurta nerokkuutta ja toimeliaisuutta kuin myöskin ruokasäiliöiden erinomaista »sisällysrikkautta», seikka, joka ei olekaan mikään helppo juttu pienellä maatilalla kaukaisella maaseudulla.
Kuinka suuri säätyläisluokka siihen aikaan pitäjässä oli, olin tilaisuudessa kerran näkemään, kun eräänä sunnuntai-iltapäivänä menimme Kemiön pappilaan tavanmukaiselle vierailullemme. Sinne kokoontui mainittuna iltana noin sata henkeä, sattumaltako aivan vaiko sitten jostakin erityisestä syystä, sitä en enää muista. Leppeäluonteinen, aina iloinen rovasti Hirn otti silloin esille viulunsa, jota hän käsittelikin sangen taitavasti, viritti vireän tanssisäveleen ja niin kului ilta iloisesti ja rattoisasti.
Myöskin talvisaikaan, varsinkin uutenavuonna, jos vain keli ja ilma oli suotuisa, oli tapana käydä vierailulla naapureissa, ja silloin jäätiinkin tavallisesti yöksi taloon. Samalla saapui muitakin vieraita, seura kasvoi ja niin pujahdettiin sitten seuraavana päivänä vielä johonkin toiseen paikkaan kun kuitenkin ensin oli annettu sinne tulosta edeltäpäin tieto. Tällaiset vierailumatkat olivat hauskoja retkiä, kun pitkässä jonossa, kulkusten somasti kilkattaessa, nauraen ja leikkiä laskien kiidettiin hevosilla huurteisten, kimaltelevain metsien halki, yli lumipeitteisten, häikäisevän valkoisten lakeuksien lumen jalaksien alla naristessa. Hauskaa retkeilyä ympäri pitäjän kesti usein monta päivää ja oli matka aina mitä hauskin ja hilpein.
Björkbodaan saapuivat pitäjäläiset tavallisesti Aukustinpäivänä, tammikuun 7:nä, isäni nimipäivänä, tehden silloin uudenvuoden- ja onnitteluvierailunsa. Tämä oli juurtunut tavaksi jo vanhastaan ja oli äitini aina silloin valmis ottamaan vierailut vastaan. Mutta sattuipa kerran, että tämän määrätyn päivän aamulla puhkesi niin hirvittävä pyryilma, että harvoin sellaista nähdään. Tuiskulumi kasaantui miehenkorkuisiksi kinoksiksi ja tukkesi aidat ja veräjät niin että vain hieman aidanseipäiden neniä pilkisti kinoksista esiin. Oli luonnollista ja päivänselvää, ettei kukaan »tällaisessa jumalan-ilmassa» voinut lähteä ulos, eikä meilläkään näinollen odotettu sinä päivänä vieraita. Ilta kului senvuoksi hiljalleen kaikessa rauhassa ja kello läheni jo yhdeksää kun yht'äkkiä, aivan odottamatta kuultiin kulkusten heläjävän portaiden edessä, ja pari todellista lumiukkoa kompuroi eteiseen. Tuskin olivat he ennättäneet pudistella lumipaljouden pois turkeistaan kun jälleen kulkusten kilinä kuului ja yhä uusia vieraita tulvaili sisään, ja niin yhä jatkuvasti kunnes tuossa kello 10 aikaan kaikki tavanmukaiset vieraat jo olivat koolla. Nuo ihmisparat olivat jo hyvissä ajoin päivällä lähteneet kodeistaan taipaleelle, mutta vain askel askeleelta olivat he voineet raivata itselleen ajotietä, kaatuen vähäväliä ja kokien monenlaisia pieniä seikkailuja, jopa joutuen toisinaan kerrassaan epätoivoisiksi perille pääsemisestään.
Kun he sitten vihoviimein vilustuneina, nälkäisinä ja läpiväsyneinä koko päivän kestäneiden vaivojen ja vastuksien jälkeen pääsivät määräpaikkaansa, tuntui heistä lämmin sitäkin herttaisemmalta ja teevesi, punssi sekä illallisruoka maistui kerrassaan oivalliselta. Mieliala muodostuikin pian hilpeäksi ja iloiseksi. »Pikenttipalvelija» Björkqvist'in joka sangen auttavasti osasi puhallella klarinettia, täytyi ottaa pelinsä käsille ja luirahuttaa valssi, jota sitten tanssittiin riemuin ja mielihyvin ja joka oli omiaan pehmittämään jäykistyneet jäsenet entiselleen. Valmistelematta toimeenpantu tanssi kesti myöhään yöhön. Mutta äitirukka, joka ei ollut ensinkään valmistautunut vastaanottamaan näin suurta yövierasjoukkoa, joutui pahempaan kuin pulaan mihin hän sijoittelisi kaikki odottamatta tulleet vieraat. Vaan hän keksi kuitenkin keinot ja viimein sai kukin oman vuoteen käytettäväkseen, — vaikea pula sai korvata ja pyytää anteeksi puutteellisuudet. Lumipyry ja tuisku kesti koko yön niin että vieraat vasta kahden päivän perästä, sittenkun tiet ja veräjät oli saatu edes jonkunverran lapioiduiksi ja avatuiksi, voivat lähteä paluumatkalle. Tällaiset pienet seikkailut kirkastavat ja ikäänkuin kuvittavat maalaiselämää.
Useimmat pienistä herrastaloista, joissa ennenvanhaan vaatimattomat, mutta kuitenkin hyvät perheet hauskasti elostivat, ovat sittemmin tulleet myödyiksi ja joutuneet talonpoikaiskäsiin ja niiden entiset asukkaat ovat hajaantuneet eri haaroille. Suuremmista kartanoista taas on moni joutunut kuitenkin nurjemman kohtalon alaiseksi. Pirstottuina ja lohkottuina eri maa-alueiksi ja säälimättömien metsänhaaskaajain hävittäminä, jotka eivät huomispäivää ajattele, ovat ne vihdoin joutuneet joidenkuiden enemmän tai vähemmän keinottelevain osakeyhtiöiden haltuun, joiden tilapäisillä isännöitsijöillä ei voi olla samaa harrastusta, kunnioittavaa lempeyttä ja huolenpitoa niitä kohtaan kuin niillä, jotka polvesta polveen ovat asuneet, viljelleet ja rakastaneet isiltä perittyä turvetta. Mutta niin paljon ovat ajat muuttuneet, että maatilat nyt vaihtelevat omistajaa kuin jos olisivat vain seteleitä taskukirjassa. Maata omistava säätyläisluokka maassamme häviää häviämistään yhä enemmän.
Emännän huolet ja velvollisuudet suuremmalla maatilalla siihen aikaan olivat sangen raskaat, moninaiset ja laajat. Sillä ei siinä kyllin, että hänen aikaansa suuressa määrässä kului talon »kunnian ylläpidossa» ja seurustellessa monen monien talossa käypäin vieraiden kanssa, hänen hartioillaan oli sitäpaitsi koko vastuunalaisuus ja huolehtiminen sisäisestä taloudenhoidosta, johon isäni ei vähimmässäkään määrässä ottanut osaa. Ja siinä sitä kysyttiinkin taitoa ja tottumusta mitä suurimmassa määrässä samoinkuin suurta ajattelevaisuuttakin, jotta ne moninaiset, erilaatuiset tuotteet, joita talosta voitiin saada, tulivat kaikki oikeissa ajoin hankituiksi, talteen korjatuiksi ja käytetyiksi, sillä kuuluihan sisäiseen talouteen saada talo niin hyvin varustetuksi kaikenlaisilla tarpeilla kuin suinkin, samalla kun oli vältettävä niin paljon kuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Mutta ennen kaikkea täytyi hänen kohdistaa huolenpitonsa kaiken sen varaston kokoamiseen, jota tarvittiin pitkän talvikauden aikana pääkaupungissa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että hänellä näissä puuhissa oli apuna lukuisa palveluskunta, jonka hän itse oli opettanut, nöyriä ja tehtävissään taitavia palvelijoita kaikki.
Suuri osa kesää kului tällaisiin tehtäviin. Milloin oli yksi, milloin toinen marjalaji kypsynyt ja siten valmis mehuksi tai hilloksi keitettäväksi, milloin taas tuli panna vihanneksia säilöön tahi kuivamaan. Monen monista mehiläispesistä, joita oli sekä tehtaalla että ulkotiloilla, saatiin hunajakakkuja ja oma hunaja saikin täyttää monissa tarpeissa kallishintaisen sokerin tehtävät; vahasta taas, jonka tummankeltainen väri poistettiin jonkunlaisen kemiallisen menettelyn avulla, valettiin lasikaavoissa sangen kauniita kynttilöitä. Kun verovilloja tuli paljon, kudottiin niistä kotona kangasta, joka kaupungissa värjäytettiin ja josta sitten tehtaanräätäli ompeli livré-pukuja kuskille ja palvelijoille ja myöskin päällysnuttuja meille poikasille. Jalkineemme tehtiin myöskin kotona talon nahoista. Suuret pellavavarastot, joita taloon tulvi, lajiteltiin tarkasti kolmeen osaan. Hienoin laji lähetettiin Vadstenaan kudottavaksi damastiliinakankaiksi, joihin tavallisesti samalla kudottiin vaakuna tahi kirjainmonogrammi nurkkaan. Välilajista taas kutoi kotona vakituinen, vuoden läpeensä ahertava kankuri rälliliinakankaita, pyyheliinoja ja lakanoita; kolmannesta lajista täytyi navettapiikojen niinä hetkinä, joina heillä oli vapautta ulkotöistään, kutoa lattiamattoja, säkkejä y. m. sellaista. Suuren, seinässä kiini olevan liinavaatekaapin sisältö, joka oli muodostunut ja kerääntynyt perheenemännän uutteran huolenpidon kautta, samoin hopeakalustokaappi, täynnä perittyä kapistusta — niissä oli senaikuisen emännän ylpeys ja ilo.
Mutta yhä tiukemmiksi kävivät hänen huolensa ja puuhansa kuta lähemmä syksyä kesä kului. 1 päivä lokakuuta oli veronmaksupäivä, jolloin jokaisen päätilaan kuuluvan talon oli tuotava määrätyt luonnontuotteet päätilalle. Tällöin muistutti talon piha oivallista markkinapaikkaa, jossa kuorma seisoi kuorman vieressä ja elukkaa oli kaikenlaista. Äitini käyskenteli pehtoorin kanssa kuormien lomissa, tutkistellen tuntijasilmällään niiden sisältöä ja joskus moittien ala-arvoista tavaraa.
Siinä sitä sitten oli tuotteita ja aineita kerrassaan kaikenlaisia, jyvistä alkaen aina lakaisuluutiin, pärevasuihin, puolukoihin, omenoihin, kananmuniin ja kananpoikalaumaan asti. Vähän oli tuotu kutakin lajia itsekustakin talosta, mutta yhteensä niistä karttui melkoinen tavaranpaljous. Kun ensin oli otettu »päältä pois» kaikki mitä tulisi antaa kaupunkiväelle, sälytettiin loppuosa aittoihin talon omaa tarvetta varten, ja tämä loppuosa ei tosiaankaan ollut vähäinen, sillä minä muistan hyvin kuinka ruoka-aitat täyttyivät niin kukkuroilleen, että tuskin niihin mitään lisää olisi sopinut.
Kun verot oli kannettu, alkoivat järjestelyt talvea varten. Syysteurastusta kesti useita päiviä ja kaikki mahdolliset seikat tuli sen yhteydessä huomioonottaa, makkarat ja veririeskat valmistaa, lihat ja sianlihat suolata, savustaa j. n. e. Pesusaippuaa ja suopaa oli niinikään valmistettava. Sitten alkoi suuri kovan arkileivän leipominen palvelijoita varten, sekä perunajauhojen ja tarkin teko. Mutta enimmän huvitti minua lapsena ollessani kynttiläin valaminen. Kaikki teurastuksessa kertynyt tali sulatettiin näet ensin puoleksi vedellä täytettyyn kupari-astiaan, jossa sitten kotona tehtyjä ja puupuikkoihin kiinnitettyjä kynttilänsydämiä kastettiin vähäväliä kunnes ne vihdoin tulivat kyllin paksuiksi kynttilöiksi. Kyllähän tuollaiset kynttilät räiskyivät ja sähisivät ja niitä täytyi usein »niistää» kynttiläsaksilla, mutta paitsi tällaisia talikynttilöitä ei siihen aikaan ollut olemassakaan muunlaisia valaistuskompeita kuin salia ja vierashuonetta varten vahakynttilöitä ja öljylamput.
Kun kaikki vihdoin monien huolien ja paljon työn perästä oli valmista, lastattiin varastot ja niiden mukana myöskin halot ja heinät, hevoset ja lehmät sekä kaikki palkolliset ja muut muuttotavarat pariin jaalaan, joilla koko lasti kuljetettiin kaupunkiin. Sinne oli perhekin, sitten kun kaikki oli säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä saatu lähetetyksi, valmis maanteitse matkustamaan.