ÄLY ON TOSIAAN KAIKKI KAIKESSA
Kesäkuun 14 p:nä.
No, Dorothy ja minä saavuimme New Yorkiin eilen, koska herra Eisman lopulta päätti lähettää meidät kotiin, sillä hän sanoi, että koko nappiliike ei riittäisi minua kauemmin Euroopassa kasvattamaan. Siis me erosimme herra Eismanista Budapestissa, koska herra Eismanin oli matkustettava Berliiniin katsomaan kaikkia Berliinissä asuvia nälkää näkeviä sukulaisiaan, jotka sodasta asti eivät ole tehneet muuta kuin nähneet nälkää. Ja hän kirjoitti minulle juuri ennenkuin höyrylaivamme lähti purjehtimaan ja sanoi etsineensä esille kaikki nälistyneet sukulaisensa ja tarkastelleensa niitä tarkoin, ja hän oli päättänyt olla tuomatta niitä Ameriikkaan, koska hänen nälkää näkevien sukulaistensa joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi voinut matkustaa rautatiepiletillä tarvitsematta suorittaa lisämaksua ylipainosta.
Dorothy ja minä astuimme siis laivaan, ja koko laivamatkalla minun oli harkittava, tahdoinko tosiaan mennä naimisiin kuuluisan Henry H. Spoffardin kanssa vai enkö, sillä hän odotteli minun saapumistani New Yorkiin ja oli niin levoton, että tuskin saattoi odottaa minun saapumistani New Yorkiin. Mutta minä en ole turhaa tuhlannut kaikkea aikaani Henryyn, vaikken suostuisikaan hänen vaimokseen, sillä minulla on Henryltä muutamia kirjeitä, jotka olisivat kovin, kovin mukavia omistaa, jollen Henrystä huolisi. Ja Dorothy näkyy olevan minun kanssani aika paljon yhtä mieltä, koska Dorothy sanoo, että ainoa suhde, jossa hän tahtoisi Henryyn olla, olisi olla hänen leskensä kahdeksantoistavuotiaana.
Laivaan tultuani minä sitten päätin, etten viitsisi vaivautua herrasmiehiä tapaamaan, sillä mitäpä hyötyä olisi tavata herrasmiehiä, kun laivalla ei ole mitään muuta tehtävää kuin käydä ostoksilla pienessä puodissa, missä ei ole myytävänä mitään viittä dollaria kalliimpaa? Ja jos tapaisinkin jonkun herrasmiehen laivassa, niin hän tahtoisi saattaa minut laivasta, ja silloin törmäisimme yhteen Henryn kanssa. Mutta sitten kuulin, että laivalla oli herrasmies, joka oli suuri irrallisten timanttien kauppias Amsterdam-nimisestä kaupungista. Tein siis tuttavuutta sen herrasmiehen kanssa, ja me seurustelimme toistemme kanssa aika paljon, mutta illalla ennen maihin astumistamme jouduimme vallan riitaan, joten minä en viitsinyt häneen edes vilkaistakaan lähtiessäni laivaportaille, vaan pistin irralliset timantit käsilaukkuuni, jotta minun ei tarvinnut niitä tullissa ilmoittaa.
Tullissa Henry odottelikin minua, sillä hän oli tullut Pennsylvaniasta minua tapaamaan, koska heidän maatilansa on Pennsylvaniassa ja Henryn isä on kovin, kovin sairaana Pennsylvaniassa, joten Henryn täytyy pysyä siellä jokseenkin kaiken aikansa. Ja kaikki reportterit olivat tullissa, ja he kaikki olivat kuulleet Henryn ja minun kihlauksestamme ja halusivat tietää, mitä minä olin ollut ennenkuin menin kihloihin Henryn kanssa. Silloin minä sanoin heille, etten ollut muuta kuin seurapiirityttö Little Rockista Arkansasista. Ja sitten minä ihan suutuin Dorothyyn, sillä kun muuan reporttereista kysyi Dorothylta milloin minä tein debyyttini eli ensi kertaa esiinnyin Little Rockin seurapiireissä, niin Dorothy sanoi, että minä depytienasin Little Rockin vuosimarkkinoilla ja karnevaalissa viisitoistavuotiaana. Tarkoitan, ettei Dorothy koskaan laiminlyö tilaisuutta olla epähieno, silloinkaan kun haastelee sellaisille kirjaimellisille herroille kuin reportterit.
Sitten Henry vei minut huoneistooni Roll-Royce-autollaan, ja sinne saapuessamme hän halusi antaa minulle kihlasormukseni, ja ihan minun sydämeni alkoi pamppailla. Sitten hän sanoi, että hän oli käynyt Cartierilla ja tarkastanut kaikki kihlasormukset, mutta niitä kaikkia katseltuaan päättänyt, etteivät ne olleet puoliksikaan kyllin hyviä minulle. Sitten hän otti kotelon taskustaan, ja minä kävin ihan uteliaaksi. Ja Henry sanoi, että hän katsellessaan kaikkia niitä isoilla timanteilla koristettuja sormuksia tosiaan tunsi, ettei niissä ollut mitään tunnetta, joten hän sensijaan tahtoi antaa minulle luokkasormuksensa Amherstin opistosta. Sitten minä katsoin häneen ja katsoin häneen, mutta minä kykenin hillitsemään itseni niin täydellisesti, etten sanonut mitään pelin sillä asteella, vaan sanoin, että hän oli tosiaan kovin herttainen ollessaan niin täynnä tunnetta.
Sitten Henry sanoi, että hänen oli palattava Pennsylvaniaan puhumaan isälleen meidän naimahommistamme, koska hänen isälleen on tosiaan tullut sydämen asiaksi, ettemme menisi naimisiin. Ja sitten minä sanoin Henrylle, että jos minä kohtaisin hänen isänsä, niin kenties minä voittaisin hänet puolelleni, koska minä aina näyn voittavan herrasmiehet puolelleni. Mutta Henry sanoo, että siinäpä se pulma juuri onkin, sillä joku tyttönen voittaa alati hänen isänsä puolelleen, niin että he tuskin uskaltavat päästää häntä näkyvistään ja tuskin uskaltavat sallia hänen yksinään mennä kirkkoonkaan. Sillä kun hän viimeksi meni yksinään kirkkoon, niin joku tyttö voitti hänet kadunkulmassa puolelleen, ja hän palasi kotiin kaikki taskurahat hukattuina, eivätkä he voineet uskoa häntä, kun hän sanoi panneensa ne kolehtilautaselle, koskei hän viimeksi kuluneina viitenäkymmenenä vuonna ole koskaan pannut kolehtiin kymmentä senttiä enempää.
Todellinen syy, miksi ei Henryn isä sallisi Henryn naida minua, näkyy siis olevan, että isä sanoo Henryn aina huvittelevan mielin määrin, ja joka kerta kun Henryn isä haluaa vähän itsekin huvitella, estää Henry hänet aina eikä salli hänen edes sairastaa hospitaalissa, jossa hän voisi hieman omin päin huvitella, vaan pitää hänet kotona, jossa hänellä täytyy olla Henryn hänelle valitsema sairaanhoitajatar ja sekin mies. Kaikki hänen vastaväitöksensä näkyvät siis johtuvan pelkästä kostonhalusta. Mutta Henry sanoo, että hänen vastaväitöksensä eivät voi jatkua enää varsin pitkälti, sillä onhan hän jo lähes yhdeksänkymmenvuotias, ja luonto kyllä hakee velkansa ulos ennemmin tai myöhemmin.
Ja Dorothy sanoo, että olenpa minä aika hupsu tuhlatessani aikaani Henryyn, vaikka voisin järjestää niin, että tapaisin Henryn isän, jolloin koko asia olisi vatvottu valmiiksi muutamassa kuukaudessa ja minä omistaisin tositeossa koko Pennsylvanian valtion. Mutta minä en luule, että minun tulisi noudattaa Dorothyn neuvoa, koska Henryn isää vartioidaan kuin haukkaa, ja Henry itse on hänen valtuutettu asiamiehensä, joten ei sellaisesta tosiaan mitään hyvää koituisi. Ja miksi minä sittenkään kuuntelisin Dorothyn kaltaisen tytön neuvoa, koska hän matkusteltuaan kautta Euroopan ei tuonut kotiin muuta kuin kultaisen rannerenkaan!
Vietettyään illan luonani täytyi Henryn palata Pennsylvaniaan ollakseen siellä torstaina aamulla, koska hän kuuluu seuraan, jonka ainoana tehtävänä on sensuroida kaikki filminäytelmät. He näetten leikkaavat filmirullista kaikki palat, joissa on vaarallisia asioita, joita ihmiset eivät saisi katsella. Sitten he sommittelevat ne vaaralliset kohdat yhteen ja antavat niiden juosta kankaalla moneen monituiseen kertaan. Siksipä olisi tosiaan varsin vaikeaa raahata Henry pois tuollaisesta torstaiaamun kokouksesta, ja hän jaksaa tuskin odottaa toisesta torstaiaamusta toiseen. Sillä hän ei tosiaan näy nauttivan mistään niin paljoa kuin filmikuvain sensuroimisesta, ja sitten kun filmi kerran on karsittu, ei se enää herätä hänessä mitään mielenkiintoa.
Sitten Henryn lähdettyä juttelin pitkän aikaa Lulun kanssa, joka on minun palvelijattareni ja oli matkoilla ollessani kotimiehenä huoneistossani. Ja Lulu on tosiaan sitä mieltä, että minun pitäisi sittenkin mennä naimisiin herra Spoffardin kanssa, koska Lulu sanoo tutkineensa herra Spoffardia kaiken aikaa, kun purki matkalaukkujani, ja Lulu sanoo olevansa varma, että milloin vain minusta tuntuisi, että minun pitäisi ravistaa herra Spoffard irti liepeistäni, niin voisin panna hänet lattialle istumaan ja antaa hänelle tukun moraalille vaarallisia ranskalaisia postikortteja sensuroitavaksi, jolloin voisin viipyä poissa kuinka kauan vain haluttaisi.
Ja Henry aikoo järjestää, että tulen joskus Pennsylvaniaan viikon loppua viettämään ja tapaamaan kaikki hänen omaisensa. Mutta jos Henryn koko perhe on yhtä reformeerattu kuin Henry näkyy olevan, niin kyllä siitä minunkin laiselleni tytölle tulee aika kova koettelemus.
Kesäkuun 15 p:nä.
Eilen aamulla oli aikamoinen tulikoe minunlaiselleni hienostuneelle tytölle, kun kaikki sanomalehdet kertoivat minun ja Henryn menneen kihloihin toistemme kanssa, mutta kaikki näkyivät jättäneen mainitsematta, että olin hienoston tyttö, paitsi eräs sanomalehti, ja se oli juuri se, joka kertasi Dorothyn sanat, että olin depytienannut karnevaalimarkkinoilla. Kävin siis Ritzissä Dorothya tapaamassa ja sanoin Dorothylle, että hänenlaisensa tytön tulisi pitää suunsa kiinni reportterien aikana.
Ja varsin monet reportterit kuuluivat soitelleen Dorothylle, mutta Dorothy sanoi, ettei hän tosiaan sanonut mitään kellekään heistä, paitsi eräälle reportterille, jonka kysymykseen, minkälaista rahaa minä käytin, hän oli vastannut minun käyttävän nappeja. Mutta Dorothyn ei tosiaan olisi tullut mitään sellaista lausua, koska varsin monet ihmiset näkyvät tietävän, että herra Eisman kasvattaa minua, ja hänet tunnetaan kautta Chicagon nappikuningas Gus Eismanin nimellä, joten yksi asia voisi vihjaista toiseen, kunnes ihmisten ajatukset ehkä alkaisivat jotakin arvella.
Mutta Dorothy sanoi, ettei hän maininnut mitään enempää minun depytienaamisestani Little Rockissa, koska Dorothy toki tietää, etten minä Little Rockissa mitään depyyttiä tehnyt, koska juuri silloin, kun olisi ollut aika tehdä depyyttini, herratuttavani herra Jennings ammuttiin ja sitten kun oikeusjuttu oli lopussa ja valamiehistö oli yksimielisesti minut vapauttanut, olin tosiaan liian väsynyt depytienatakseni.
Sitten Dorothy sanoi, miksemme toimeenpanisi kutsuja nyt, niin että voisit nyt tehdä depyyttisi ja antaa niiden kaikkien kuulla; sillä Dorothy näkyy ihan kuollakseen ikävöivän kutsuja. Ja se on tosiaan ensimmäinen järkevä ehdotus, minkä Dorothy on tehnyt, sillä minustakin pitäisi jokaisen tytön, joka on kihlautunut niin hienosta vanhasta perheestä lähteneelle herrasmiehelle kuin Henry on, tosiaankin depytienata. Ja minä käsken hänen heti tulla luokseni, jotta suunnittelisimme depyyttiäni, mutta me pitäisimme asian kovin, kovin salassa ja järjestäisimme depyytin huomenillaksi. Sillä jos Henry kuulisi minun depytienaavan, niin hän saapuisi Pennsylvaniasta ja pilaisi kutsut vallan kokonaan, sillä pilatakseen kutsut tarvitsee Henryn niihin vain saapua.
Dorothy tuli siis mukaani ja me suunnittelimme depyyttini. Ensin päätimme painattaa sirosti painettuja kutsukortteja, mutta kun niiden painattaminen aina vie jonkun verran aikaa, niin olisi tosiaan ollut hupsua niitä painattaa, koska kaikki herrasmiehet, jotka aioimme depyyttiini kutsua, olivat Pallokerhon jäseniä, joten voisin vain kyhätä tiedonannon depyytistäni ja antaa sen Willie Gwynnille ja käskeä Willie Gwynnin kiinnittää sen Pallokerhon ilmoitustaululle.
Ja Willie Gwynn naulasi sen kerhon taululle ja sitten hän kävi luonani kertomassa, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin suurta innostusta hamasta Dempsey-Firpon kilpaotteluista asti, ja sanoi, että koko Pallokerho saapuisi miehissä. Sitten meidän oli suunniteltava, mitä tyttöjä kutsuisimme depyyttiini. Enhän minä näetten kai vielä tunne kaikkia susiteen naisia, koska tyttö ei tietenkään tapaa susiteen naisia ennenkuin hänen depyyttinsä on ollut, ja sitten kaikki hienonmaailman naiset tulevat depytienaajaa katsomaan. Mutta minä tunnen tositeossa kaikki susiteen miehet, koska oikeastaan kaikki seurapiirien miehet kuuluvat Pallokerhoon. Kun minulla siis on ollut Pallokerho depyytissäni, niin asettuakseni oikealle paikalleni seuraelämässä tarvitsee minun vain tavata heidän äitinsä ja sisarensa, kaikki heidän pikku ystävättärensä kun jo tositeossa muutenkin tunnen.
Mutta minusta aina tuntuu, että on ihanaa, kun on kosolti tyttöjäkin kutsuissa, jos tytöllä on kutsuissa kosolti herrasmiehiä, ja olisi vallan ihanaa saada kaikki Folliesin tytöt mukaan, mutta minä en tosiaan voisi niitä kuitenkaan kutsua, kun ne eivät kuulu minun seurapiiriini. Sitten ajattelin pääni ympäri ja tuumin, että vaikkei olisikaan etikepin mukaista kutsua heitä vieraiksi, niin olisi kyllä etikepin mukaista tilata heidät sinne seuruetta hauskuttamaan, ja sitten kun he olisivat esittäneet esitettävänsä, voisivat he yhtyä vieraisiin, mikä ei tosiaan olisi seurustelutapojen rikkomista.
Sitten soi puhelin, ja Dorothy meni vastaamaan, ja siellä kuului olleen Joe Sanguinetti, joka on Pallokerhon miltei virallinen viinanhankkija, ja Joe sanoi kuulleensa minun depyytistäni ja sanoi, että jos hän saisi tulla minun depyyttiini ja tuoda mukanaan kerhonsa, joka on Brooklynin Hopeasuihkukerho, niin hän hankkisi kaikki viinakset ja takaisi, että rommi lainehtisi ehtymättömän vuolaana virtana.
Ja Dorothy sanoi hänelle, että kyllä hän saisi tulla, ja hän laski puhelimen torven kädestään, ennenkuin kertoi minulle hänen ehdotuksestaan, ja minä vallan suutuin Dorothylle, koska Hopeasuihkukerhoa ei edes mainita seurapiirirekisterissä eikä sillä ole paikkaansa tytön depyytissä. Mutta Dorothy sanoi, että siihen aikaan, kun kutsuvieraat alkoivat heilua, täytyisi olla vallan nero voidakseen erottaa, kuka kuului Pallokerhoon, kuka Hopeasuihkukerhoon ja kuka Pythiaan ritareihin. Mutta tosiaan minä olin melkein pahoillani, että pyysin Dorothya auttamaan depyyttini suunnittelemisessa, paitsi että Dorothy kyllä on varsin hyvä olemassa kutsuissa, jos poliisit sattuisivat tulemaan sisälle, koska Dorothy aina osaa käsitellä poliiseja, enkä minä vielä ole tuntenut ainoatakaan poliisimiestä, joka ei olisi sokeasti rakastunut Dorothyyn. Ja sitten Dorothy soitti kaikkien sanomalehtien kaikille reporttereille ja kutsui heidät kaikki depyyttiini, jotta he voisivat nähdä sen omin silmin.
Ja Dorothy sanoo, että hän aikoo pitää huolta, että depyyttini joutuu kaikkien sanomalehtien etupalstoille, vaikkapa sitten olisi tehtävä murha.
Kesäkuun 19 p:nä.
No niin, on kulunut kolme päivää siitä, kun depyyttikutsuni alkoivat, mutta lopuksi minä väsyin ja jätin vieraat viime yönä ja menin nukkumaan, koska minulta muutaman päivän kuluttua näkyy aina katoavan kaikki mielenkiinto kutsuihin; mutta Dorothyn harrastus sellaiseen ei koskaan katoa. Ja kun minä tänä aamuna heräsin, hyvästeli Dorothy parhaillaan muutamia vieraita. Tarkoitan, että Dorothylla näkyy olevan aika paljon elintarmoa, sillä seurueen viimeiset vieraat olivat vieraita, jotka me poimimme kokoon, kun seurue toissapäivänä meni Long Beachiin uimaan, ja nämä vieraat olivat tosiaan uusia, mutta Dorothy oli hyvin kestänyt seuranpidon alusta loppuun tarvitsematta ottaa edes turkkilaista kylpyä, niin kuin useimpain herrasmiesten täytyi tehdä. Minun depyyttini on siis todella ollut erikoinen, koska varsin monet niistä vieraista, jotka olivat meillä depyyttini lopulla, eivät olleet samoja vieraita, jotka olivat sitä aloittamassa, ja tytölle on tosiaan erikoislaatuista saada näin paljon erilaisia herrasmiehiä depyyttiinsä. Se on siis tosiaan ollut vallan suuri syksee, koska kaikki sanomalehdet ovat depyytistäni varsin laajalti kertoneet; ja minä tunsin itseni vallan ylpeäksi, kun näin Daily Viewsin etusivun, jossa isokokoisilla otsikkokirjaimilla mainittiin: "LORELEIN DEBYYTILLÄ JYMYMENESTYS". ja Zits' Weekly sanoi heti suoraan, että jos nämä kutsut tietävät minun tuloani susiteehen, niin he toivovat elävänsä ja näkevänsä, mitä merkillistä minä hommaankaan, sitten kun olen voittanut depytanttikainouteni ja asettunut oikealle paikalleni seuraelämässä.
Näin minä tosiaan sain aihetta pyytää Dorothylta anteeksi ja kiittää häntä siitä, että hän oli kutsunut Joe Sanguinettin depyyttiini, koska oli ihan ihmeellistä, kuinka hän kykeni hankkimaan kaikki kutsuissa tarvittavat väkijuomat, ja hän ylitti lupauksensakin. Tarkoitan, että hänen trokarinsa ajoivat laivarannasta autoilla suoraan asuntooni, ja ainoana vaikeutena hänellä oli, ettei hän voinut saada trokareita lähtemään seurasta, sitten kun ne olivat hankkineet liköörit. Ja lopulta syntyi kinailukin, kun Willie Gwynn väitti Joen trokarien haastaneen riitaa hänen kerhonsa jäsenten kanssa kieltämällä Pallokerhon poikia laulamasta mukana heidän kvardetissaan. Mutta Joen trokarit sanoivat, että Pallokerhon pojat halusivat laulaa lauluja, jotka eivät olleet säädyllisiä, siksi että he tahtoivat laulaa laulun "äidistä". Ja silloin kaikki alkoivat asettua puolelle tai toiselle, mutta Folliesin tytöt puolustivat kaikki Joen trokareita alusta pitäen, sillä me kaikki tytöt kuuntelimme heitä kuumat kyyneleet silmissä. Siitä tuli Pallokerho mustasukkaiseksi, ja väittely kehittyi asteesta asteelle, kunnes joku soitti sairasvaunuja. Ja sitten tulivat poliisit sisälle.
Sitten Dorothy tapansa mukaan voitti puolelleen kaikki poliisit. Ja kaikilla poliiseilla näkyi olevan määräys tuomari Schultzmeyeriltä, siltä kuuluisalta tuomarilta, joka tuomitsee kaikki kieltolakirikokset, että milloin hyvänsä he tunkeutuvat kekkereihin, joista lupaa tulla hauskat kekkerit, on heidän soitettava hänelle, olkoon mikä aika päivästä tai yöstä tahansa, sillä tuomari Schultzmeyer rakastaa kovin kekkereitä. Poliisit soittivat siis tuomari Schultzmeyerille, ja hän riensi niin rutosti, että ehti paikalle ennenkuin oli kotoaankaan lähtenyt. Ja kutsujen illatsun aikana sekä Joe Sanguinetti että tuomari Schultzmeyer rakastuivat silmittömästi Dorothyyn. Sattuipa Joelle ja tuomarille pikku riitakin, ja tuomari sanoi Joelle, että jos hänen tavaransa olisi juotavaksi kelpaavaa, niin hän vetoaisi lakiin ja ottaisi sen takavarikkoon, mutta kun hänen plutkunsa ei ollut sen arvoista, että vatsaansa kunnioittava herrasmies viitsisi sen takavarikoida, niin hän ei alentunut ottamaan sitä takavarikkoon. Sitten kello yhdeksän tienoissa aamulla täytyi tuomari Schultzmeyerin lähteä keinuista lakitupaan tuomitsemaan kaikki rikolliset, jotka rikkovat kaikki lakipykälät. Hänen täytyi siis jättää Dorothy ja Joe kahden kesken, ja hän oli siitä kovin, kovin kiukuissaan. Ja minä tosiaan ihan surkuttelin jokaista, ken sattui tuomari Schultzmeyerin tutkittavaksi sinä aamuna, sillä hän antoi jokaiselle kieltolainrikkojalle yhdeksänkymmentä päivää vankeutta ja palasi seuraan kello kahdeltatoista. Ja sitten hän viipyi joukossamme siihen asti, kun kaikki mentiin Long Beachiin uimaan toissapäivänä, jolloin hän näkyi menettävän tajuntansa, minkävuoksi jätimme hänet erääseen Garden Cityn sairaalaan.
Depyyttini oli siis tosiaan seurustelukauden suurin syksee, sillä juuri samana iltana oli Willie Gwynnin sisarella tanssiaiset Gwynnien maatilalla Long Islandissa, ja Willie Gwynn sanoi, että kaikki New Yorkin nuoret herrasmiehet loistivat poissaolollaan hänen sisarensa kutsuista, koska ne kaikki olivat minun kutsuissani. Näyttää siis siltä, että minusta tosiaan tulisi mainio emäntä, jos vain voisin taivuttaa itseni siihen, että minusta tulisi rouva Henry Spoffard nuorempi.
No, Henry soitti tänä aamuna ja Henry sanoi, että hän oli vihdoinkin saanut isänsä uskomaan, että minun oli turvallista hänet tavata, ja Henry tuli tänä iltana minua noutamaan, jotta lähtisin hänen omaistensa puheille ja katsomaan hänen kuuluisaa, vanhaa, historjallista taloaan Pennsylvaniassa. Ja sitten hän kyseli depyyttikutsuistani, joista jotkut Philadelphian lehdet lienevät maininneet. Mutta minä sanoin hänelle, että depyyttiäni ei oltu paljoakaan suunniteltu, vaan että se oli pikemminkin hetkellinen mielijohde, enkä minä ollut hennonnut soittaa hänelle ja niin äkkipikaa riistää häntä isänsä luota sellaiseen aikaan, kun kerran oli kysymys vain seurusteluseikoista.
Nyt minä siis valmistaudun matkustamaan Henryn omaisten luo, ja tuntuu kuin koko tulevaisuuteni riippuisi siitä. Sillä jollen minä voi sietää Henryn omaisia paremmin kuin Henryä itseään, niin koko asia luultavasti loppuu lakituvassa.
Kesäkuun 21 p:nä.
Jaha, minä olen nyt viettämässä loppuviikkoa Henryn omaisten luona hänen vanhassa perhekartanossaan Philadelphian ulkopuolella, ja minä alan tuumia, että maailmassa sittenkin on muutakin tavoiteltavaa kuin perhe. Ja minä alan tuumia, että perhe-elämä kuuluu vain sellaisille, jotka voivat sitä sietää. Niinpä ne näkyvät täällä Henryn kotona nousevan kovin varhain. Tarkoitan, ettei tosiaan ole niinkään hullua nousta varhain, jos on jotakin minkä vuoksi nousee varhain; mutta kun tyttö nousee varhain eikä ole mitään syytä, miksi nousee, alkaa se tosiaan tuntua järjettömältä.
Niinpä me eilen nousimme kaikki varhain, ja silloin minä tapasinkin kaikki Henryn omaiset sillä Henry ja minä olimme biilanneet Pennsylvaniaan, ja jokainen oli meidän saapuessamme makuulla, kun kello oli jo yli yhdeksän. Aamulla siis Henryn äiti tuli huoneeseeni herättääkseen minut ajoissa suurukselle, koska Henryn äiti on minuun kovin, kovin mielistynyt, ja hän haluaa aina jäljitellä kaikkia pukujani ja tarkastaa aina mielellään kaikki kapineeni, nähdäkseen mitä minulla on. Ja hän löysi laatikollisen liköörikonfekteja, jotka ovat täynnä liköörejä, ja hän ihastui tosiaan kovin. Vihdoin sainkin pukeutuneeksi, ja hän heitti tyhjän laatikon pois ja minä autoin hänet portaita alas ruokasaliin.
Ja Henry odotteli ruokasalissa sisarensa kanssa, ja silloin minä hänen sisarensa tapasinkin. Eikä Henryn sisar kuulu koskaan olleen oma itsensä sodan puhkeamisen jälkeen, sillä hän ei koskaan käyttänyt kovaa kaulusta ja kravattia ennenkuin ajoi sairasvaunuja sodassa, ja nyt he eivät voi saada häntä niitä riisumaan. Sillä aselevosta asti näkyy Henryn sisar tuumivan, että säännölliset naisten vaatteet merkitsevät naisistumista. Niinpä ei Henryn sisar näy ajattelevan mitään muuta kuin hevosia ja automööpelejä, ja jollei hän ole autovajassa, niin ainoa muu paikka, missä hän on onnellinen, on talli. Tarkoitan, että hän tosiaan kiinnittää varsin vähän huomiota omaisiinsa ja näkyy kiinnittävän vähemmän huomiota Henryyn kuin kukaan muu, koska hän on saanut päähänsä, ettei Henryn äly ole varsin miehuullista. Ja sitten me kaikki odottelimme Henryn isän saapumista, jotta hän lukisi ääneensä raamattua ennen aamiaista.
Sitten tapahtui jotakin, mikä oli tosiaan ihme, sillä Henryn isä kuuluu tositeossa eläneen rullatuolissa kuukausimääriä ja hänen miehisen sairaanhoitajansa täytyi kiikuttaa häntä siinä tuolissa jos jonnekin. Niinpä hänen sairaanhoitajansa toi hänet rullatuolissa ruokasaliin, ja silloin Henry sanoi: "Isä, tästä tytöstä tulee sinun pieni miniäsi", ja Henryn isä katsoi minuun tarkasti, nousi pois rullatuolistaan ja käveli! Silloin kaikki kummastuivat vallan suuresti, mutta Henry ei kummastunut niin kovin, sillä Henry tuntee isänsä kuin kirjan. Ja sitten he kaikki koettivat tyynnyttää hänen isäänsä, ja isä yritti lukea raamatusta, mutta hän tuskin saattoi kohdistaa ajatuksensa raamattuun ja tuskin syödä palaakaan, sillä kun herrasmies on niin heikko kuin Henryn isä, ei hän voi vilkua tyttöä toisella silmällään ja toisella silmällään katsella kermalla sekoitettua puurolautastaan tekemättä jotakin kommellusta. Ja niin tuli Henry lopulta aivan alakuloiseksi ja sanoi isälleen, että hänen täytyisi palata huoneeseensa, jottei sattuisi uutta taudinkohtausta. Ja sitten se miehinen hoitaja kärräsi hänet hänen huoneeseensa, ja se oli tosiaan liikuttavaa, sillä ukko itki kuin pieni lapsi. Sitten minä aloin ajatella, mitä Dorothy oli minulle neuvonut Henryn isän suhteen, ja minä tulin tosiaan ajatelleeksi, että jos Henryn isä vain voisi päästä kaikilta rauhaan ja olla hetkisen ominpäin, niin ehkei Dorothyn neuvo sittenkään olisi hullumpi.
Ja aamiaisen jälkeen me kaikki valmistausimme menemään kirkkoon, mutta Henryn sisar ei käy kirkossa, koska Henryn sisar aina haluaa viettää jokaisen sunnuntain autovajassa hajoittamalla heidän maataloustöissä käyttämänsä kuorma-Fordin osiinsa ja panemalla sen jälleen kokoon. Ja Henry sanoo, että se mitä sota vaikutti sellaiseen tyttöön kuin hänen sisareensa, on tosiaan pahempaa kuin sota itse.
Sitten Henry ja hänen äitinsä ja minä menimme kaikki kirkkoon, ja palattuamme kirkosta kotiin me söimme puolista, ja puolinen näkyi oikeastaan olevan samaa kuin aamiainen, paitsi ettei Henryn isä voinut tulla puoliselle, koska hän minut tavattuaan sai niin ankaran kuumeen, että heidän täytyi lähettää noutamaan lääkäriä.
Sitten iltapäivällä Henry meni rukouskokoukseen, ja minä jäin yksinäni Henryn äidin seuraan, jotta voisimme levätä jaksaaksemme sitten illallisen jälkeen mennä kirkkoon. Ja Henryn äidin mielestä minä olen pelkkää kirkasta päivänpaistetta, eikä hän juuri tahdo päästää minua näkyvistäänkään, koskei hän surmillaan olisi yksinään. Sillä kun hän on yksinään, näkyvät hänen aivonsa tuskin ollenkaan toimivan. Ja hän koettelee mielellään kaikkia minun hattujani ja kertoo, kuinka kaikki kuoron nuorukaiset tuskin voivat irroittaa silmiään hänestä. Ja tietenkin täytyy tytön olla hänen kanssaan yhtä mieltä, mutta käy varsin vaikeaksi olla henkilön kanssa yhtä mieltä, kun sitä täytyy olla kuulotorven läpi, sillä väkisinkin käy siinä ääni käheäksi ennemmin tai myöhemmin.
Ja illallinen osoittautui olevan oikeastaan samaa kuin puolinen, sillä erotuksella vain, että kaikki uutuuden viehätys kai oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Sitten minä sanoinkin Henrylle, että minulla oli liian paljon pään kivetystä lähteäkseni jälleen kirkkoon, joten Henry ja hänen äitinsä lähtivät kirkkoon ja minä jäin huoneeseeni, istuen mietiskelemään, ja tein sen johtopäätöksen, että elämä on tosiaan liian lyhyt vietettäväksi perheylpeydessä, vaikka heillä olisikin aika paljon rahaa. Paras tuuma minulla siis on harkita, millä keinoin saisin Henryn päättämään olla minua naimatta, ja sitten ottaisin vain, mitä voin saada, ja olisin tyytyväinen.
Kesäkuun 22 p:nä.
Niin, eilen minä pakotin Henryn saattamaan minut junalle Philadelphiassa ja käskin hänen jäädä Philadelphiaan ollakseen lähellä isäänsä, jos hänen isälleen niinkuin sattuisi taas taudinkohtaus. Ja istuessani loistovaunussani junassa minä päätin, että oli aika päästä Henrystä eroon, maksoi mitä maksoi. Ja minä tulin siihen johtopäätökseen, että se, mikä kaikkein enimmin suututti ja hermostutti herrasmiehiä, oli ostoksilla käynti. Sillä itse herra Eismankin, joka tositeossa on kuin syntynyt tyttöjen kanssa ostoksilla juoksutettavaksi ja kyllä tietää, mitä se tietää, joutuu usein kovin alakuloiseksi kaikista minun ostoksistani. Minä päätin siis palata New Yorkiin ja käydä myymälöissä ostamassa oikein aika runsaasti Henryn laskuun, sillä onhan meidän kihlauksemme julkaistu kaikissa sanomalehdissä ja Henryn luotto on minun luottoani.
Ja kun minä tätä kaikkea harkitsin, niin kuului koputus salonkivaununi ovelle, ja minä käskin hänen tulla sisälle vain, ja siellä oli herrasmies, joka sanoi katselleensa minua New Yorkissa aika paljon ja oli aina halunnut tulla minulle esitellyksi, koska meillä oli aika paljon yhteisiä ystäviä. Ja sitten hän antoi minulle käyntikorttinsa, ja kortilla oli hänen nimensä, ja se oli herra Gilbertson Montrose, ja hänen ammattinaan oli filminkirjoittajan ammatti. Ja sitten minä pyysin häntä istumaan ja meillä oli kirjallinen keskustelu.
Ja sitten minusta todella tuntui, että eilinen päivä oli käännekohta minun elämässäni, sillä vihdoinkin minä olen tavannut herrasmiehen, joka ei ole ainoastaan taiteilija, vaan jolla lisäksi on älyä. Tarkoitan, että hän on senlaatuinen herrasmies, että tyttö voisi istua hänen jalkojensa juuressa päiväkausia perätysten ja melkein aina oppia yhtä ja toista. Sillä kun kaikki ympäri käy, ei ole mitään, mikä niin kirpaisisi tyttöä kuin herrasmiehen aivot, varsinkin senjälkeen kun tyttö on viettänyt loppuviikon Henryn kanssa. Ja herra Montrose puhui puhumistaan koko matkan ajalla New Yorkiin asti, ja minä istuin ja kuuntelin vain. Ja herra Montrosen mielestä Shakespear on hyvin suuri näytelmäkirjailija ja hänestä on Hamlet vallan kuuluisa murhenäytelmä, ja mitä romaaneihin tulee, niin hänen mielestään melkein jokaisen pitäisi lukea Dickensiä. Ja kun me jouduimme runouden alalle, niin hän lausui "Dan McGrewin murhan" niin nasevasti, että melkein saattoi kuulla luodin vinkuvan.
Ja sitten minä pyysin herra Montrosea kertomaan minulle itsestään. Ja herra Montrose kuului olevan paluumatkalla Washingtonista, jossa hän oli käynyt tapaamassa Bulgarian lähettilästä nähdäkseen, halusiko Bulgaria rahoittaa filmin, jonka hän on kirjoittanut suuresta historjallisesta aiheesta ja joka koskettelee Dolly Madisonin sukupuolielämää. Ja herra Montrose kuuluu tavanneen aika paljon bulgarialaisia bulgarialaisessa ravintolassa Lexington Avenuella, ja siitä hän sai aiheen yrittää hommata rahoja Bulgariasta. Sillä herra Montrose sanoi, että hän voisi panna filminsä täyteen Bulgarian propagandaa, ja hän sanoi Bulgarian lähettiläälle, että joka kerta, kun hän totesi, kuinka vähän Ameriikan filmit tiesivät Bulgariasta, alkoi hänen selkäpiitään karmia.
Silloin minä sanoin herra Montroselle, että tunsin itseni kovin, kovin köykäiseksi jutellessani hänenlaisensa herrasmiehen kanssa, joka tiesi niin paljon Bulgariasta, sillä minä en tosiaankaan tiennyt Bulgariasta muuta kuin että Bulgarian lehmistä lypsettiin joghurtia, joka on vatsalle erikoisen terveellistä piimää. Mutta herra Montrose sanoi, ettei Bulgarian lähettilään mielestä Dolly Madisonissa kai ollut paljoakaan nykyistä Bulgariaa koskevaa, mikä herra Montrosen mielestä johtui siitä, ettei lähettiläs oikeastaan ymmärtänyt mitään drammatiigasta. Sillä herra Montrose sanoi voivansa sommitella filminsä niin, että Dolly Madisonilla olisi bulgarialainenkin rakastaja, joka halusi hänet naida. Ja sitten Dolly Madison alkaisi aprikoida, minkälaisia hänen lastenlastenlastenlapsensa olisivat, jos hän ottaisi bulgarialaisen, ja sitten hän istuisi miettimään ja näkisi näyssä Bulgarian vuodelta 1928. Ja sitten herra Montrose pistäytyisi Bulgariassa valokuvaamassa sen näyn. Mutta Bulgarian lähettiläs kohautti olkapäitään koko asialle, mutta hän antoi herra Montroselle vallan ison pullon bulgarialaista kansallisjuomaa. Ja Bulgarian kansallisjuoma muistuttaa väriltään enimmin vettä, eikä se vallan väkevältä maistukaan, mutta viittä minuuttia myöhemmin alkaa todeta erehdyksensä. Ja minä tuumin itsekseni, että jos erehdykseni toteaminen saisi minut unohtamaan, mitä Pennsylvaniassa sain kokea, niin velvollisuuteni itseäni kohtaan tosiaankin oli sen avulla unohtaa kaikki. Maistoimme siis vieläkin.
Ja sitten herra Montrose kertoi minulle, että hänen oli kovin vaikea päästä eteenpäin eläväinkuvain alalla, koska kaikki hänen filminsä ovat ihmisten tajunnan yläpuolella. Sillä kun herra Montrose kirjoittaa sukupuolikysymyksistä, on hänen filminsä täynnä sykologiaa. Mutta kun joku muu kirjoittaa siitä, vilisee kankaalla vain läpikuultavia yöpukuja, ja koristeellisia kylpyammeita. Ja herra Montrose sanoo, että elävilläkuvilla ei ole mitään tulevaisuutta ennenkuin elävätkuvat ovat selventäneet sukupuoliaiheensa ja käsittävät, että viisikolmattavuotiaalla naisella voi olla ihan yhtä monta sukupuoliongelmaa kuin kuusitoistavuotiaalla tyttöheilakalla. Sillä herra Montrose haluaa kirjoittaa maailmannaisista eikä salli, että maailmannaisia esittämään päästetään pienikokoiset viisitoistavuotiaat tyttöset, jotka eivät elämästä tiedä mitään eivätkä ole edes olleet ojennuslaitoksessa.
Ja niin me molemmat saavuimme New Yorkiin ennenkuin aavistimmekaan. Ja minä tulin ajatelleeksi, kuinka sama matka Henryn kanssa hänen autossaan oli tuntunut vuorokauden pituiselta, ja niin tulin ajatelleeksi, etteivät rahat sittenkään olleet kaikki kaikessa, koska lopultakin vain äly merkitsee jotakin. Ja sitten herra Montrose saattoi minut kotiin, ja me aiomme syödä puolista yhdessä Promrosen teehuoneessa jotakuinkin joka päivä ja yhä jatkaa kirjallisia keskustelujamme.
Sitten minun täytyi tuumia, kuinka pääsisin eroon Henrystä, samalla kuitenkaan tekemättä mitään, mikä jälkeenpäin tuottaisi minulle ikävyyksiä. Lähetin siis hakemaan Dorothya, sillä vaikkei Dorothy olekaan varsin visu puijaamaan rahoja herrasmieheltä, on hän toki varsin kekseliäs ja nokkela pääsemään sellaisesta eroon.
Ja sitten Dorothy kysyi ensiksi, miksen minä ottanut tilaisuudesta vaaria, sillä hän arveli, että jos Henry olisi minut nainut, niin hän olisi tehnyt itsemurhan kaksi viikkoa myöhemmin. Mutta minä kerroin hänelle suunnitelmastani tehdä aika paljon ostoksia ja minä sanoin hänelle, että aioin kutsua Henryn ja järjestää niin, etten olisi kotona silloin, kun hän saapuisi, mutta että Dorothy voisi olla ottamassa hänet vastaan, antautua hänen kanssaan juttusille ja kertoa hänelle kaikista ostoksistani ja kuinka tuhlaavainen minä näyin olevan, mistä johtuisi, että hän minut naituaan joutuisi köyhäintaloon ennen vuoden loppua.
Ja Dorothy käski minun jäähyväisiksi vielä kerran silmäillä Henryä ja sitten jättää hänet hänen haltuunsa, sillä ensi kerralla minä näkisin hänet lakituvassa ja silloin minä hänet tuskin tuntisin, koska Dorothy hänet niin säikäyttäisi, että saattaisi koko hänen muotonsakin muuttua. Minä päätin siis jättää hänet Dorothyn käsiin ja toivoa parasta.
Heinäkuu 10 p:nä.
Hohhoh, viime kuu oli tosiaan kuin päiväkirja itsessään, ja minä olen alkanut käsittää olevani niitä tyttöjä, joille jotakin tapahtuu. Ja minun täytyy sittenkin myöntää, että elämä on tosiaan ihmeellistä. Sillä ihan viime kuluneiden viikkojen aikana on tapahtunut niin paljon, että tytön pää melkein menee pyörälle.
Tarkoitan ensiksikin, että menin jalokivikauppaan ostoksille ja ostin hurmaavan nelitahkoisen smaragdin ja pitkän rihman helmiä Henryn laskuun. Sitten soitin Henrylle kaukolinjan puhelimella ja sanoin hänelle, että halusin nähdä häntä aika paljon, ja hän oli kovin, kovin mielissään ja lupasi heti saapua New Yorkiin. Ja sitten minä pyysin Dorothya tulemaan kotiini ollakseen siellä Henryn saapuessa ja näyttämään Henrylle, mitä olin hänen laskuunsa ostellut, ja kertomaan hänelle, kuinka tuhlaavainen minä näytin olevan. Ja kuinka minä näyin tulevan vain hupsua hupsummaksi. Ja minä annoin Dorothylle valtuuden mennä niin pitkälle kuin halusi, kunhan hän ei vain vihjaise mitään kunnialleni käypää. Sillä mitä tahrattomammalta minun maineeni näyttäisi, sitä paremmin saattaisi asia lopuksi päättyä. Ja Henry oli täsmällisesti talossa kahtakymmentä minuuttia yli yhden, ja minä käskin Lulun laittaa puolista hänelle ja Dorothylle ja käskin Dorothyn sanoa hänelle, että minä olin mennyt katsomaan Venäjän kruununkalleuksia, joita joku venäläinen suuriruhtinatar kaupitteli Ritzissä.
Ja sitten minä menin Primrosen teehuoneeseen syömään puolista herra Montrosen kanssa, koska herra Montrose kernaasti kertoo minulle kaikista suunnitelmistaan ja sanoo, että minä hänen mielestään paljon muistutan tyttöä, jonka nimi oli matami Recamier ja jolle intellektentit herrasmiehet tavallisesti kertoivat kaikki suunnitelmansa, silloinkin kun Ranskan vallankumous riehui heidän ympärillään.
Ja herra Montrose ja minä söimme herkullisen puolisen, vaikken minä herra Montrosen seurassa koskaan pane merkille, mitä syön, sillä herra Montrosen jutellessa tyttö vain kuuntelee molemmilla korvillaan. Mutta kaiken aikaa minä kuunnellessani ajattelin Dorothya ja tuskittelin, että hän ehkä kertoisi Henrylle jotakin, mikä ei olisi minulle vallan edullista jälkeenpäin. Ja vihdoin herra Montrosekin näkyi sen huomaavan ja sanoi: "Mikä sinua vaivaa, tyttöseni? Maksaisinpa pennin ajatuksistasi."
Sitten minä kerroin hänelle kaikki. Ja hän näkyi miettivän aika paljon ja sitten hän sanoi: "On tosiaan kovin ikävää, että herra Spoffardin perhe-elämä tuskastuttaa sinua, sillä herra Spoffard olisi ihanteellinen mies minun filmieni kustantajaksi." Ja sitten herra Montrose sanoi, että hän alunpitäen oli ajatellut, kuinka ihanteellista olisi, että minä esittäisin Dolly Madisonia. Sitten minä aloin miettiä ja sanoin herra Montroselle, että toivoin saavani vallan ison rahasumman myöhemmin ja kustantaisin sen itse. Mutta herra Montrose vastasi, että se olisi liian myöhään, koska kaikki eläväinkuvain yhtiöt sitä nyt tavottelivat ja se melkein hetikohta siepattaisiin.
Tällöin minä melkein säikähdin, sillä äkkiä juolahti mieleeni, että jos ottaisin Henryn ja samalla työskentelisin elävissäkuvissa, niin ei Henryn seuraelämä olisi niin hirveää. Sillä jos tytöllä olisi niin paljon puuhaa, ei tosiaan merkitsisi vallan paljoa, vaikka hänen täytyisikin sietää Henryä silloin, kun hänellä ei ollut puuhaa. Mutta sitten minä muistin, millä asioilla Dorothy oli, ja sanoin herra Montroselle, että pelkäsin olevan jo liian myöhäistä. Riensin siis puhelimeen ja soitin kotiin Dorothylle ja kysyin, mitä hän oli Henrylle sanonut. Ja Dorothy sanoi näyttäneensä hänelle sen nelitahkoisen smaragdin ja kertoneensa hänelle minun ostaneeni sen pikku leluksi vihreään pukuuni, mutta että kun olin saanut siihen pukuun tahran, aioin antaa sekä puvun että smaragdin Lululle. Ja sitten hän sanoi näyttäneensä helmet ja sanoi, että minä ne ostettuani kaduin, etten ostanut vaaleanpunaisia, valkoiset kun olivat niin perin tavallisia, joten minä olin käskenyt Lulun purkaa ne ja ommella aamunuttuuni. Ja sitten hän oli sanonut hänelle olleensa vähän pahoillaan, että olin mennyt ostamaan venäläisiä kruununkalleuksia, koska hän aavisteli niiden tietävän onnettomuutta, mutta että minä olin hänelle sanonut, että jos ne sellaisiksi osoittautuisivat, niin voisinhan minä jonakuna iltana, kun uusi kuu oli noussut taivaalle, mennä nakkaamaan ne vasemman olkani yli Hudson-virtaan, mikä kyllä kirot poistaisi.
Ja sitten hän sanoi Henryn alkaneen käydä levottomaksi. Sitten hän kertoi sanoneensa hänelle olevansa iloinen, että minä kerrankin jouduin naimisiin, koska minulla oli sellainen kova onni, että aina kun menin kihloihin, näkyi minun kihlatulleni jotakin tapahtuvan. Silloin Henry kysyi, mitä esimerkiksi. Ja Dorothy sanoi, että pari niistä oli mielisairaalassa, yksi oli velkaantuneena ampunut itsensä ja lopuista piti pakko-työsiirtola huolta. Ja Henry kysyi, kuinka heille nyt niin oli käynyt, ja Dorothy selitti, että se vain johtui minun tuhlaavaisuudestani, ja sanoi ihmettelevänsä, ettei Spoffard ollut siitä koskaan kuullut, sillä minunhan tarvitsi syödä vain puolista Ritzissä jonkun kuuluisan pörssimiehen kanssa, jotta seuraavana päivänä tapahtuisi romahdus. Ja hän sanoi, ettei hän suinkaan tahtonut mitään vihjaista, mutta että minä olin syönyt päivällistä erään kovin, kovin mahtavan saksalaisen kanssa, kun seuraavana päivänä Saksan markat muuttuivat makulatuuriksi.
Siitä kaikesta minä melkein vimmastuin ja käskin Dorothyn pysyttää Henryn talossa, kunnes minä tulisin sinne selittämään. Sitten minä jäin puhelimeen sillä välin, kun Dorothy meni katsomaan, odottaisiko Henry. Ja Dorothy tuli minuutin päästä takaisin ja sanoi, että vierashuone oli tyhjä, mutta että jos rientäisin Broadwaylle, niin epäilemättä näkisin tomupilven Pennsylvanian aseman puolella, ja siellä huristaisi Henry.
Sitten minä palasin herra Montrosen luo ja sanoin, että minun täytyi tavoittaa Henry Pennsylvanian asemalta, maksoi mitä maksoi. Ja jos joku sanoisi, että me lähdimme Primrosen teehuoneesta kiireellisesti, niin se olisi vallan lievää kieltä. Niin me menimme Pennsylvania asemalle ja hädin tuskin minä ehdin Philadephian junaan, jättäen herra Montrosen junan viereen levottomana kynsiänsä pureskelemaan. Mutta minä huusin hänelle, että hän menisi hotelliinsa, ja lupasin soittaa hänelle tulokset, heti kun juna olisi saapunut perille.
Sitten minä kävelin junan läpi, ja siellä oli Henry, kasvoillaan ilme, jota en ikinä unohda. Sillä kun hän näki minut, näkyi hän kutistuvan puoleen normaalikoostaan. Minä istahdin siis hänen viereensä ja sanoin hänelle, että hänen menettelynsä tosiaan hävetti minua ja että jollei hänen rakkautensa voinut kestää pikku koetta, jonka minä ja Dorothy pikemminkin huvin vuoksi olimme keksineet, niin en viitsisi mokomalle herrasmiehelle virkkaa sanaakaan. Ja minä sanoin hänelle, että jollei hän voinut erottaa oikeata nelitahkoiseksi veistettyä smaragdia rihkamakaupan lelusta, niin hänen tulisi hävetä. Ja minä sanoin, että jos hän luuli, että jokainen rihmallinen valkoisia lasihelmiä oli kalliita päärlyjä, niin ei ollut ihmekään, että hän saattoi niin pahoin erehtyä tytön luonnetta arvostellessaan. Ja sitten minä aloin itkeä Henryn tavattoman epäluuloisuuden vuoksi, jolloin hän yritti mua lohduttaa, mutta minä olin niin syvästi loukkaantunut, etten lausunut hänelle siivoa sanaa ennenkuin olimme Newarkin sivuuttaneet. Mutta Newarkin sivuutettuamme Henry itsekin itki, ja minun sydämeni aina niin heltyy kuullessani herrasmiehen itkevän, että minä lopuksi annoin hänelle anteeksi. Kotiin päästyäni minun siis täytyy viedä jalokivet kauppaan takaisin.
Ja sitten minä selitin Henrylle, että halusin elämällemme tulevan jotakin tarkoitusta ja että tahdoin tehdä maailman paremmaksi, kuin mitä se tähän asti näkyy olleen. Ja minä sanoin hänelle, että kun hän tiesi niin paljon filmiammatista kaiken sensuroimisensa perusteella, niin olin ajatellut, että minun mielestäni hänen pitäisi itse antautua filmialalle. Sillä minä sanoin hänelle, että hänenlaisensa herrasmiehen velvollisuus maailmaa kohtaan oli valmistaa säädyllisiä filmejä ollakseen esimerkkinä muille filmiyhtymille ja näyttääkseen maailmalle, millaisia säädylliset filmit olivat. Ja Henryssä se herätti kovin, kovin suurta mielenkiintoa, koskei hän milloinkaan ollut ajatellut filmialaa. Sitten minä sanoin hänelle, että voisimme saada herra Gilbertson Montrosen kirjoittamaan meille filmitekstit, ja hän sensuroisi ne ja minä näyttelisin niissä, ja kun kaikki olisimme tehneet tehtävämme, niin varmaan siitä tulisi taidetta. Mutta ne olisivat myöskin puhtaampia kuin useimmat taideteokset näkyvät olevan. Henry sanoi siis, että päästyämme Philadelphiaan me ryhtyisimme hommaan, mutta hän ei tosiaan ollut sitä mieltä, että minun tulisi niissä näytellä. Mutta minä sanoin Henryle, että mikäli olin nähnyt hienon maailmannaisten yrityksiä elävien kuvien alalla, en luullut, että olisi arvoa alentavaa, jos joku heistä yrityksissään onnistuisikin. Näin sain hänet siihenkin suostumaan.
Päästyämme siis Henryn maatilalle me kerroimme kaikki Henryn omaisille, ja he kaikki ihastuivat. Sillä se oli ensi kertaa sodan jälkeen, kun Henryn omaiset olivat saaneet jotakin määrätietoista mieleensä painettavaksi. Tarkoitan, että Henryn sisar asian kuultuaan ihan hypähti riemusta, sillä hän sanoi, että hän ottaisi pitääkseen huolta kuorma-autoista ja pitäisi ne ensiluokkaisessa kunnossa. Sitten minä myöskin lupasin Henryn äidille, että hän saisi näytellä filmeissä. Tarkoitan, että voisimme esittää hänestä lähikuvan silloin tällöin, koska toki jokaisessa filmissä täytyy olla lystillistä lievennystä. Ja minä lupasin Henryn isälle, että me kärräisimme hänet läpi ateljeerin ja sallisimme hänen katsella kaikkia näyttelijättäriä, jolloin hän oli vähällä taaskin saada uuden puuskan. Ja sitten minä soitin herra Montroselle ja sovin hänen kanssaan, että hän tulisi tapaamaan Henryä ja pohtimaan hänen kanssaan asiaa. Ja herra Montrose sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, herttainen lapsi!"
Ja minä alan melkein uskoa, mitä jokainen sanoo, että minä olen pelkkää päivänpaistetta, koska jokainen näkyy tulevan onnelliseksi joutuessaan kosketuksiin minun kanssani. Tarkoitan, kaikki muut paitsi Eisman. Sillä New Yorkiin palattuani minä avasin kaikki hänen sähkösanomansa ja huomasin, että hänen piti saapua Aquitanialla jo heti seuraavana päivänä. Minä siis menin Aquitanialle häntä vastaan, vein hänet Ritziin puoliselle ja kerroin hänelle kaikesta. Silloin hän kävi kovin, kovin alakuloiseksi, sillä hän sanoi, että ihan heti, kun hän oli saanut minut täydelleen kasvatetuksi, minun pitikin juosta tieheni ja mennä avioliittoon. Mutta minä sanoin hänelle, että hänen tosiaan tulisi olla minusta hyvin ylpeä, sillä kun hän vastaisuudessa näkisi minut puolisella Ritzissä kuuluisan Henry H. Spoffardin vaimona, niin minä aina niiaisin hänelle, jos hänet näkisin, ja hän voisi osoittaa minua kaikille tuttavilleen ja sanoa, että juuri hän, Gus Eisman, oli kasvattanut minut tähän asemaan. Ja se ilahdutti herra Eismania aika paljon, enkä minä tosiaan välitä, mitä hän juttelee tuttavilleen, koskeivät hänen tuttavansa kumminkaan ole minun lajiani, eikä sitä, mitä hän minusta sanoneekin, huhu minun seurapiirissäni kerro. Kun siis puolinen oli nautittu, luulen tosiaan, että vaikkei herra Eisman varsin onnellinen ollutkaan, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta jotakin huojennusta, varsinkin minun monia ostoksiani ajatellessaan.
Senjälkeen vietettiin siis hääni, ja koko Philadelphian ja New Yorkin kermasto tuli minun häihini, ja kaikki olivat minulle kovin herttaisia, koska melkein jokainen heistä on kirjoittanut filmin. Ja jokainen sanoo, että minun hääni olivat kovin, kovin ihanat. Tarkoitan, että Dorothykin sanoi niiden olleen ihanat, vaikka Dorothy väitti täytyneensä keskittää ajatuksensa armeenialaisten verilöylyyn voidakseen pidättyä nauramasta ääneensä jokaisen kuullen. Mutta se vain osoittaa, ettei edes avioliitto ole pyhä Dorothyn kaltaiselle tytölle. Ja häiden jälkeen minä kuulin Dorothyn salavihkaa juttelevan herra Montoselle ja sanovan herra Montoselle, että kai minusta tulisi suuri eläväinkuvain sankaritar, jos hän sepittäisi minulle osan, jossa olisi esitettävä vain iloa, surua ja vatsankipua. En siis luule, että Dorothykaan on oikein uskollinen ystävä.
Henryjä minä emme lähteneet kuherrusmatkalle, koska minä sanoin Henrylle, että olisi tosiaan itsekästä meidän molempain matkustaa pois yhdessä yksinämme sillä välin kun kaikki meidän toimintamme meitä niin kipeästi kaipasi. Sillä täytyihän minun viettää aika paljon aikaa herra Montrosen kanssa, yhdessä tarkastaessamme filmitekstejä, koska herra Montrose sanoo, että minulla on enemmän aatteita kuin mitään muuta. Siis toimittaakseni Henrylle jotakin tehtävää sillä välin kun herra Montrose ja minä puuhailemme filmissä, minä pyysin Henryä perustamaan menestysliiton kaikkien ylimääräisten tyttöjen keskuuteen, jotta he kertoisivat hänelle kaikki huolensa ja hän saisi tilaisuuden antaa heille hengellistä hoivaa. Ja siitä on tosiaan tullut hyvin, hyvin suuri syksee, sillä nykyisin ei ole muissa ateljeereissa varsin paljon työtä tekeillä, joten ylimääräisillä tytöillä ei ole mitään parempaa tointa, ja tietäväthän he kaikki, ettei Henry anna heille työtä meidän ateljeerissamme, jos he eivät yhdy liittoon. Ja mitä turmeltuneempia he sanovat olleensa ennenkuin Henry heidät tapasi, sitä enemmän Henry siitä pitää, ja Dorothy sanoo, että hän oli eilen ateljeerissa, ja selittää, että jos se kaikki, mitä ne ylimääräiset tytöt ovat Henrylle itsestään kertoilleet, voitaisiin filmata ja puijata sensorin silmien ohi, niin elävätkuvat kyllä pian olisivat päässeet lapsenkengistään.
Ja Henry sanoo, että minä olen avannut hänelle ihan uuden maailman ja ettei hän eläissään ole ennen ollut näin onnellinen. Ja näyttää tosiaan siltä kuin ei kukaan, jonka tunnen, olisi koskaan ollut näin onnellinen elämässään. Sillä minä taivutan Henryn päästämään isänsä ateljeeriin joka päivä, koska ateljeerissa toki pitää olla joku pelästyspeikkokin ja se tässä tapauksessa voi yhtä hyvin olla Henryn isä kuin joku muukin. Minä olen siis antanut käskyn kaikille sähkömiehille, etteivät kääntäisi valosoihtujaan häneen, vaan sallisivat hänen pitää hauskaa, koska tämä onkin hänen ensimmäinen tilaisuutensa. Henryn äiti taas leikkauttaa tukkansa polkaksi ja parafinoittaa kasvonsa, valmistuakseen esittämään Carmenin osaa, koska hän näki matami Calve-nimisen tytön sitä näyttelevän, kun hän oli kuherrusmatkallaan, ja hän on tosiaan aina tuumaillut, että hän voisi sen tehtävän suorittaa paremmin. Enkä minä häntä estellyt, vaan sallin hänen pitää päänsä ja nauttia riemustaan. Mutten minä viitsi sähkömiehille puhua Henryn äidistä. Eikä Henryn sisar ole Verdungin taistelun jälkeen koskaan ollut näin onnellinen, sillä hänen huolehdittavinaan on kuusi kuorma-autoa ja viisitoista hevosta, ja hän sanoo, että aselevosta asti hänestä ei mikään ole siinä määrin muistuttanut sotaa kuin elävienkuvien ammatti. Ja myöskin Dorothy on hyvin onnellinen, sillä Dorothy sanoo, että hän on tässä kuussa nauranut enemmän kuin Eddie Cantor koko vuodessa. Mutta kun tulee herra Montrosen vuoro, luulen, että hän on onnellisempi kuin kukaan muu, koska hän saanee minulta niin paljon ymmärtämystä ja simbatiaa.
Ja minä olen itsekin hyvin onnellinen, koska suurinta elämässä sittenkin on tehdä kaikki muut onnellisiksi. Ja kun nyt jokainen on niin onnellinen, luulen tosiaan, että on sopiva aika päättää päiväkirjani, kun minulla nyt kumminkin on liian paljon puuhaa harjoitellessa filmejäni herra Montrosen kanssa, voidakseni enää pitää yllä mitään muuta kirjallista toimintaa. Ja minulla on niin kiirettä Henryn elämän päivänpaisteena, että se kaikkien muiden suoruuksieni ohella kyllä riittänee tytön tavoittelemaksi saavutukseksi. Niinpä siis tosiaan luulen, että voin sanoa hyvästi päiväkirjalleni siinä tunnossa, että kaikki lopultakin aina kääntyy parhain päin.