III
Taneli Rossi oli tehnyt suuren matkansa.
Kuninkaallisen saattueensa keralla hän oli vaeltanut kymmenen peninkulmaa mutkittelevaa maantietä, paahteista ja varjoista, aina sen mukaan noudattiko tie metsäisiä seutuja vai päivänkäypiä aukioita.
Ensimäisen pajukon luona hän oli kietaissut pajunoksan hattuunsa ja koristanut sauvansa keväisen koivun notkealla varvulla. Tuomentuoksuinen ilma oli leyhkynyt hänen ympärillään ja linnut pitäneet juhlamusiikista huolen. Ahkerat mehiläiset olivat lentäneet airuina, hänen oman, vanhan sydämensä nuortuessa uudelleen kaiken tämän harvinaisen ihanuuden keskellä, ja niin oli menomatkasta tullut yhtenäinen riemukulku.
Ja sittenkin hän oli tullut liian myöhään!
Sinä pilvettömänä iltapuhteena, jolloin hän palasi takaisin kaupunkiasuntoonsa, näännyttävän paahteen ja pölyn saartamana, läpiuupuneena ja kaikkea kaunista toivoa vailla, tapasi Olli Jalas hänet kuin myötynä miehenä samoissa tamineissa, jopa samalta tuoliltakin kuin korkealentoisen lähtöpäivän aamuna.
— Terve mieheen! toivotti Olli jälleennäkemisen ilolla ovelta. — Turhaan täällä jo parina päivänä kävin kolkuttamassa. Mitä matkalta kuuluu?
Jos Olli toivoi tapaavansa toverinsa jäähyväishetken helkkyvässä mielenvireessä, pettyi hän täydelleen. Masennuksen huokauksen hän sai ensimäiseen kysymykseensä vastaukseksi. Jopa toiseen ja kolmanteenkin.
— No eipä ihme, jos oletkin tyyten väsynyt, mies poloinen, surkutteli hän istuessaan Tanelin viereen tyhjän, lohduttoman pöydän ääreen. — Niinpä olisitkin kelpo löylyn tarpeessa, veli, eikä sen päälle pari lasillista haitaksi ensinkään… Jo minä aavistin mitä sellainen matka kysyy, ei se ole leikintekoa, veikkonen. Mutta haastahan tuossa jo jotakin. Eikö sieltä edes terveisiä lähetetty?
Taneli kääntyi laskien kätensä raskaasti Ollin olkapäälle.
Hänen kasvoillaan asui masennus.
— Kai sieltä olisi niitäkin lähetetty, jos… jos en…
— Jos et mitä? kiirehti Olli, kun Tanelin ensimäiset sanat kuolivat pois kuin heikko kaiku metsän taakse.
— Jos en tullut liian myöhään.
— No kas niin! Ja montako vuotta liian myöhään sinä oikeastaan matkaan läksitkään?
— Iva pois nyt, ärähti Rossi. — Tai jos tuo veikeys on kotoisin virastopöytäsi äärestä niin — hae sitä hieman lisää sieltä.
— Elähän tuossa… lepytteli Olli. — Sinä tulit liian myöhään siis.
— Minä myöhästyin kokonaisen kauniin Luojan päivän. Sillä näes: päivää aikaisemmin jos tulin, näin hänet vielä elävänä, tämän ilmakehän asukkaana, jos kohta lähtövalmiinakin. Mutta nyt. Arkussa makasi viileän pimentoisessa köynnösmajassa.
— Elä, elä veikkonen…
Taneli pyyhkäisi otsaansa. Sen taakse näinä päivinä pyrki pyrkimistäänkin hukkaanmenneen elämän paino nietostautumaan.
— Vai niin täpärälle otti…
— Niin, veli Olli. Mutta kaunis hän oli katsella vielä siinäkin. Harmaiksi olivat hiuksensa käyneet — muistatko vielä miten somiin laineisiin ne laskeutuivat tästä näin ohimoilta — ja paljon oli jo ryppyjäkin kasvoissaan. En tiedä, oliko kuoleman käsi lientänyt vai tiivistänyt niitä siinä, kuitenkin kaikitenkin, entisen ikimuistoisen ilmeensä niiden lomitse löysin… Kivikkoinen sen poloisen polku on ollut… Luoja yksin tietää, moneenko terävään kiveen jalkasensa haavoitti… Siinä, näes, vanha palvelija kertoi yhtä ja toista. Mutta eipä siltä, olin sen kaiken, ja paljon muutakin, sielussani tuntenut… pitkin matkaa, näethän.
Taneli Rossi painoi kasvot käsiinsä ja istui niinikään pitkän, äänettömän hetken, kyynärpäät polvien varassa.
— Vanha, kunnon ystävä — mietiskeli Olli — siinä nyt on sinunkin elämäsi kuin sairas lintu kohtalon suuressa kourassa… Poissa on mielen hehku ja selkäranka…
— Ei, ei… jupisi hän sitten ääneen, ja hänen sääliviin silmiinsä tuli äkkiä jotain pelästynyttä ja avutonta. Hän oivalsi sinä hetkenä, että jos ei Taneli tuosta tule entiselleen, on hänen omankin elämänsä paras maku mennyttä. Kotona ainainen jankutus Lotan kanssa… virastossa kuin erämaassa… Täällä, toverin katon alla, oli elämän juhlahetket vietetty, täällä, tai ei missään, ne yhä edelleenkin tulivat vietettäviksi. Mutta jos poika parka on mennyttä miestä, jos hänestä vuotaa elämänneste, tuo ehtymätön hyvätuulensa ja vanhan siunatun sydämensä koeteltu toverihenki — niin Jumala paratkoon silloin Olli Jalastakin!
Ja hän pani kätensä ristiin huokaisten. Paljoa ei hän luullut elämältä pyytäneensä — ainakaan viime aikoina — vietiinkö nyt se vähäinenkin?
— Elä huokaise, Olli, ei se siitä somene, virkkoi Taneli valoisammin ja nousi seisaalleen.
— Kas…
Hän hämmästyi Ollin kasvojen avutonta haikeutta. Niin syvää osanottoa ei hän luullut saavansa, tuskin Ollissa sitä niin voimallisena löytyvänkään. Ja aavistamatta Ollin surun itsekästä syytä, sykähti hänen sairas sydämensä taas kerran kiitollisena toveruuden verrattomasta lahjasta.
Olli tarttui halukkaasti kiinni siihen valoisampaan, joka puikahti esiin Rossin mielialassa.
— Kuollut on kuollut, veikkonen. Kaikki me sen ajan lapset olemme kohta maan povessa. Ajattelehan vain, Taneli, kuinka nopeasti tästä elämänvähäsestä selvitään ja — taivas sentään — kuinka pikkuriikkisen me sen kuluessa valmista saamme. No, se kaikki ei ole kai meidän omassa vallassamme… Tuota, sitähän minun piti sanoa, että kun on senlaatuinen sisäpuoleltaan — hän painoi sormellaan Tanelin rintaan — kuin sinä siinä, niin ei kai nykyinen asiantila ole edellistä pahempi… tarkoitan, että ei kai se, joka kolme vuosikymmentä eli Keron rouvana, ole nyt sen etempänä sinusta kuin eläessäänkään…
— Ei, sanoi Taneli, ja hänen äänessään soinnahti melkeinpä riemua. — Pikemmin päinvastoin. Mutta sitäkö minulla olisi oikeus surra — minulla.
— Entä keronrantalainen itse?
— Kas…
Tanelin silmä kävi tuikeaksi ja ääni kylmäksi.
— Vielä sen pirun pää on pystyssä ja jalka liikkeellä. Vai niinkö luulit, että siellä juomingeista olisi loppu tullut…
— Tapasitko?
— Tapasin ja en tavannut. Tämä ukko kyllä — hän vilkaisi tarkoittavalla silmäyksellä varttansa — Taneli Rossi ei, ymmärräthän.
Sammunut ilme hiipi jälleen Rossin kasvoille, ja tarina katkesi siihen. Neuvotonna seisoi Olli tuoliin nojaten, ja hänenkin mielialansa vajosi vajoamistaan. Kuin apua etsien kulki Ollin katse seinällä kohdaten viulun, joka riippui siinä äänetönnä ja yksinäisenä aivan kuin isäntänsäkin, ja niin sai hän ajatuksen yhdistää nuo kaksi.
— Taneli, sinä soitat nyt, sanoi hän käskevästi ja otti viulun asettaen sen Rossin polville.
— Kuuletko, veli — sinä soitat!
Ja Taneli totteli.
Väsynein elein hän viritteli ja reistaili hyvän hetken soittokonettaan, mutta jo ensimäiset sävelet toivat vapautusta. Niin haikeita ja lohduttomia kuin ne olivatkin — hänellä oli ihmeellinen taito siirtyä kappaleesta toiseen pienin, omintakeisin yhdistelmin — saivat ne vähitellen valoisamman pohjasävyn, joka yhä virtasi ja seestyi kuten syvenevä puro kesäisten kenttien halki kulkiessaan.
Minkä, kaiken hän eli, mitä toisteli mielessään sillä aikaa kuin jousi juoksi edestakaisin vanhan viulun kielillä, sitä ei Olli Jalas kyennyt seuraamaan.
Mutta hän näki Tanelin kasvojen valkenevan valkenemistaan.
— Aina on kauneimmissa runoissa surunpirskettä, virkkoi Rossi yhtäkkiä, seisauttaen hetkeksi jousen kulun. — Veli Olli, tämä retki vaiheineen oli minun vaivaisen elämänlauluni nousukohta — sitäkö murehtisin.
Ja hän antoi sävelten tulvia jälleen.
— Totta maar… mietti Olli kumartunein päin, eikä tuloryyppy muistunut hänen mieleensä sinä päivänä laisinkaan.