LUOJAN MAINETTA PARANTAMASSA
Puuttoman aukeaman reunassa seisoo harmaa mökki, ja sinne johtava polku kiertelee monimutkaisena kivien ja kantojen keskellä, ennenkuin päättyy matalien, puolilahonneitten portaiden eteen pajukon juurelle, joka elinvoimaisena kiipeää ylös vähävetisen joen uomasta, seisoakseen kunniavahtina köyhän asunnon edustalla.
Portailla istuu juro mies paitahihasillaan, paikkahousuissa. Hän vetää savuja pahanpäiväisestä piippunysästään, häätäen väliin tungettelevaa kärpästä luotaan, väliin kuunnellen tuvan avoimeen oveen päin, josta kuuluu hiljainen, pidätetty voihke.
Metsän reunasta, mistä polku pujottautuu aukeamalle, tulee esiin valkea olento astuen mökkiä kohden. Mies portailta seuraa sen askeleita, ihmetellen kuka tulija lienee. Eilen oli pappikin tullut samaa tietä, tuosta juuri noinikään kivikon poikki polkaissut ja — asianharrastuksesta kylläkin — käynyt katsomassa sairasta vaimoa, jonka sylistä tuoni oli vienyt kolmen vuorokauden vanhan kastamattoman lapsen. Mutta jos luulit, että hengenmies toi lievitystä heikkovoimaiselle, pelon saartamalle vaimolle, niin erehdyit. Epätoivonpa jälkeensä jätti, ei antanut lohtua… Kova sillä oli Jumala, kiivas ja kostava… Kova oli itsekin, ehkä eniten virkansa puolesta. Mutta minkä he olivat tainneet, ei heillä ollut aavistustakaan sellaisen terveeltä näyttävän lapsen kuolemasta, ja niin ei sille ymmärretty antaa hätäkastettakaan.
Miehen näitä miettiessä on tulija ennättänyt tuvan luokse. Hän näyttää nuorelta ja herttaiselta, tekee ystävällisesti hyvänpäivän ja istahtaa käskemättä portaan reunalle, tiedustellen onko paikan nimi Pajuoja.
— Siksihän ne tätä nimittävät, vastaa torpanmies soinnuttomalla äänellä. — Vieras taitaa olla kaukaa, kun ei tunnekaan.
Vieras ei ole kuitenkaan etempää kuin Rantakartanosta. Hän sanoo tulleensa äitinsä lähettämänä, kun oli kuultu Pajuojan emännän sairastavan.
— Sairastaahan se, sairastaa. Ja kun tauti on vielä niin kahenlaatuista, ei ole paranemisesta äkin tietoakaan.
— Miten niin kahenlaista?
— Ka, kun sielukin poloisella potee, ei ruumis ainoastaan.
Ja lyhyin, koruttomin sanoin selittää mies tilanteen, joka on johtunut kastamattoman lapsen kuolemasta ja pastorin ankaroista sanoista — ei ollut näet antanut suuresti iankaikkisen elämän toivoa.
Nuori nainen kuuntelee tarkkaavasti selostusta, ja hänen lämpimistä silmistään kuvastuu osanotto. Hän nousee nopeasti ja menee tupaan, joka ei ole läheskään niin siisti kuin sen toivoisi olevan. Mutta asiahan on ymmärrettävissä, emännän sairaus on siihen syynä, järjestävä käsi lepää hervotonna, ja hirveä epätoivo estää elämänvoiman paluun.
Vieraan ystävällinen ääni herättää sairaan horrosmaisesta unesta. Hän katsoo tylsästi tulijaa odottamatta keltään mitään — enemmän ihmisiltä kuin Jumalaltakaan. Hänet on nyt kerta kaikkiaan sysätty toivottomuuden kuiluun…
Ei toki sysätty, ei. Itsehän hän on siihen joutunut, eikä tahallisesti itsekään. Laiminlyönti se ei toki ollut — mies tuolla portailla tiesi sen kyllä — onnettomuus heidät yllätti kesken kauniimpia toiveitaan.
Hän vaikeroi jälleen ja vääntää epätoivoisena kuihtuneita käsiään.
Lapseni, lapseni! — huutaa koko hänen olemuksensa.
Avuntuoja käsittää aseman äärimmäisen vakavuuden ja siksi hän ponnistaa kaiken voimansa, kokoaa kykynsä ja elvyttää hienoimman osanottonsa valaakseen toivoa ja lohdutusta tyhjäksi lakaistuun sydämeen. Mutta kuinka hän taisteleekaan, on tulos aivan niukka. Hetkittäin heräävä valonvälähdys kuolee ensi tuikahduksiinsa. Sellaisesta saarroksesta ei hevillä löydy ulospääsyä.
Mieskin on tullut sisään.
Hän on pysähtynyt ovelle ja nojaa rennosti pihtipieltä vasten seuraten äänetönnä vieraan ja vaimonsa keskustelua. Häneltäkin on toivo mennyt — sillä Kaikkivaltias tietäköön miten käy ihmisten, joilta hädän hetkenä riistetään armollinen Jumala —!
Yhtäkkiä kirkastuu vieraan katse, äsken jo niin murheelliseksi laukeava, hän tarttuu sairaan käteen, hyväilee sitä hellävaroen ja virkkaa:
— Mutta sanoihan pastorikin, että Jumala on rakkaus?
— Kuinkas muuten.
— Ja että hän rakastaa ihmistä enemmän kuin äiti konsanaan lastaan?
— Kuin äiti konsanaan…
— No niin. Ajatelkaahan nyt… ajatelkaahan, että te joskus antaisitte oman lapsenne toisen henkilön huostaan ja teillä olisi tuon toisen kanssa sellainen välipuhe, että hänen pitäisi esimerkiksi pestä lapsi hetimiten saatuaan sen. Mutta nyt hän — vaikkapa välinpitämättömyydestä — laiminlyö tuon pesun, eikä ehkä muutenkaan kovin paljon huolehdi lapsenne hyvinvoinnista, voisitteko te siis hyljätä lapsenne sen vuoksi, ettei välipuhetta täytetty, heittäisittekö pienen poloisen luotanne ja kieltäisitte hänet, jos kohta tuon toisen pesusieni ei pyyhkäissytkään hänen armaita kasvojaan.
— Voi enhän toki milloinkaan!
— Ette tietenkään. Lapsenne olisi teille yhtä rakas pesemättömänä kuin pestynäkin. Ja uskoisiko kukaan rakkauttanne, jos toisin menettelisitte… Ja nyt te olette vain ihminen ja tunteenne vain ihmisen rakkautta. Uskoisimmeko siis Jumalasta jotain niin kovaa, niin lohdutonta ja rakkaudelle vierasta? Eikö mieluummin ääni sisässämme sano, että moinen luulo on ennemmin Jumalan pilkkaa kuin pelkoa —
Hän ei ennätä lopettaa lausettaan.
Sairas ponnahtaa istumaan, nojaten toisella kädellään tyynyyn ja vieden toisen kiireesti otsalleen. Siinä syttyy hänen kasvoilleen jälleen valo, joka ei sammu, vaan kirkastuu. Silmä katsoo kauas, näkee avatun tien ja ojennetut kädet ja — suuri ahdistus laukeaa viimeinkin.
Hän on liian onnellinen sanoakseen sanaakaan, vain hiljainen vapautus riemuitsee syvinnä sielussa. Kyynelherkkä katse etsii ympäri tupaa ja kohdattuaan miehen katseen ovensuusta näyttää sanovan:
— Katsos, niinhän sen täytyy olla, vaikka me hädissämme emme jaksaneet käsittää sitä…
Mieskin on syvästi liikutettu.
Terve elämänpäivä loistaa hänen edessään arkiaskareineen, sunnuntailepoineen. Hän on saanut vaimonsa takaisin.
Ja lapsi — lapsi on tallessa.