PAPPI
— Herra, minä en ole kelvollinen Sinun suureen työhösi… Niin kauan kuin minulla oli maailmassa onnen ja menestyksen toiveita, niin kauan kuljin maailman tietä ja kaiken aikaa näin ensi sijassa leivän… näin asteittain kohoavan virkatien… Sinut, Herra, missä minä Sinut näinkään! On onni, ettei vilpillisellä ihmisellä ole ainuttakaan komeroa, mihin ajatuksensa Sinulta kätkisi; pakostakin täytyy eteesi tulla kaikkine aikomuksineen… Salaisten ajatusten tuntija, Sinä kyllä tiedät minkälaista unelmaa minä povessani kannoin. Sinä tiedät, että vain sen särkyminen minut tänne johti — johti Sinun kätesi sen kautta. Tahtoisin eliniäkseni unhoittaa tuskan, jonka rakastetun naisen kylmeneminen tuotti, unohtaa siksi, ettei sen muisto veisi työkykyäni. Oi se tuska, se tuska! Mutta toiko sekään minua Sinun luoksesi, tulinko niin kuin isän luokse tullaan… En, Herra, en. Epätoivossani minä join — salaa, yksin, kun ainutkaan ihmissilmä ei ollut näkemässä. Enkä minä edes ajatellut, että Sinä katsot… Kaikkivaltias, nyt olen yksin, masennettu, avuton. Anna harhatien kulkijalle anteeksi, kohota, kehoita! Ota minut työmieheksesi suurelle vainiollesi — ota!
Nuori pappi nosti rukoukseen taivutetun päänsä, ja hänen karut, ruskean hipiän peittämät kasvonsa loistivat. Hän kuunteli hiljaisuutta ympärillään — ja sisässään. Siinä hiljaisuudessa oli ennentuntematon levon tunne.
Tunti sitten oli hän saapunut tähän etäiseen, vaivalloisen tien takaiseen seurakuntaan, joka köyhyytensä takia oli vuosikausia ollut ilman vakituista pappia. Tunti sitten oli hän astunut rattailta jäykistynein, pakottavin jäsenin ja nostattanut vähäiset tavaransa huoneeseen.
Pappila oli pieni ja ränsistynyt. Jos ei se olisi ollut maalattu ja sen ympärillä joitakin istutuksia, ei sitä olisi eroittanut tavallisista pahanpäiväisistä talonpoikaisasunnoista. Kyllä sentään, ulkohuonerakennusten järjestelmällisempi ryhmitys antoi sille miellyttävämmän leiman. Ne toki olivat omassa sopessaan eikä hujan hajan asuinrakennuksen ympärillä, kuten taloissa, joiden ohitse hänen rasittava tiensä oli kulkenut.
Naapuria ei läheisyydessä ollut.
Näköpiirin ainoa rakennus oli kirkko. Se seisoi matalalla kummulla vähäisenä ja hoitamatonna sekin, tahtomattaan ilmaisten ohikulkijalle, kuinka vähäinen se näkyväinen osa oli, jonka köyhä paikkakunta saattoi Korkeimmalle uhrata.
Jurona ja miettiväisenä tarkasteli pappi uutta kotiansa. Kansliahuoneessa — jossa toki oli oma kalustonsa, joskin niukkakin — viipyi hän pitkään. Kaappi kirkonkirjoilleen, suuri pöytä, puusohva ja pari kolme tuolia, ja se mikä enin alkuperäisyydellään pisti silmään oli vanha, pyöreä piippuhylly asianmukaisine syvennyksineen ja laatikkoineen. Jokin hänen edeltäjistään oli jättänyt siihen pari pitkävartista piippua. Tai ehkä olivat nekin seurakunnan varaamaa pappilan omaisuutta.
Muut huoneet olivat autioita. Kolme niitä vain olikin, keskikokoisia, pieniakkunaisia ja jokaisessa syvennyksiin kulunut permanto, maalattukin aikoinaan, josta nykyisin ei kuitenkaan näkynyt jälkiä kuin jossain nurkkauksessa ja seinäviertä kulkevan listan vieremillä.
Mahtoivatko uunitkaan pitää lämmintä… Mustuneet ne olivat ja hieman vialliset jok'ikinen. Mikä oli halkeillut, mikä kallistunut, minkä suupellit taas muistuttivat tuulen pieksämää ladon ovea, niin että hauskan näköistä täällä ei juuri ollut. Mutta välittikö paraskaan seurakunta siistiä pappilaa, joka vuosikausia seisoi asumatonna ja kylmillään, kelpasi kai sellaiseen tarkoitukseen huonommatkin varustukset. Toivottavasti nyt — mietti pappi — korjautuu moni kohta, kun he olivat saaneet miehen, joka aikoi pysyäkin heidän luonansa.
Keittiössä hän pysähtyi ja hymähti. Totta totisesti sai olla kiitollinen, jos tuo pieni, musta hella kykeni kypsentämään hänen vaatimattomat puuronsa ja perunansa! No, kunhan koetetaan… Ja kunhan vähitellen tarpeen ja mahdollisuuden mukaan paikkoja parannellaan… Mutta jo näinkin, aivan tällaisenaan, oli hänellä verrattomasti enemmän maallista hyvyyttä kuin hänellä, jolla ei aikoinaan ollut mihin päänsä kallistaa…
Nurkua hän ei suinkaan aikonut, hän, joka vapaasta tahdostaan, nuorin, käyttämättömin voimin oli lähtenyt työhön tähän etäiseen, hyljeksittyyn kolkkaan. Sitäpaitsi oli hänellä hämärä, vaistomainen tunne siitä, että vain tällaisissa olosuhteissa saattoi kasvaa ja kehittyäkin oikeaksi sielunpaimeneksi, papiksi, joka oli tullut palvelemaan, eikä palveltavaksi, joka oli tullut auttamaan ja nostamaan vähäväkisiä, eikä suinkaan elämään heidän kustannuksellaan. Ei ulkonaista rikkautta, vaan sisäistä, sisäistä hän janosi!
Nuori pappi nojasi hetken keittiön ruskeata ikkunanpieltä vasten ja katsoi ulos. Tahtomattaan teki hän nopeita vertailuja oman pappilansa ja sen välillä, jossa hän oli ollut kirkkoherran apulaisena ennen tätä viimeistä, äsken suoritettua tutkintoaan, joka oikeutti hänet saamaan vakinaisen paikan.
Alaniemi —! Hän ei suinkaan kutsunut luokseen Alaniemen menneitä muistoja, mutta ne tulivat, niinkuin ne olivat pitkin tietäkin seuranneet häntä, herkeämättä, kuten kärpäset ajomiehen hevosta. He olivat kumpikin — niin hän kuin hevonenkin — ponnistelleet päästäkseen vapaaksi kiusaajistaan. Turhaan. Ripeimmänkin juoksun jälkeen yllättivät ne taas ensimäisessä pitemmässä ylämäessä…
Ja siinä ne olivat nytkin.
No niin, tervetuloa sitten, olivathan ne hänen ensimäiset vieraansa tässä uudessa, omassa kodissa! Mutta kuten näki, olivat ne liian hienoa ja vaativaista väkeä viipyäkseen kauan näin koruttomassa ja puutteellisessa ympäristössä. Ja kun siis itsekin nyt huomasivat, ettei heillä enää ollut yhteisen asuinpaikan mahdollisuuttakaan korpeen paenneen miehen kanssa, jättivät he kai hänet rauhaan ja palasivat takaisin viljaville maisemilleen ja asuntoihinsa, joista ei mitään puuttunut… Ei, ei mitään surkutteluja tai anteeksipyyntöjä… Aivan varmaan saa hän täältä uusia ystäviä, toivottavasti uskollisempiakin kuin entiset — niin että hyvästi, hyvästi vaan!
Hienon ivan karehtiessa huulillaan palasi nuori pappi autioitten suojiensa läpi takaisin kansliaan. Siinä sohvalla hänen oli vietettävä yönsä ja noustava aamulla uusin voimin kenties tuntemattomiinkin tehtäviin. Työn puutetta täällä ei suinkaan ollut — hyvä Jumala, kunhan hän vain voisi kehittyä kunnolliseksi hengen työmieheksi ja kasvaa tehtävänsä tasalle!
Lieterannalla.
Äiti vanhus!
Viimeinenkin epäilyksen häivä on haihtunut. Ajattele — tämä on kolmas iltani Lieterannalla, ja nyt voin sanoa olevani kotona. Niin ihmeellisesti on Jumala minua auttanut. Jo ensimäisenä iltana — niin kolkko ja yksinäinen kuin se olikin — tuo kotiutuminen alkoi. Keskeltä kaikkien pettymyksen muistojen, joiden tiesit sydäntäni painaneen, nosti se voimakkaasti päänsä, luoden aivan ihmeellisen viihdytyksen tunnon tämän pienen, ränstyneen pappilan ja sitä ympäröivän karun maiseman ylitse. Tuntuu kuin olisin tullut etäiseen maahan, sellaiseen, jonka valtameret entisestä eroittavat. Eikä kaipausta ole, ei ensinkään. Vai luuletko, itseäsi lukuunottamatta, siellä vanhassa maailmassa olevan yhtään sielua, jonka päivieni ratoksi tahtoisin tänne luokseni. Ei, ei ainuttakaan!
Se on totta, äiti, ja siitä tiedät parantuneeni joutavista haaveista — elä epäilekään sitä, elä hetkeäkään. Mutta sinua kaipaan ja sinua kaipaa myös tämä koti, jossa ei yksikään nurkka ota oikein kunnolla järjestyäkseen. Eipä siltä, että täällä suuria järjesteltäviä olisikaan. Tyhjää, tyhjää melkein kaikkialla. Ja olisi vieläkin tyhjempää, jos en saanut erästä ajatusta, joka suoraan sanoen oli oivallinen. Parhaimpaan pappilani kolmesta asuinhuoneesta hankin tavallisen talonpoikaistuvan kaluston: pitkän ristikkojalkapöydän penkkeineen ja pari vanhanaikuista tuolia, joissa selus ja istuin ovat yhdestä ainoasta luonnonkäyrästä puusta ja jollaisia esineitä ei toki näekään niin suuressa sivistysmaailmassa kuin Alaniemessä! Sinun palttinaiset puoliverhosi hohtavat akkunoissa ja sinun leveät, pehmoiset rääsymattosi täydentävät tunnelmaa — puhumattakaan siitä, kuinka oivallisesti ne peittävät kuluneen, lovellisen permantopahasen. Suntion pikku tytöt ovat tuoneet kukkivia kasveja, joita he nimittävät palssameiksi ja verenpisaroiksi, ja myöntää täytyy, että niin vähäpätöisiä kuin ne ovatkin, luovat ne aika lailla somuutta tähän erikoiseen korpipappilan saliin.
Ja tässä huoneessa toimitin ensimäisen papillisen tehtäväni. Kastoin pienen kovaäänisen seurakuntalaiseni, josta kummit tahtoivat tehdä uuden pappinsa kaiman. En tiedä, oliko se kohteliaisuus minua vai poikapalleroista kohtaan, mutta tahtonsa he saivat täytetyksi, ja tuntuupa siltä, kuin tulisin erikoisemmin seuraamaan tuon pienen ihmisen maailmanmatkaa.
— Ota kaikki Jumalan kädestä, poikani! olivat jäähyväissanasi. Niin olen koettanut tehdäkin, ja siitä kai tämä helppous ja asioiden luonnollisuus johtuu. Niinpä ensi iltana, äiti. En malta olla kertomatta miten sain palvelijan ja — uskallan väittää tehneeni hyvän valinnan.
Katsoppas. Avaan akkunani ennen maatapanoa ja hengitän voimakkain siemauksin raikasta, viileää ilmaa. Huomaan samassa naisen, joka istuu kanslian portailla kumaraisessa, surua ilmaisevassa asennossa. Hän nousi säikähtäen ja aikoi poistua pyydellen anteeksi, jos oli häirinnyt. Hän sanoi vain ohimennen istahtaneensa siihen lepäämään, luullen talon olevan tyhjän.
— Istukaa vain — sanoin — mielestäni on pappila kylläkin sopiva
levähdyspaikka väsyneelle.
Hän katsoi pitkään ja ihmeissään, ja hänen kasvojensa omituinen arkuus
herätti mielenkiintoni.
— Oletteko te se uusi pastori, jonka haastoivat tulevan?
— Olen. Saavuin juuri tänä iltana. Olisiko teillä asiaa ehken?
— Ei, minullakos asiaa… Pastori ei tunne minua, ja ketäs sitä nyt vielä ehtisi tunteakaan… Mutta parempi on, kun sanon, että kolmesta paikasta pyysin yösijaa enkä saanut…
— Miten niin?
— Niin, nähkääs… Tulen linnasta. Kolme vuotta siellä olin, ja ainahan sitä sellaista vierotaan.
Halusin kysyä minkä rikoksen tähden hän oli kärsinyt rangaistuksensa, mutta en saanut tehdyksi sitä; jokin ihmeellinen hänen masentuneessa muodossaan painoi kysymykseni takaisin.
— Eikö teillä ole omaisia? sanoin sensijaan.
— On kaksi tyttöä. Kunnan huostassa ovat… äitiään tokko muistanevatkaan enää…
— He olivat siis pieniä lähtiessänne.
— Nelivuotiaita kun minut vietiin.
Siinä minä sitten sain kysymykseni esille.
— Miksi vietiin?
— Ka, varastamisesta…
Hänen äkkiä painuvan päänsä asennossa oli nöyryyttä ja uhmaa sekaisin.
Ja tiedätkö, etten voinut olla sanomatta:
— Mutta teillähän on niin rehelliset kasvot! (Sillä sellaiset hänellä
on.)
Hän katsoi jälleen ihmeissään, eikä ainoastaan silmissä, vaan
äänessäkin oli pidätettyä kyyneltä hänen vastatessaan:
— Luoja yksin tietää, etten ikinä olisi varastanut, jos — jos ei
pakkoa ollut.
— Mikä sitten pani tuon hirveän pakon päällenne!
— Nälkä. Ei toki omani, vaan lasten. Ei ollut työtä, ei ruokaa… ja sairastivatkin poloiset. Jos kellä ihmisellä rakastettu lapsi lienee, se tietää…
Hän puhui tuon kaiken kauniilla rohkeudella, mutta arkuus voitti pian jälleen, ja kokonaan toisella äänellä hän jatkoi:
— En minä tätä puolustuksekseni… Niin — ja nythän minä menenkin…
Pyysin häntä jäämään. Olihan asunnossani kyllin tilaa hänellekin, ja kylmä yö hiipi tanterella. Taitoin palasen eväästäni, ja senjälkeen hän sai hankkiutua levolle miten parhaiten taisi tyhjässä, hämärtyvässä keittiössä.
* * * * *
Lopullisen »virkavahvistuskirjani» sain tänään. Sen antoi kuoleva vanhus, jonka luokse minua haettiin muutama tunti sitten ja jonka lähtö oli kaunein ja rauhallisin mitä olen nähnyt.
Suuressa honkapirtissä lukuisan perheen ympäröimänä, muodoltaan kuin vaka, vanha Väinämöinen, lepäsi hän. Kotipitäjänsä papittomuus oli ollut hänen alituisena huolenaan, ja peittelemättömin sanoin lausui hän nyt ilonsa asian korjautumisen johdosta.
— Tässä on oltu kuin ohikulkevien varassa — puhui hän — milloin minkin lähipitäjän pappi on oman toimensa ohessa hoivannut seurakuntapahaistammekin. Kun ette vain tekin lähtisi köyhyyttämme pakoon… köyhyyttämme ja kaiken puutettamme… Vaan ette lähtene, jos olette se oikea, se, jonka Herra kerran meillekin lähettää…
Äiti vanhus, tunnen olevani se oikea — tarkoitan se, joka ei kesken lähde heidän luotansa.