I.
Vanhin tuuditteli nuorimman kehtoa ja keskimäinen askarteli lieden luona. Hän oli kerännyt kuusenkäpyjä metsästä ja asetteli niitä nyt kahteen riviin uuninpankolle. Ne olivat hänen lehmiänsä. —
"Seis hiljaa Mansikki… maitokiulu kaatuu! Totteletkos siinä!"
Suuri kellanruskea käpy, joka näytti vasta puusta pudonneelta, vierähti kerta kerralta siltä paikalta, johon tyttönen sitä asetteli, sillä siinä kohden oli pankon harmaa kivi epätasainen.
"Se se on mestari tuo Mansikki…"
Tyttö, joka oli sijoittanut jokaisen kävyn yhtäpitkän välimatkan päähän toisestaan, täytyi Mansikin kohdalla tehdä poikkeuksen, jättämällä siihen suuremman aukon — sitten vasta oli maitokiulu turvassa.
"Se kun on niin vihainenkin, mokoma, ettei sitä uskalla panna toisten lähellekään…"
"Tokkos tuo nyt niin vihainenkaan, — vaan kun navettasi lattia on siltä kohden kuopallaan", virkkoi vanhin.
"Kuopallaanhan se on Punakorvankin kohdalla, — vaan eipäs se keiku!"
Punakorva oli vanha hataroitunut käpy, jota törröttävät suomut estivät vierimästä.
"No niin. Nyt on lehmät lypsetty, herran kiitos, ja kun saan maidon siilatuksi, menen kirkkoon."
"Joudu sitten! Kellot jo soivat…" vanhin napautteli sukkapuikolla ruostunutta läkkituoppia, jossa kasvoi kukkiva verenpisara ikkunalla.
"Soikoot… pappi on vasta paitasillaan."
Suuri, viheriäinen kirstu, joka oli asetettu tuvan kunniapaikalle peräikkunan alle, oli kirkko.
Sen päälle kapusi tyttö, otti almanakan ikkunalta ja käänteli sen lehtiä etsien.
Tammikuun, helmikuun, maaliskuun ja huhtikuun ohitse hän hyppäsi, mutta toukokuun kohdalle nosti kirjan koholle silmiensä eteen ja alkoi laulaa:
Saan mä uuden koltin taas
Herran sanan jälkeen vaan — —
"Mitäs sitten laulan? No sano Milja —"
"En minä sinun virsiäsi ulkoa osaa."
"Ole sitten osaamatta."
Tii tii tikan poika
Teki tielle nauriin —
Tuli tuhma talonpoika
Söi sen tikan nauriin —
"Elä hoilota niin kovalla äänellä Selma, poika herää. Eikä kirkossakaan kukaan noin kovasti laula."
"Kirkossahan minä nyt laulan — hupsu!"
"Ei, muttapa oikeassa kirkossa…"
"No lauloipas Pitkos-Mattikin, kuulinhan minä silloin kun olin äidin kanssa siellä."
Väittely keskeytyi kun akkunan takaa kuului koputusta ja iloiset silmät tirkistivät lasista sisään.
"Ai Aliina! Tule tänne", huudahti Milja kuroittuen niin lähelle ruutua kuin vaan saattoi päästämättä kehtoa seisahtumaan. Äiti oli pellolle lähtiessään käskenyt ahkerasti soudattamaan.
"Tulkaa rantaan leikkimään!" huusi Aliina.
"En minä ainakaan pääse kun täytyy heijata poikaa."
"Voi, voi… eikös se nuku ilman?"
"Eikä nuku — ja äiti toruu jos päästän havahtumaan."
Aliina pudottautui ikkunasta ja kiersi nurkatse ovelle. — Hän oli talontytär, Oijalan kahdeksanvuotias perillinen, eikä hänen tarvinnut istua sisariaan tuudittamassa.
"Se on ihan synti, kun äitisi kytkee sinut tuohon kokopäiväksi."
"Eihän se muuten pääsisi työhön."
"Eikä isä yksin jaksa meille kaikille leipää hankkia", täydensi Selma, aikuisilta kuulemansa tiedon mukaan.
"Vaikka ennen minä olisin toisinaan syömättäkin, jos vaan pääsisin toisten lasten kanssa ulos leikkimään", huokasi Milja.
"Anna tuon nyt herätä, viedään se sitten pihamaalle ja ollaan piilosilla. Viljamaan lapsetkin tulevat."
"Voi voi… se kun on herättyään aina niin kiukkuinen, ettei kuitenkaan sylistä lähtisi."
"Käydään sitten vuorotellen heijaamassa", ehdotti Aliina. Hän oli hyväsydäminen ja osanottavainen ja erittäinkin Rajalan Miljaa kohtaan ystävällinen. Jo siitäkin syystä että Milja oli enemmän kuin kukaan muu kylän lapsista sidottu tuon köyhien lapsimaailman "kiusankappaleen" kehdon ääreen. Oli muutenkin Milja hänestä parhain, sopusointuisin leikkitoveri mitä löytyä voi. Toisien kanssa tuli joskus riitakin, mutta Miljan kanssa säilyi sopu kuin itsestään.
"Jo tulee Hilma ja Liisa portissa — menkää nyt!" kehoitti Milja, eikä siinä kahta kehoitusta tarvittu. Pankolle unohtuivat Selman lehmätkin, unohtui kirkko ja virren veisuu. — Ulkona oli toki tuhatkertaa hauskempaa, lämpöisten päivän säteiden syleilyssä, vaikkei aina yksinään, kun Milja Hemmiä tuuditteli, halunnut sielläkään leikitellä. Ja olihan se tupakin niin tuttu ja rakas…
Milja siirteli varovaisesti kehtoa, voidakseen paremmin katsella ikkunasta pihamaalle. Sinne oli jo keräytynyt suuri lauma meluavia lapsia, jotka kiistelivät siitä ruvetaanko hippasille vaiko karttupiilosille.
"Lyödään arpaa!"
"No!" —
Hilma otti kiven maasta, kätki sen selkänsä takana käteensä ja arvuutti:
"Tyhjä käsi on karttupiilo… kivikäsi hippanen. Arvaa Aliina!" —
Aliina otti tyhjän käden.
"Kukas lukee?"
"Minä! Minä!"
"Ette, — annetaan Aliinan lukea."
Ja Aliina luki, vuoronperään sormellaan osoittaen jokaista piirissä seisojaa:
"Annun — tannun — talle — roinen, — puolen — markan — pulle — roinen, — lypsi — lehmät, — taittoi — sarvet — kantoi — kivet — kalli — olle, — siinä — poltti, — pois!" —
Viljamaan Hilma jäi "silmää pitämään."
Aliina pistäikse Miljan luokse tupaan ja kyyristyi kehdon taakse piiloon.
"Jos tulee, niin sano ettei täällä ole ketään."
"Sanon, sanon…"
Tupaan se Hilma ensimäiseksi kurkistikin.
"Päivää! Tulikos kukaan tänne?"
"Ei tullut… Päivää, päivää, — tuonne meni joku halkopinon taakse."
Halkopino oli pihan toisella puolen ja Hilman sinne juostessa ehti
Aliina lyödä "nimensä kirjaan."
"Sukkelaan! Eläkä sano missä olit."
Hilma epäili Aliinan kuitenkin olleen tuvassa ja pui nyrkkiä Miljalle ikkunan takaa.
"Mitäs siinä nyt… en minä ollut kun porstuassa, nelikon takana."
"Elä —"
"Niin, niin."
Hilma on äkäinen, eikä huomaakaan ennenkuin koko joukko kirkaisee: oma nimi kirjassa! — ja kaikkien kädet tapailevat yht'aikaa kartun vartta.
"Selma on vielä poissa."
Mutta Selma on liian pieni silmänpitäjäksi ja vaikka Hilma saakin hänen nimensä kirjaan, täytyy hänen olla vielä toisenkin kerran etsijänä. Sillä kerralla löytää hän Aliinan ensimäiseksi.
Kun Aliinan silmänpitovuoro oli ohitse, meni hän tupaan ja vapautti
Miljan toimestaan, jääden itse Hemmin kehtoa heiluttamaan.
Vilkkaasti tähysteli hän huonetta, sen mustuneita seiniä; suurta uunia ja pieniä ikkunoita.
Uunin reunalla oli rivissä suolakopsa, tulitikkulaatikko ja tupakanhakkuulauta. Keisarinviheriää oli kylvetty palomuurin aukkoon ja läheisiin seinänrakoihin. Lähellä liettä, seinällä, oli pieni, maalaamaton astia hylly, sen alla nauloissaan lakkinen saippuasäiliö ja nauhasta ripustettu vati.
Aliinalla oli kotonaan, isän ja äidin kamarissa, oikea pesukaappi, jossa oli porsliiniset pesuastiat ja saippua kuppi, seinällä sen yläpuolella pyyheliinat kirjaellun vohvelipeitteen alla, johon oli ommeltu sanat: Puhtaus on kodin kaunistus.
Aliinan isä oli kunnallislautakunnan esimies ja hänen luonaan kävi paljon asiamiehiä. Ne olivat kaikki hyvin huomaavaisia isää kohtaan ja Aliinalla oli ollut jo varhain sellainen luulo että isä mahtoi olla hyvin tärkeä henkilö kodin ulkopuolellakin.
Isän isäkin oli ollut samanlainen kunnan luottamusmies ja kulkenut kaikkien uudistuspuuhien eturivissä. Hänellä aikanaan oli ollut kylän ensimäinen kattolamppukin ja Pitkos-Matti kertoi vaarin kerran humalapäissään lausuneen:
"Virkani puolesta minä lamppua katossani poltan."
Nyt oli jokaisessa mökissäkin kattolamppu, missä suurempi, missä pienempi ja sellaisia pieniä lasittomia savu tuikkuja, käytettiin vaan saunoissa ja navettalyhdyissä, joita ennen talikynttilöiden kera talollistenkin pöydillä poltettiin.
Aliina oli kerran löytänyt romujen seasta vinniltä saksen muotoisen esineen, jonka terässä oli ollut soma nelinurkkainen laatikko. Äiti sanoi sitä kynttiläsakseksi ja selitti sen olleen aikoinaan äärettömän tärkeän kapineen. Nyt oli se ja monta muutakin entisen ajan tärkeätä tekijää romukopassa, unohtuneita, tuntemattomia nousevalle polvelle.
Aliina oli ajatellut montakertaa minkälaista mahtoi olla siihen aikaan kun talikynttilöitä poltettiin, noita kituvia, rätiseviä talikynttilöitä, joita täytyi "niistää", niinkuin huolimattomien lasten neniä — —
"Mitä ne köyhät silloin polttivat?"
"Takkavalkeaa ja päreitä."
"Rajalan Juho sanoo että puut ovat niin kalliita nykyisin… Eikös ne silloin olleet?"
"Siihen aikaan oli vielä paljon suuria, koskemattomia metsiä ja köyhät saivat puita hakemisen vaivalla."
"Miksei niillä ole itsellään?"
"Silloin ne eivät olisikaan köyhiä."
"Miksi sitten pitää olla köyhiä?"
"Elä kysele sellaisia… Jumala on niin asettanut."
"Jumalako —?"
Aliina vaipuu jälleen mietteisiinsä. Hänestä tuntuu koko asia niin käsittämättömältä. — Jos Jumala kerran oli hyvä ja oikeamielinen, niin miksi hän sitten teki toiset ihmiset köyhiksi ja onnettomiksi, ei antanut heille puita, eikä ruokaa…
Ei! Hän muistaa äidin monta kertaa postillasta lukeneen että Jumala pitää yhtähyvän huolen kaikista luoduistaan!
"Äiti, minä en usko sitä."
"Mitä sitten?"
"Että Jumala on tehnyt toiset ihmiset köyhiksi. — Hyi kuinka paha hän silloin olisi!"
"Tyttö, — oletkos siinä!" tiuskasi äiti ja Aliina keksi hänen katseessaan jotakin pelonalaista, likipitäin sellaista, kun ukkosen-aralla ihmisellä, joka jumalanilmalla näkee toisen seisovan avonaisessa akkunassa.
"Kuinka sinä saatat puhua sellaista… kun on aina opetettu kunnioittamaan korkeinta —"
Tyttönen vaikeni jälleen, tukahutti uteliaisuutensa ja loittoni äidin läheisyydestä. Hän hiipi hiljaa ulos seinänvierelle päivänpaisteeseen ja mietti siinä, sametin hienoa ruohonnukkaa silitellen, mitenkä hän olisi voinut loukata Jumalaa sanomalla ettei uskonut hänen luoneen köyhiä —? Köyhien olemassaolo, niiden surullinen elämä oli ilmeistä pahaa ja se, joka on sen matkaansaattanut, on varmasti itse paha…
Mutta hänhän ei voinut uskoa mitään sellaista Jumalasta, — juuri siksi kun hänelle oli opetettu että hän on hyvä, kaikille yhtä hyvä!
Äiti oli varmaan jotenkin erehtynyt…
Usean päivän miettimisen jälkeen päätti Aliina kysyä isältä.
Se oli vaikea tehtävä, äidin kanssa olleen keskustelun jälkeen, sillä silloin oli Aliina tullut huomaamaan kuinka puoleton lapsi on kysymyksineen aikuisten edessä. Käännetään noin vaan parhain ajatus mitä pahimmaksi ja sanotaan sitten: ole vaiti! — Hän oli vahingosta viisastunut ja sukelsi nyt esiin kautta rantain…
"Kuulkaahan isä —"
"No?"
"Saanko minä suureksi tultuani tämän talon omakseni, — sitten, kun isä ja äiti ovat kuolleet?"
"Saatpa tietenkin."
"Jako Rajalan lapset saavat Rajalan?"
"No saavat kai, elleivät sorru siitä jo ennemmin pois."
"Mitenkä ne…?"
"Jos niiltä nyt esimerkiksi isä kuolisi, eikä äiti pienine lapsineen jaksaisi suorittaa veropäiviä."
"Kelle suorittaa?"
"Kolun isännälle tietenkin. Hänen maallaan on Rajalaisten mökki ja siitä hyvästä, että saavat asua siinä, suorittavat sovitun työpäivämäärän joka vuosi Kolulle." —
"Hm… Jos nyt Rajalan Juho kuolisi ja Kolun isäntä ajaisi Eevan ja lapset pois Rajalasta, niin mihinkäs ne sitten menisivät?" —
"Herra ties… Ehkä ottaisi joku hyvä ihminen kattonsa alle, taikka voisivat joutua mieroonkin."
"Mieroonkin!"
Aliinan sydämessä jysähti niin kummasti, että oli vähällä keiskahtaa penkiltä permannolle.
"Silloinhan ne tulisivat yhä köyhemmiksi…"
"Yhä. —"
"Mutta se olisi Kolun isännän syy — ja — ja eikös Jumala rankaise sellaisesta?"
"Niin, kukapa sen nyt niin tarkoin tietää…" arveli isä ja tähysteli huvitetun näköisenä tyttöänsä.
"Ei kukaan tarvitse ketään ilmaiseksi elättää."
"Elättääkö, isä —? Mutta hehän vain asuisivat hänen maallaan — ja itse elättäisivät itsensä työllänsä."
"No olisihan tuo niinkin, — mutta…"
"Eikähän se Kolun isäntä ollenkaan tarvitse sitä pientä maakaistaletta jossa Rajala on, — eihän, isä, — onhan hänellä itsellänsä maata kylliksi ilman sitäkin. En minä vaan ketään ajaisi pois!" —
"Sinä olet vielä lapsi ja lapsella on lapsen mieli, — ei se kaikkea ymmärrä", sanoi isä vakavasti.
Aliina ei väittänyt vastaan, mutta mielessään hän oli varma siitä, että ymmärsi tuon asian aivan täydelleen. Ja se selvitti hänelle enemmänkin.
Kun hän oli vähän aikaa miettinyt asiata, hypähti hän iloisena ylös. Nyt, nyt hän sen tiesikin! Nyt hän uskalsi jälleen olla varma siitä, että Jumala ei ollut luonut köyhiä. Ei ollut! Ei ollut! —
Ihmiset, toiset ihmiset niitä tekivät…
Se oli varma se —
Ja Aliina tunsi että jos hän ei olisi päässyt tästä asiasta selville, ei hän olisi voinut hyvällä mielellä kuunnella äidin saarnan-lukua sunnuntaina, kun siinä kuitenkin taas puhutaan Jumalan hyvyydestä…
Häntä vaan ihmetytti kun ei aikaihmiset noin yksinkertaista asiata käsittäneet. Ei äiti eikä isäkään.
* * * * *
Muutamana pimeänä syysiltana istui Aliina Miljan vieressä Rajalan tuvan penkillä ja kertoili hänelle kuinka hän suureksi tultuaan rakentaa Rajalaisille kauniin asunnon oman talonsa maalle. Ja siellä saavat he aina rauhassa asua, — saavat sen ihan omakseen.
"Herra siunaa tuota lasta, kuinka hyviä ajatuksia sillä on!" päivitteli Eeva kuultuaan tyttösten tarinoita. Hän oli hetkiseksi seisattanut rukkinsakin paremmin kuullakseen.
"Pyh — sitävartenhan ne ovat piru ja kapitalismi maailmassa, että nyhtävät hyvät ajatukset ihmisten sydämistä."
Aliina katsahti pyörein, säikähtynein silmin Juhoa, joka veisteli jotakin siinä lieden äärellä.
"Mikä kapi — kapi… mikä se semmoinen on?" kysyi hän.
"Sen sinäkin lapsirukka aikoinasi tarkoin tiedät", huokasi Juho. Hän viskasi kirveen kolisten sängyn alle ja kuivasi paidan hihalla hikeä otsaltaan.
"Mitäs puhut lapselle sellaisia…"
"Minä tahtoisin jo nytkin tietää mikä se on?" kärtti Aliina.
"Turhia se Juho vaan höpisee… kyllä ne hyvät ajatukset Aliinan mielessä säilyvät."
Kun Aliina sinä iltana juoksi Rajalasta kotiinsa, oli hän kumman kauhun vallassa. Monta kertaa ennenkin oli hän hipaissut tämän lyhyen tien, päivällä jos pimeälläkin, mitään milloinkaan pelkäämättä. Mutta nyt oli tuo Juhon salainen, selittämättä jäänyt sana nostanut hänen mieleensä outoja kuvitteluja, jotka väikähtelivät niinkuin yölepakot pimeässä ja olivat erottuvinaan äärimmäisellä mustuudellaan yönkin pimeydestä.
Sen toisen "hyvien ajatusten nyhtäjän" Aliina kyllä tiesi, olihan siitä niin monta kertaa kuullut puhuttavan, mutta mikä mahtoi tuo toinen olla — tuo kapi — kapi — mitenkä se nyt olikaan. — Sellaista nimitystä ei hän muistanut ennen kuulleensa.
Mutta jotain hirmuista se mahtoi olla ja peloittamaan se pani, jopa niin kovasti, että tuskin uskalsi eteenpäin astua…
Huh! — tuoltahan se nyt varmaankin tuli vastaan suurena, armottomana möhkäleenä ja puhisi kammottavasti tullessaan — — —
Aliina painautui tielle kyykkysilleen… nyt ei ollut enään mitään pelastusta, — nyt se viepi koko sydämenkin ajatuksineen, päivineen —!—
Mutta kun ei mitään erikoisempaa tapahtunut kohousi tyttösen rohkeus jälleen ja hän oivalsi tuon hirviön kotinsa navettaladoksi. Sehän se oli, — hupsu! Ja sen pitkien räystäitten allahan tuuli aina niin kummasti suhisi. — Sitten uskalsi hän astua eteenpäin jälleen, tosin hiljaa hiipien, tarkasti kuunnellen, siksi kun oli päässyt ladon ohitse ja ehtinyt kaivon luokse pihaportille.
Silloin ei hätää enään.
Aliina oli aivan varma siitä ettei tuo uusi hirviö uskaltanut isoisiin paikkoihin tulla — — ei ainakaan heille, kunnallislautakunnan esimiehen taloon…
Seuraavana yönä näki hän ihmeellisen unen:
Hän kulkee jälleen Rajalasta kotiinsa ja pelkää, pelkää niin että vapisee. Hänelle on Rajalan Juho sanonut että kapitalismi nielee hänet aivan varmaan, että hän on jo kätkyestä asti sille kuulunut. — Silloin tulevat ne molemmat nielijät käsikädessä häntä vastaan tiellä. Hän ei tosin näe heitä, mutta tietää, tietää varmasti että ne ovat aivan lähellä. Silloin huutaa hän hyviä enkeleitä avuksensa, huutaa niin että ilmojen ääret raikuvat, eikä hellitä ennenkuin ihana, valkopukuinen enkeli suhahtaa kaukaisimman tähtiryhmän niemekkeeltä hänen vierellensä.
"Mitä sinä, Oijalan pikku Aliina, niin kovasti huudat? Kuka uskaltaa tehdä pahaa Jumalan pienelle metsätähdelle?" kysyy enkeli. Ja Aliina painuu turvallisen lähelle loistavata valkoviittaa, kuiskaten kauhuissaan:
"Nuo, — piru ja kapitalismi…"
"Eivät ne sinulle mitään voi, — elä pelkää."
"Voivat ne… ne ryöstävät hyvät ajatukset sydämestäni!" —
"Lapseni, jos vaan itse et hylkää hyviä ajatuksia, eivät nuokaan voi niitä viedä."
"Jos ne väkisin…"
"Juurruta hyvyys sydämeesi, niin ettei se millään irroitu sieltä."
"Mutta jos ne silloin vievät sydämenkin…"
Silloin hymähtää enkeli herttaisesti ja kirkkaus kasvoillaan hulvahtaa kaksinkertaiseksi.
"Lapsi, lapsi, silloin ei hätää olisikaan", sanoo hän. "Sillä katsos, jos nuo pimeät henget kulkisivat lapsen hyvä sydän matkassaan, silloin muuttuisivat ne itsekin hyviksi — silloin ei niitä olisi olemassakaan."
"Silloin lapsen mieli, sydän hallitseisi maailmaa", kuuluu enkelin ääni vielä avaruudesta, kun hän jälleen liitää takaisin tähtiryhmien kultaparvekkeille.
* * * * *
Aliina ei kotonaan kertonut untansa kenellekään, mutta Rajalassa hän sen kertoi, kertoi hohtavin katsein, varmasti hymyillen ja koko ajan tarkasti Juhoa katsellen — että saitkos nyt! —
"Tohtii olla… tohtii olla Aliinan asiat sillä tavalla", naurahti
Juho. "Mutta monta on lasta, jos sydäntäkin sille tielle huvennut."
"Älkää siinä nyt taas narratko…"
"Enhän minä mitä narraa…"