II.
Harvinaisen pitkä ruumissaatto ajoi verkalleen kirkonkylän lävitse hautausmaalle, hevonen hevosen perässä hiljaisessa astunnassa — melkein loppumattomiin. Tien risteyksessä katselevat naiset laskivat niitä olevan joukon toista sataa.
Isoisesti isoisia viedään — hautaankin. Ja tämä saattue seurasi Oijalan isäntää, kunnan luottamusmiestä, hänen viimeisellä matkallaan. —
Ennen vanhaan oli siinä pitäjässä ollut sellainen tapa, että kuolleita hautaan vietäessä oli joka kylän kohdalla laulettu virren värsy, sitä varten oli saattueen etupäähän aina varattu kaksi laulutaitoista miestä. Myöhemmin oli se tapa vähitellen haihtunut ja nykyisin kuului se jo vanhojen muistojen joukkoon. Joku "vanhan kansan" ihminen siitä vain kertoili ja kiitteli sen seikan aikoinaan aiheuttamaa juhlallisuutta.
"Niin niitä vainajiakin ennen kunnioitettiin nyt kuletetaan kylien läpi äänetönnä kuin pahantekijöitä! Tokko noille kohta enää kellojakaan soitetaan —"
"Se taitaisi olla suuri vahinko muorin mielestä!" —
Olisi se ollut.
Muori-ihmiset, jotka olivat elämänsä heilimöimis-ajan eläneet yksinkertaisimmissa, vakaammissa ajoissa, halusivat tulla vanhojen, rakkaiksi käyneiden tapojen mukaan mullatuksikin.
Vanhat eivät aina voi ymmärtää, kuinka nuoret niin helposti eläytyvät kiinni uusiin oloihin…
Kun hauta oli siunattu, luotu umpeen ja kukkasilla peitetty, hajautui joukko hiljalleen sen ääreltä. Hevosten riimuvarret irroitettiin, astuttiin paljon vähemmin juhlallisesti kärryihin, kuin äsken niistä alas ja kohta pölisi maantienhieta kotiinpäin ajavan saattojoukon ympärillä.
Nuori, solakka nainen seisoi vielä yksinään haudalla, seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten muun joukon poistumista. — Ei hän itkenyt, mutta kasvojen vakava, melkein jäykistynyt ilme kertoi syvästä surusta, mielialasta, joka harmain tuntein kun syksyinen usva, verhosi hänen koko olemuksensa. Puoleksi tajuttomana kulkee hänen katseensa seppeleestä seppeleeseen, kukasta, kukkaan, sillä aikaa kun ajatukset kiertävät jonkun tärkeän, ratkaisemattoman asian ympärillä…
Aliina! Kaipaatko sinä isääsi, joka juuri kukkaisen kummun alle peitettiin? Tuntuuko elämä sinusta tyhjältä, lohduttomalta ilman häntä, jonka lemmikki olit aina — ja joka paremmin kuin kukaan, lähimmän ympäristösi ihmisistä, ymmärsi sisintäsi?
Kaipaat, — voi kuinka syvästi sinä häntä kaipaatkin!
Mutta se kaipaus ei ole Aliinan surujen äärimmäinen rajamerkki. Lämmin se on ollut, tuo kuoleman kautta vasta katkennut suhde, ehkä lämpimin juuri viimeisinä aikoina, ja kirkkaana muistona lieventää se katkettuaankin jälelle jääneen mielenkatkeruutta.
Ei, haikea huoli, joka nousi hänen sielustansa kuin usva yöstä, koitui toisesta suhteesta, äskettäin alkaneesta, kauvas vastaisiin elinpäiviin kantavasta — ja uhkaavasta.
Sen uhkaavan suhteen esivaiheet olivat tällaiset: Vuosi sitten oli Oijalassa vietetty iloiset, mahtavat häät, — vihitty Kalle Kustaa Uusitalo nuoren, herttaisen Aliinan ja vanhan, hyvinvoivan Oijalan isännäksi. Vanhemmat ihmiset tiesivät Kalle Kustaalla olevan kaikki suuren talon isännän edellytykset: työteliäisyyden, tarkkuuden ja raittiuden, — nuoremmat luulivat hänen iloisessa luonteessaan löytyvän oivalliset aviomiehen ominaisuudet. Kaiken sen kiitostulvan tuulen huminassa, joka suhisi mitä erilaisimpien ihmisten suista kihlausaikana Aliinalle, tuli hänkin melkein vakuutetuksi siitä, että asia todellakin niin oli. Itse tunsi hän kyllä mielestänsä aivan liian vähän Kalle Kustaansa, siihen sitovaan askeleeseen nähden, mikä hänen kanssansa oli otettava, mutta kun isä, äiti ja koko suku puhuivat liiton oivallisuuden puolesta, kiirehtien sen jouduttamista, — ei hänellä ollut juuri aikaakaan valaisevien huomioiden tekemiseen.
Kun hän kerran otti asian puheeksi, sai hän leveän, ihmettelevän naurunhohotuksen vastaansa.
"Johan nyt —! etteikö kaksi nuorta, rikasta ihmistä sovi yhteen… Jo te tok' olette kuin luotu toisillenne!"
Ja niin oli sitten muutaman helteisen kesäpäivän viileytyvänä iltana vedetty tekeillä olevan solmun silmukka kirkollisella siunauksella umpeen.
Aivan heti, muutaman päivän kuluttua vihkiäisistä, nousi ensimäinen erimielisyyden humaus nuoren parin välille.
Sairas mierolaisvaimo tuli kolmen lapsensa kanssa taloon ja anoi syödäksensä padassa höyryävää keittoa.
"Jopa nyt jotakin!" ärähti Kalle Kustaa. "Ennen on toki tukettu kerjäläisten suut leipäpalasilla, — nyt ne vaativat osansa talon paraasta."
Vaimo lyyhistyi kuin lyötynä istuimellensa ja lapset katsahtivat peloissaan ankarata miestä.
Enin kuitenkin hämmästyi Aliina. Veri kohousi nopeasti hänen poskillensa ja kysyvästi tuijottavin silmin mittaili hän hetkisen miestänsä. Nähtävästi aikoi hän ensin jotakin sanoa hänelle, mutta kääntyi sitten äitinsä puoleen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan ja sanoi:
"Panisinkohan tähän kivivatiin kaikille yhteisesti, — vaiko kahteen eri astiaan mukavuuden vuoksi?"
"Mitenhän tuota nyt… kun on niin äkäinen tuo Kalle Kustaa", suhahti äiti hiljaa.
Ripeästi nouti Aliina toisen pienemmän vadin hyllyltä täytti sen keitolla ja vei vieraalle.
"Syökää toki, vieras kulta, — kyllä näytte olevan sen tarpeessakin."
"Kost'jumala — Jumala kostakoon!"
Vaimo katsoi hymyillen Aliinan kirkkaisiin silmiin, otti vapisevin käsin vadin vastaan, vaan vilkaisi salavihkaa Kalle Kustaata, ennenkuin pisti lusikan suuhunsa.
"Lapset voivat paremmin syödä tässä matalan tuolin ympärillä. Tulkaa tänne — noin… Osaatko sinä pikku Matti syödä jo itse?"
"Mikkohan sen nimi on —" sanoi toinen tytöistä.
"No Mikot ja Matit ne miehiä ovat — sanotaan — Jussia on kaikki metsätkin täynnä."
Lasten säikähdys hävisi vähitellen ja tuntien turvallisuutta emännän lähettyvillä vilkaisivat hekin vähän väliä Kalle Kustaan murjottavaa muotoa.
Aliina huomasi heidän silmissään tiedottoman vahingonilon välähdyksen ja hän yhtyi siihen sisimmässänsä — —
"Syökää nyt, niin ettette tarvitse viikkokauteen ihmisten nurkissa mankua", murisi nuori isäntä vihaisena kulkien lasten tuolin ohitse ovesta ulos. Nämä liikahtivat säikähdyksestä ja Mikolta putosi lusikka.
"Kalle, kuulehan… ne syövät nyt meidän hääateriaamme!" —
Kalle painoi vaan lujasti oven kiinni perässään.
"Milloinka täällä häät olivat?" kysyi vieras.
"Viikko sitten."
"Ja tuo oli sulhanen… ei siitä sitten ikinä hyvää tule", viimeiset sanat lausui vaimo tuskin kuultavasti, mutta Aliina arvasi niiden sisällön. —
Siitä se sitten kasvoi vähitellen pilven lonka, joka uhkasi tummuudellaan nuorikkojen sovun aurinkoa. Kalle Kustaan mielestä oli talolle ilmeinen vahinko, jos sen antimia noin vaan kevyesti jaettiin, vaikkapa sitten vähemmissäkin osissa. Aliinasta oli taas tuo uuden tulokkaan matkassa tullut käsitys kova ja harhauttava. Repimättä juurineen pois sitä, mikä hänessä mielestänsä parhainta oli, mikä koko elämälleen sen hienoimman tuoksun antoi, ei hän voinut alistua tuohon "Uustalolaiseen" menettelytapaan. Ainahan heillä oli köyhiä autettu, joskin hän itse runsaammalla kädellä kuin muut, eikä vielä kukaan koskaan ollut talon häviötä pelännyt.
"Hän on kai kasvanut sellaisessa hengessä — mutta ehkäpä se häviää", ajatteli Aliina, koettaen vasta vähemmän jyrkästi kun ensi kerralla pujottautua miehensä vastakkaisen tahdon sivuitse.
Mutta se ei haihtunutkaan, pikemmin vahvistui.
Pilvi kasvoi ja musteni läheten.
Sama huoli kietousi Aliinan mieleen haudallakin seistessä paisuttaen isän kaipuun kaksinkertaiseksi. Isä oli aina, milloin välillisesti, milloin välittömästi seisonut hänen puolellaan — äidin horjuessa sinne tänne. Tiesihän Aliina ettei äiti suinkaan pahaa tarkoittanut, nähtävästi koetti hän säilyttää sopusointua, mutta kuitenkin tuntui se vastenmieliseltä ja maksoi monta salaista kyyneltä hänelle.
Nyt oli isä poissa. —
Hänen poissaoloaan oli Kalle Kustaa varmasti hyväkseen käyttävä, se oli aivan luonnollista ja hänen luonteensa mukaista.
Hän oli nyt isäntä.
Aliina poistui verkalleen haudan luota. Kulkiessaan hiljaista, suurten koivujen varjostamaa pääkäytävää, joka johti hautuumaan portille, soi Aliinan korvissa lakkaamatta äskeisten multauskellojen äänellä sana:
Isäntä — isäntä — isäntä!
"Merkillistä viipymistä… joudu sieltä nyt jo!" kajahti Kalle Kustaan ääni portilta. Äänetönnä nousi Aliina kärrille ja seisomiseen kyllästynyt hevonen porhalsi huimaan juoksuun.
"Seisotkos noin surullisen hartaana sitten minunkin haudallani…" virkkoi Kalle Kustaa kätketty ivan väre äänessä. Aliinasta oli se katkerata pilaa ja hän vastasi lyhyesti:
"Sittenpähän nähdään."
Sitä seuraavana aikana muuttui iloinen Aliina yhä vakavammaksi ja suletummaksi. Ihmiset arvelivat hänen niin kovasti surevan isäänsä, he eivät tienneet mitään tuosta toisesta rinnakkaissurusta, tai ne jotka siitä jotain tiesivätkin, eivät luulleet sellaisen asian ketään niin voivan masentaa. Työn tulisimmassa rintamassa olevat ihmiset joutavat vain aniharvoin kallistamaan korviansa hienotunteisuuden syville sävelille…
Syyskesällä, pestuuajan lähetessä, uskoi Rajalan Eeva kauvan kantamansa huolen Oijalan nuorelle emännälle. Hänen Selma-tyttönsä oli kirkonkylän Ali-Piskolassa palveluksessa ja siitä talosta oli aina pahat huhut kulkemassa. Koko pitäjä tiesi minkälaisia juoppoja ja heittiöitä Piskolan pojat olivat. Milloin niistä kyläposti mitäkin kertoi… Nuorelle tytölle niiden seura ei ainakaan turvallinen ollut. —
"Jos emäntä tarvitsee köyristä palvelustyttöä, niin olisihan se meidän Selma saatavissa. Viime pyhänä se kirkolla haastatti minua ja pyysi kysymään saisiko palveluspaikkaa Oijalassa?" —
"Kyllä kai tässä palvelijan vaihdos tulee… — Ja Selmahan on ravakka tyttö."
"Onpa se saanut jo pienestä vieraan työssä kieputella… nuorempana se lähti kotoa kun Milja."
"Mitenkäs Milja nyt jaksaakaan?"
"Hyvinhän se: taloonsa jääpi jo kahdeksanneksi vuodeksi."
"Siinä se on tyttö! — Muistuu vielä monasti mieleen lapsuusajan leikit —"
Eevan vanhettuneille kasvoille lensi valoisa ilme ja hampaaton suu hymyili lämpöisesti. "Te kun olitte aina niin sopusointuiset."
"Oltiin."
Aliinankin silmiin nousee kauvan kateissa ollut loiste.
"Onko Hemmi kirjoittanut?"
Se kysymys karsii osan Eevan iloisuudesta.
"Eipähän se kilometriherra välitä kirjoittaa…
"Vaan mikäpä sillä! Hyvin kai se toimeen tulee, jos vaan malttaa pysyä erillään kapakoista." —
"Nehän ne ovat kaupunkilaiselämän ainaisena ansana."
"Niin, — herra varjelkoon."
Hemmi oli heti rippikoulun käytyänsä lähtenyt Helsinkiin ja sinne se oli jäänytkin. Ei häntä maantyö ollut koskaan huvittanut.
"Jo tuo uhkasi Selmakin lähteä Helsinkiin. Vielä sanoi sunnuntainakin että jos ei Oijalaan oteta — niin lähtee."
"Voi voi sitä tyttöä! Kun saisi sanan että tulisi täällä käymään."
"Meneehän se minun mukanani. Vien huomena mustikoita ruustinnalle. Se kun aina haluaa niitä Kiepinmäen suuria marjoja."
Eeva oli hyvillään asian lupaavasta luonteesta ja teki pois lähtöä.
"Vaan jos tuo isäntä mitä sanoo? Jos ei ole mieleinen…"
"Eipä se asia hänelle kuulu, — emäntä ne on aina ennenkin tässä talossa ratkaissut."
Mutta eipä se sekään enää vanhaa latuaan juossut.
Kun Aliina samana iltana otti asian puheeksi, teki Kalle Kustaa heti puolittaisen tenän.
"Minä tässä jo tuonnottaisin, kotitalolla käydessäni, kysäsin Kumpulan
Maijaa. Eikä se tahtoisikaan kun kuusikymmentä markkaa."
"Sitäkö joka viime vuonna palveli Kolulla?"
"Sitä."
"Ei tule sitten mitään, hyvä mies. Sellaista vetelystä, joka kulkee aina naama noessa ei talo kaipaa!" —
Aliina oikein tulistui. Hän otti oikein loukkaukseksi miehensä salaiset, tarpeettomat puuhat.
"Et sinä tarvitse sellaisilla asioilla itseäsi vaivata. Pitä vaan huoli omistasi."
Kalle Kustaa nauraa holautti.
"Ähä — jokos satuin taas astumaan liikavarpaillesi."
Seuraavana sunnuntaina tupsahti Selma Oijalan tupaan.
"Terveisiä kirkolta! Tulin käymään, kun kuulin käsketyn."
"Sitä! — Oletpas venynyt aika huiskaleeksi!"
Selmaa nauratti.
"Jokainen minun pituuttani moittii. Mutta päänkö mä katkaisen vai jalat…"
"Elähän kumpaakaan, — tarpeen ovat molemmat."
Aliina ei ollut pitkään aikaan nähnyt entistä leikkitoveriaan. Nyt miellytti häntä suuresti tytön reipas, ystävällinen olemus. Ja poislähtiessään oli Selmalla pestirahat taskussa. —
Isännän mielestä oli hullua maksaa seitsemääkymmentä viittä markkaa "tuollaiselle hömmelölle", kun Kumpulan Maijan olisi saanut kuudellakymmenelläkin.
Mutta Aliina ratkaisi asian sillä kertaa.
Sinä syksynä muuttuivat rengitkin Oijalassa. Ne olivat kumpikin palvelleet jo parisen vuotta vanhan isännän aikanakin ja olleet tyytyväisiä oloonsa. Mutta uuden isännän kanssa ne eivät sopeutuneet. Hän oli kaikessa niin turhan tarkka ja jonninjoutava heidän mielestään. Kulki itse puoleen yöhön kesäisillä työvainioilla ja vaati samaa muiltakin. —
Vanha Leena yksin jäi taloon. Hän oli ollutkin Oijalassa jo niin kauvan, ettei enää osannut muualle muuttaa.
Sen syksyisen palvelijainvaihdos oli vaan alkusoitto sitä seuraavaan epävakaiseen aikaan. Nuori isäntä tahtoi johtaa kaikki asiat, navettaa ja lammaskarsinoita myöten, oman mielensä mukaiseen uomaan, antautumatta pienimpäänkään sovitteluun emännän mielipiteen kanssa, joka tavallisesti oli vastakkainen.
Joka paikkaan hän nokkansa pistikin!
Hänen lapsuuden kotinsa, Uusitalo, oli levännyt jyrkän isäntävallan perusteella — "nainen vaijetkoon seurakunnassa"-säännöllä — ja Kalle Kustaa toi kotoisen hengen, isiltä perityt tavat huomenlahjaksi nuorikolleen. Asiaan kuulumatonta oli katsoa miellyttikö lahja saajaansa.
Kalle Kustaan vakaumus, että nainen, niin Uudessatalossa, Oijalassa kun yleensä kaikkiallakin oli sama miehen tahtoa palvelemaan tarkoitettu luonnos, ei näkynyt järkkyvän Aliinan itsenäisyydestä.
"On niitä itsepäisiä eukkoja ennenkin nähty", päätteli hän, ollen myöskin selvillä siitä että miehen kunnia oli kukistaa vaimon itsepäisyys. Rajaton määrä keinoja, maailman alusta asti, oli sen asian palveluksessa loppuun kulutettukin — — —