III.
Muutamana syyskesän päivänä, jolloin aurinko vielä puolenpäivän aikaan jaksoi paistaa kesäisellä innollaan, lojuivat Oijalan työmiehet kellastuvalla pihanurmella päivällislepoaan.
Siinä keskusteltiin, niinkuin niin monasti ennenkin, talon pulskan elannon alentumisesta joutavaksi kituilemiseksi.
"Jaa — jaa toisenlaista se oli isäntä vainaan aikana", virkkoi Rajalan Juho, joka oli päiväläisenä talossa. Vielä muutamia vuosia sitten oli hän käynyt paljon tehtaan töissä, mutta ei nyt enään vanhemmuuttaan loitonnut kotipaikalta, vaan painautui entistä enemmän maatyöhön.
"Silloin eivät rengit joka syksy muutelleet, puhumattakaan keskenvuotisista poislähdöistä ja piiathan ne aivan kasvoivat kiinni taloonsa! — Vai lienettekö sitten, nykyajan miehet, niinkuin mustalaiset…"
"Hiis kaikkiaan! vai mustalaiset… On tässä olemista muillakin. Ihmettelen vaan tuota Selmaa, kuinka se on viihtynyt tässä kolmea vuotta."
Juho hymähti.
"Kyllä mä tyttöni tunnen… se muuten onkin emännän erityisessä suojeluksessa. Eikä juuri sanoja säiky."
"Kun olisi ruokakaan työvaatimusten veroinen, — vaan eikös, — toisinaan ei luule Jumalanviljaa syövänsäkään." Ja renki kertoi kuinka ei toisinaan sianlihakastekkeestakaan löydä lihanmurua vaikka suurennuslasilla etsisi. Emäntään olivat moitteet ruuan huonoudesta ensin kohdistuneet vaan Selma oli selittänyt senkin kokonaan isännän syyksi, sanoi isännän toisinaan päiväkausiksi piiloittavan ruoka-aitan avaimen emännältä.
Kesken kertomuksen sattui emäntä kulkemaan pihan ylitse.
"Ei ole tuo emäntäkään entisellään…" kääntyi Juho sanomaan hänelle.
"Ennen kun piennä ollessaan istui Rajalan penkillä, lupasi suureksi
tultuaan viis hyvää ja kuus kaunista vähäväkisille — muistattekos?
Lupasitte meillekin laittaa kauniin asunnon Oijalan koivikkoon."
"Saahan sitä luvata" — huokasi emäntä vastaukseksi askeleitansa kiirehtien.
Se sana sattui kipeästi häneen.
Eikä se ainoastaan kerrakseen sattunut, vaan jäi kirveltävänä palona rintaan kytemään. Siellä herätti se voimalliseen liikuntaan kaikki lapsuus- ja nuoruusajan muistot, suunnittelut, toiveet ja — lupaukset. Ennen kaikkea lupaukset. Vaikka ne olivat olleet lapsen pienen pilpatuksia, oli niillä nyt jälleen sitova merkityksensä hänen mielestään. Ne ne sittenkin olivat olleet kehittyvän luonteen kulmakiviä. — Nyt juoksivat ne esiin kaikki, pitkänä, loppumattomana sarjana, — nousivat voimakkaina, herättävinä ja jokaisella niistä oli syytös silmissään! —
Voi voi sentään!
Vuosikausia olivat ne olleet kateissa. Elämän yhä tuimistuvassa taistelussa oli kaikki hymyilevä ja kohottava kaikonnut povesta — syyshenkisen masennuksen tunteen levitessä tilalle. Nyt ne palasivat takaisin, tosin muistoina vaan, mutta sittenkin viihdyttävän virkeinä, kohottavina.
Hänenkö sydämensä, joka nyt oli kuin autio aho lokakuussa, se samako nuo elinvoimaiset marjamättäät oli aikoinaan kypsyttänyt?
Se, se! — Se oli sittemmin, vastoinkäymisten ahtojäissä, unhoittanut oman itsensä ja antanut myrskyn riistää heilimöivät helpeensä…
Aliina istui monet iltahämärät miettien ja selvitellen suhdettansa kohdaksi tulleeseen kohtaloon.
Oliko hän todellakin aikonut antautua ja alentua talutettavaksi sille alttarille, josta ilkuttiin hänen omille ihanteillensa, josta säälimättömyydellä iskettiin kaikkea sitä vastaan, joka ennen oli Oijalassa, — hänen kodissaan, — kunniassa ollut?
Sinnepäin ainakin oltiin luisumassa…
Aliina valveutui yhä enemmän.
Kuinka hän oli jo pitkän aikaa syyttänyt milloin miestään, milloin kohtaloaan, milloin mitäkin, — Jumalaakin! Tehnyt sen sellaisella tunnolla kuin olisi itse ollut aivan syytön asiain kulkuun. —
"Syytön, minä, — suursyyllinen!" huudahti hän itsekseen.
Ja niin selveni vähitellen sää hänen sielussaan kolakasta kaikki kuolettavasta syysilmasta, kevät enteiseksi siniautereksi, joka kantoi teoiksi puhkeavien tunteiden nuppuja helmassaan…
Hän käsitti nyt niin selvästi, mitä kodin, kotitalon häväistys häneltä vaati, tunsi velvollisuudekseen horjumatta taistella sen edestä. Sillä oliko kellään muulla sellaisia velvollisuuksia sitä kohtaan kuin juuri hänellä, joka sydänjuurillaan oli kiinnikasvanut siihen, oli itse osa siitä — —
Mitä arvoa saattoi tuo vieras, muualta tullut mies, antaa talon vakautuneille ihanteille? — Mitä välitti hän niistä, kun hänellä oli itsellään toisia, mielestään parempia, asetettavaksi niiden sijalle.
Mutta hän, Aliina, jos antoi tuon tapahtua, oli syypää kaikkeen! — Ei riittänyt hedelmätön vastalauseen tekeminen; vaan oli astuttava ilmeiseen taisteluun kaikkien nähden — ja vietävä voittoon oma asia: palautettava joka alalla talon vanhat kunnioitetut elintavat.
Se päätös tiesi taistelua, sitkeätä, hellittämätöntä taistelua, jossa täytyi iskeä haavoja ja saada itse niitä enin. Mutta hän tunsi voivansa tehdä kaiken mitä asia vaati, nyt kun oli päässyt selville siitä, että se oli hänen epäämätön velvollisuutensa, jota ei voinut, eikä saanut kiertää. Hän alkoi hengittää helpommin, päästyään selville omasta itsestään! —
"Selma, minä haluaisin Miljan toiseksi palvelijaksi meille. Sitten tietäisin töiden luistavan."
* * * * *
Selma katsoi vähän ihmetellen emäntään. Pitkään aikaan ei hän ollut kuullut noin varmaa äänenpainoa hänen puheissaan.
"Miljalla taitaa olla naimisiinmenon hommat… sanovat… vieläkö tuo sitten köyristä lähtisi palvelukseen?"
"Elähän mitään! Kenen kanssa?" —
"Eikö se sen Heikin kanssa, palvelustoverinsa. Johan niillä on tuuma ollut valmiina monta vuotta."
Sitä ei Aliina ollut kuullutkaan.
Hän lähetti kuitenkin Miljalle sanan — sillä seurauksella, että Milja muutti köyristä Oijalaan.
"Hennoitpas erota pitkäaikaisesta palveluspaikastasi", sanoivat ihmiset.
Mutta hänellä oli siihen omat syynsä.
Jo useina vuosina olivat hän sekä hänen Heikkinsä panneet pienet säästönsä talteen, vastaisen kodin perustamista varten. Kovin suuret eivät ne vieläkään olleet sillä kumpikin oli vuodesta vuoteen auttanut vanhempiansakin. Mutta sitten, saman vuoden kevätpuoliskolla, oli Heikin vanhempien kotimökki palanut ja auttaakseen heitä jälleen toimeentulemisen taipaleelle, täytyi Heikin uhrata siihen kaikki säästönsä.
Ja niin oli hääpäivä siirtynyt hämärään tulevaisuuteen.
Suurempien ansioitten toivossa oli Heikki päättänyt lähteä tehtaantöihin ja Milja tahtoi päästä lähemmäksi kotimökkiänsä.
"Kohta se haalii koko Rajalan joukon ympärillensä", ilkkui Kalle Kustaa.
"Se on minun asiani", kuului Aliinan kylmä ääni.
"Vai sinun asiasi! On siinä minullakin sanomista, sillä minä tässä talossa kuitenkin isäntä olen — muista se!" kivahti Kalle Kustaa nyrkkiään näyttäen.
"Vai isäntä!" — Aliinan suupielissä nytkähtelee omituisesti, josta Kalle Kustaa ei tiedä, onko se itkua vai naurua, mutta emännän halveksiva katse nostaa hänen vihansa äärimmilleen.
"Niin juuri isäntä — ja sinunkin käskijäsi!"
Silloin kehittyy emännän suupielten nytkähdykset pilkalliseksi nauruksi, joka vyöryy ja paisuu kuin keväinen koski uomassaan uhaten oudolla voimallaan kiskaista isännän ankaran itsetietoisuuden pyörteisiinsä.
"Mitä siinä höriset!" kiljaisee Kalle Kustaa jalkaansa polkien ja syöksyy haukan iskevin liikkein Aliinan eteen, mutta Aliinan keskeytymätön nauru heläjää yhä, pidättäen kuin taikavoimalla isännän lyömään kohotetun käden putoamasta.
"Isäntä…" virkahtaa hän väliin naurunsa lomassa.
"Isäntä… Ihi-hi-hi-sän-tä…"
Kalle Kustaan nyrkki hervahtaa voimatonna sivulle ja takaa ajetun otuksen tavalla ryntää hän ulos huoneesta yhä paisuvan naurun helinän seuraamana —
Yli pihan kiitää hän kuin vihuri, vilkuillen sinne, tänne ympärillensä onko ketään kuulemassa ja painuu juoksujalkaa talli- ja navettarivin taakse, jossa lysähtää hirsikasan kupeelle istumaan —
"Ei sen perkeleen kanssa mikään enään toimeen tule…"
Pitkän ajan perästä uskaltaa hän jälleen tupaan. Tyynenä ja totisena askartelee siellä Aliinakin, mutta kuultuaan Kalle Kustaan astuvan ovesta sisään kääntyy hän hitaasti hänen puoleensa ja sanoo ikäänkuin täydennykseksi äskeiselle:
"Hyvähän sitä on olla isäntänä toisen talossa."
"Tyhjin käsinkö minä tähän olen tullut — mitä?
"Tyhjin taikka täysin — ei sinun rahoistasi ole penniäkään käytetty minun taloni tarpeisiin — eikä käytetä! Kyllä Oijala aina omillaan toimeen tulee."
"Kenenkähän aikana sen toimeentulo on paraiten voimistunut?"
"Ei suuret sanat suuta halkaise… mutta hävetä saisit! — Vai sinä tässä varallisuutta olet kartuttanut, sinä, joka halpamaisella itaruudellasi olet hävittänyt talon hyvän maineen, tavat ja kaiken! — Silläkö ylpeilet että yötämyöten pidät joukkoasi työssä, — tuollaista huonosti palkattua ja huonosti ruokittua joukkoa, jonka työ ei kolmenakaan vuonna vastaa sitä mitä meillä ennen yhdessä tehtiin!" —
"Ähä, — vai huonosti ruokittukin! Itsehän se emäntä suurukset pataan panee…"
Vihan salama välähti Aliinan silmistä kun hän oikaisi solakan vartalonsa täyteen pituuteen.
"Itse! — Vai käytkö kieltämään kurjat kujeilusi avainten ja kaiken tavaran suhteen? Ai, ai sentään tuollaista miestä — joka nuuskii vielä tulella olevat padatkin!"
"Mikä tilinteon päivä tästä nyt tuli?" — "Tilinteon, niin juuri tilinteon, — itsepä sanoit sen oikean sanan. Tästä päivästä lähtien otan minä kaiken käskyvallan käsiini talossani ja ohjaan asiat mieleni mukaan. Kuuletko nyt! —. Jos se ei miellytä sinua niin laputa tiehesi tuhansinesi… Tallella ovat."
Isäntä seisoi kuin kivettymä keskellä lattiaa, tajuttomin silmin seuraten emännän liikkeitä. Olikohan tuo nainen tullut hulluksi —? Korska ja itsepäinen se oli Kalle Kustaan mielestä ainakin ollut, mutta ei ennen noin lannistumaton…
"Niin että tuo avaimet kaikki tänne, sekä kätketyt että muut", kuului
Aliinan käskevä ääni.
Kalle Kustaa vavahti omituisesti, harppasi hiipivin askelin kamarin ovelle ja kiskasi kiireesti avaimen taskuunsa.
"Ota nyt sieltä kaikki! Ota nyt avaimet! Ja suolla viikkokauteen koko omaisuutesi, niin että keppikerjäläisenä kuljet maantiellä…"
Syvä sääli kuvastui emännän silmissä ja raskaasti huokaisten vaipui hän matalalle jakkaralle istumaan, isännän poistuessa huoneesta.
Mutta avaimet hän hankki käsiinsä.
Palvelijat saivat siitä lähtien uutta ihmettelyn ja puheen aihetta. He ymmärsivät pian haltijoiden välillä tapahtuneen jotakin ratkaisevaa ja seurasivat kasvavalla mielenkiinnolla heidän pienimpiäkin toimiansa.
Isäntä muuttui päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi, kiroili ja pauhasi vähimmästäkin. Emäntä taas oli tullut entistään tyynemmäksi. Varmalla äänellä jakeli hän väelle käskyjänsä, — aivankuin ei isäntää olisi ollut olemassakaan. Ja palvelijat, jotka kaikki vihasivat häntä, taipuivat kuin itsestään täyttämään emännän käskyjä.
Hän oli yhtäkkiä kasvanut heidän silmissään jonkinlaiseksi yli-ihmiseksi, jonka vertaista ei tiedetty löytyvän, — melkeinpä sadunomaiseksi olennoksi…
Talon tavat olivat vähän ajan kuluessa muuttuneet entisestään tuntemattomiksi. Ruoka parantunut ja palvelijoiden olo kaikinpuolin korjautunut.
Mutta isännän ja emännän väli kiristyi kiristymistään — ja pelolla ja vavistuksella seurasi jokainen asiain kulkua.
Muutamana kylmänä syysiltana vaati isäntä renkejä nuotalle.
"Ei tänä iltana", epäsi emäntä, "huomen aamullahan on aikaisemmin noustava pellavia loukuttamaan ja ylihuomena on riihen puinti. Ihmisten täytyy saada levätäkin."
"Lepää nyt sinä, senkin —! Mutta muikuitta tässä ensi talveksi tällaisella pelillä jäädään. Sormianneko sitten syötte…"
"Talven vara on jo tallessa."
"Liika rikkaaksiko pelkäät tulevasi?"
Emäntä poistui huoneesta, häntä ei haluttanut jatkaa kiistelyä. Hän tiesi että palvelijat eivät kernaasti tottele isännän käskyjä.
Mutta ulos asti kuului hirmuinen meteli tuvasta, jossa Kalle Kustaan kiroukset ylimpänä säveleenä soivat. Kuluttaakseen aikaa kävi emäntä lammasnavetassa vaan palattuaan sieltä jälleen huoneeseen laittelivat rengit nuottavirsuja jalkaansa.
"No?" kysyi emäntä ihmetellen.
"Tehdään nyt kerran isännällekin mieliksi." sanoi toinen rengeistä; kuin leikiksilyöden, vaikka vihan poreet kiehuivat vielä äänessään.
Ja nuotanvetoon ne menivät.
Aliina ei voinut sinä iltana silmiään ummistaa. Levottomana odotteli hän nuottamiesten palaamista. Joku kumma, rauhaton tunne valtasi hänet, ikäänkuin onnettomuuden aavistus — —
Hän muisti renkien omituiselta näyttäneen mielentilan ja pelkäsi niiden päättäneen kostaa isännälle.
Hyvä Jumala, jos työntävät hänet vaikka järveen! — Kukahan se pimeän yön tapaukset kertoisi — — —
Ei, ei! Hullu hän oli kun sellaista kuvitteli. Niin pitkälle ne eivät ainakaan menisi… Olivathan ne osoittautuneet hyvä luontoisiksi miehiksi kumpikin.
Mutta rauhaa hän ei saanut.
Tehdäkseen jotakin sytytti hän tulen hellaan ja asetti kahvipannun tulelle, ajatellen että yökylmästä palaavat ottavat kiitollisina vastaan lämpimän kahvikupin.
Sitten pistäytyi hän ulos kuuntelemaan.
Kylmä tuuli suhisi vinhasti ja Aliinaa värisytti. Rannalta kuului aaltojen valtava kohina, se synkällä jyskinällään täydensi yön mustaa, salaperäistä tunnelmaa.
Huu, — mitähän kaikkea sellainen yö saattoi synnyttääkään… minkälaisia hedelmiä se sielussaan kantoi —? Aliina kuvitteli tällaista pimeää, myrskyävää yötä kaikkien suurien rikoksien isäksi…
Voi kuinka kauvan ne viipyvätkin! —
* * * * *
Viimein, kun Aliina oli jo menehtymäisillään levottomaan odotukseen, saapuivat nuottamiehet.
Isäntä paiskasi kevyen tuohikontin keittiön lattialle ja murahti painuneella äänellä:
"Siin' on, — suolaa ne entisten lisäksi."
Mutta niitä ei ollut kuin pari kivivadillista ja emäntä keitti niistä seuraavana päivänä keiton.
"Olette sen ansainneet", sanoi hän.
Isäntä ei maistanutkaan sitä keittoa. Eikä hän syönyt juuri muutakaan sinä päivänä. Sanoi vilustavan ja rupesi jo hämärtäessä vuoteeseen.
"Kas niin. Nyt vilustuit sillä onnettomalla nuottaretkellä", sanoi emäntä. "Se siitä tulee kun ihminen on ahne…"
"Elä lörpötä! Kyllä tämä korjautuu."
Seuraavana aamuna ei isäntä jaksanut nostaa päätänsä tyynyltä. Ääni kähisi pahaa ennustavasti ja ruumis oli polttavan kuuma.
Aliina tahtoi lähettää lääkäriä hakemaan, mutta Kalle Kustaa kielsi jyrkästi sen.
"Sitä nyt ei haeta! Koetappas…" ärähti hän kohottaen kättänsä Aliinaa kohti.
"No ei, ei — olkoon sitten."
Parin päivän kuluttua, kun tauti ei vähääkään lieventynyt, salli hän kuitenkin kutsua lääkärin.
"Jokohan tämä nyt on kuolemaksi?"
"Vakavalta näyttää", vastasi lääkäri.
Aliinalle selvitti hän tarkoin kuinka sairasta oli hoidettava.
Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta heikkeni isännän voimat. Hän oli jo toivoton tilastaan.
"Aijotko sinä tosiaankin antaa Miljalle sen torpan maan?" kysyi hän sairautensa neljäntenä päivänä Aliinalta.
"Aivan varmaan."
Aliina oli luvannut Miljalle häälahjaksi erään maapalstan Oijalan itäisellä rajalla Kiepinmäen takana, missä koivikkorinteellä metsälammin lahdelman pohjukassa oli niin herttaisen houkutteleva tuvan paikkakin.
"Syntyyhän se sinulta…" huokasi isäntä raskaasti. "Varsinkin jos minun käteni tästä vaipuu."
"Elä nyt sellaisia huolehdi, Kalle-parka —"
"Täytyyhän minun, kun ei itselläsi ole älyä… kun on aikaihminen niinkuin lapsi…"
"Olisit sinäkin lapsi — edes näillä hetkillä."
Kalle Kustaa sulki silmänsä ja vaipui miettimään. Seuraavana päivänä oli hänen kasvoillaan lempeämpi ilme ja äänen sävykin oli muuttunut aivan erilaiseksi.
"Sinulla on ollut varmaankin raskasta elää — minun kanssani…" sanoi hän Aliinalle. "Sano vaan suoraan —"
"Tiedäthän sen sanomattakin… Ei meitä oltu toisillemme luotu."
"Voisitko antaa anteeksi —?"
Kyyneleet hyökkäsivät Aliinan silmiin. Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä että kuolemakaan saattoi johdattaa sellaiset sanat Kalle Kustaan suuhun —
"Kuka ei kuolevalle antaisi anteeksi."
Sairas ojensi hänelle kätensä.
"Elä muistele minua niinkuin vihamiestä — ethän —?"
"En toki. Usein olen kyllä ajatellut että sinä olet lyönyt itsesi kuin kiilaksi minun ja kotini väliin ja vastustanut jokaista hyvää aijettani… Mutta nyt on unhoituksen hetki tullut. Anna anteeksi sinäkin!"
Aliina painaa päänsä kuolevan tyynylle ja nyyhkii hiljaa. Hänen mieleensä johtuu Kalle Kustaan sanat isän haudalta lähdettäissä ja lohdutukseksensa tuntee hän nyt voivansa seisoa ystävän hartain tuntein miehensäkin haudalla.
Sovituksen punarusko valaisi vienolla hohteellaan heidän avioliittonsa myrskyisen päivän iltahetken. —
Seuraavana keväänä kohosi Miljan kaivattu koti Kiepinmäen koivikkorinteelle.
Mieroon.
Äiti viskasi muutamia risuja uuniin, ettei tuli aivan loppuisi — ja huokasi syvään.
Sitten kääntyi hän seinään päin, salaa kenenkään näkemättä pyyhkäisten kyyneleet silmistänsä. Hänen oli niin tuskainen olla…
Isä oli sairastanut moniaita viikkoja, kykenemättä perheen, elatukseksi penniäkään ansaitsemaan ja niin ollen oli se asia ollut yksistään äidin huostassa, — vaan kun hänellä oli kokonainen lauma lapsukaisia ympärillään, tiesi sen, mitä hän saattoi aikaan saada. — Kerran oli hän jo käynyt vaivaishoidon virkailijoitakin puhuttelemassa — niin katkerata kuin se hänen mielestänsä olikin, — vaan saanut sieltä tylyn, kieltävän vastauksen, joka perusteltiin sanoihin: "… onhan teillä vielä nuori mies, niinkuin itsekin olette."
"En ole suinkaan huvikseni tänne tullut…" sanoi vaimo nöyrästi. "Sanoinhan että hän on ollut viikkokausia kipeänä, työhön kykenemättömänä…"
Mutta apua hän ei saanut.
Siltä matkalta palattuaan se ajatus hänessä sitten heräsi, se synkkä, lohduton ajatus, joka nyt jo viikkokaudet satapäisenä petona oli hänen rintaansa raastanut, — raastanut niin, että veriset säikeet siitä, mielipuolisuutta tavoittelevana kauhuna olivat läpi koko ennestäänkin kiusatun olemuksensa valahtaneet, pannen hänet monasti keskipäivälläkin aaveita näkemään, puhumattakaan niistä äärettömistä sielun tuskista, joita pimeät yöt helmoissansa kantoivat…
Sillä hän oli tullut siihen päätökseen, ettei ollut enään muuta mahdollisuutta kuin laittaa pieni Jaakko mieroa kiertämään…
Oi Jumala! — Kun tuo ajatus häneen ensikerran iski, lyyhistyi hän kauhusta maahan, kiersi rajusti esiliinan päänsä ympärille, ikäänkuin piiloutuakseen tuota julmaa välttämättömyyttä. —
Silloin, siinä kyyrysissään ollen, tuntui hänestä siltäkuin sydän rinnassa olisi kahtia reväisty…
Äidin sydän. —
Sen jälkeen katseli hän aina Jaakkoa anteeksipyytävin katsein, oli hänelle entistään hellempi, äidillisempi. —
Täytyikö hänen todellakin lähettää pieni, kahdeksan vuotias lapsi maailmalle armopalasia anomaan, kulkemaan kylästä kylään, talosta taloon yli hankien ja kinoksien, — talven tuiman tuulen säälimättömästi puhaltaissa ohuen vaatekerroksen läpi tuohon pieneen, armaaseen rintaan…?
Voi täytyi, täytyi! —
Ja täytyikö hänen riistää häneltä kodin sulokin — joskin köyhän ja puutteellisen — ja työntää hänet vieraisiin, lemmettömiin nurkkiin turvattomia öitänsä viettämään, tuntemattomien asuntoihin, missä raakuus ja sydämettömyys voisivat olla hänen ainoana osanaan… Missä hän turhaan, turhaan kaipaisi oman äidin hellivää katsetta, nähdessään parempiosaisten lasten nauttivan riistämätöntä kotionnea, oman tuvan turvallisen orren alla…
Voi täytyi, täytyi! —
Ja entäpä jos joku raakalainen ajaisi kaitaisella, lumisella tiellä lapsiraukan ylitse, jättäen hänet siihen runneltunein jäsenin avuttomana makaamaan. —
Tai sattuisi iltapuoleen pitkä, taloton taival eteen, jota pienet, väsähtäneet jalat eivät jaksaisi katkaista, vaan täytyisi poloisen yöpyä hankeen: — kylmään lumivuoteeseen, purevan pakkasen ja tuiman tuulen saartamana, lohduttomassa itkussa äitiä huutaen — — —
Eikä kukaan, kukaan kuulisi —!
Oi Jumala! —
Kun hän sitten muutamana päivänä näki ylpeän kartanon rouvan mukavassa reessään ajavan, Jaakon kokoinen poika lämpimiin peitteisiin käärittynä vierellään, kysyi hän vavisten itseltään suorisiko tuokin äiti poikansa mieroon, jos jäinen välttämättömyys edessä uhittelisi? —
Ja mitä sanoisi, mitä tuntisi hän rikkaana ollen, jos sanottaisiin että on pakko laittaa lapsesi yksin turvatonna maantielle? —
Kuolisi kai hän kauhusta, sortuisi lohduttomassa surussa, — voimatta totuttaa itseään niin raastavan katkeraan ajatukseen…
Mutta hänen köyhän, yhteiskunnan halvimman äidin täytyi tottua siihenkin, — löytääpä siitä vielä lohtuakin, lapsensa hengissä pysymisen ehtona…! —
Hänestä oli melkein uskomatonta, että siitä, missä rikas näkee perikatonsa, täytyy köyhän hakea pelastuksensa — kieltämättä, tinkimättä senkin.
"Se tulee kai siitä, että kun toinen toivoo matkaavansa eteenpäin, toinen tietää kulkevansa taaksepäin" — ajatteli hän.
Kuinka kauvan hän sitten oli tuota jäätävää surua rinnassaan kantanut, ei hän enään itsekään muistanut. — —
Sinä kovanonnen päivänä, jolloin hänen viimeinkin täytyi lähettää lapsensa pois, oli hän kuin mielipuoli — sisässään. Ja tuskaa lisäsi vielä sekin, kun ei voinut antaa sen valtoinaan puhjeta esiin, vaan koettaa näyttää rauhalliselta ja lohduttaen, kaikkeen hyvään, nöyryyteen kehoittaen ottaa kenties viimeiset jäähyväiset armaalta lapselta.
Kun lähtevä sitten kietoi kalpeat kätensä äidin kaulaan ja kyyneleinen ääni kysyi:
"Joko minun nyt pitää lähteä äiti?" ei hän enään jaksa pidättäytyä, vaan purskahtaa katkeraan avonaiseen itkuun ja puristaen rajusti poikaa rintaansa vasten tuntee hän siihen paikkaan menehtyvänsä…
Virstan verran saattaa hän pientä mierolaistaan, rohkaisten ja tietä neuvoen.
Vaan kun lapsi katoaa tienkäänteen taakse parahtaa hän kuin poltteessa, juoksee metsään, painuu puitten sekaan alas märälle sammaleelle ja rukoilee tuskissaan niinkuin mielipuoli. — —
Hän tahtoo singauttaa rukoustensa palavat säilät kohti taivasta, luokse Jumalan, — mutta lohduttomuudessaan tuntee hän niitten painuvan alas märälle maalle ja kuihtuvan siihen vierelleen avuttomiksi ajatuksiksi, määrättömän surun pistäväksi orjantappuraruunuksi…
Anna Martikainen.