I.
Martikais-suku oli kotoisin Kelovaaran kylästä, pitäjän äärimmäiseltä pohjoisrajalta..
Sieltä on se vuosikymmenien kuluessa hajautunut pitäjän muihinkin kyliin, lunastaen mistä suuremman, mistä pienemmän tilan haltuunsa. Martikaiset ovat kaikki kaunista, kookasta, vaaleaveristä väkeä, tunnetuita työtelijäisyydestään ja rehellisyydestään. — Onpa heidän maineensa ennättänyt väistyä yli rajankin, naapuripitäjiin. Tällainen on tarina Martikais-suvun synnystä: Kauan sitten, muutamana suurena sota- ja surmavuonna, kun nälkäiset kansanjoukot vaelsivat pohjanpuolesta etelään päin, — ollen ohikulkiessaan jokapäiväisinä vieraina Kelovaaralaistenkin luona, — kerrottiin erään nälkiintyneen vaimoraukan jättäneen salaa lapsensa Kelovaaran varakkaimman talon tupaan.
Se mierolaisjoukkue, jolla oli ollut lapsia mukanaan, oli poikennut talossa jo aamupäivällä, mutta uudesta tulokkaasta ei kellään ollut aavistustakaan, ennenkuin kellon lyötyä kaksitoista seuraavana yönä, jolloin emäntä kuuli heikkoa lapsen itkua tyhjästä ovensuun sängystä ja noustuaan outoa ääntä jää katsomaan, löytänyt pienen kurjannäköisen poikalapsen, luurankoa muistuttavan, pahaisen rääsypeitteensä sisään käärittynä.
Se emäntä oli ollut hyvä ja lämminsieluinen ihminen ja kun lapsen vanhempia ei viranomaistenkaan tiedustelu löytänyt, oli hän ottanut hyljätyn huostaansa, käyttänyt kasteella, Martiksi nimittänyt ja hoitanut niinhyvin kun omansakin.
Mutta hyvä emäntä kuoli Martin vielä pienenä ollessa, lapsi jäi uudelleen kotia, hoitoa ja rakkautta vaille ja turvattomia olivat hänen elämänsä ankarat aamupäivät. Aikaisin sai hän kyetä paimeneksi ja talvisin, kun kylän lehmille ruoka kannettiin navettaan, sai Martti poimia ravintonsa mieron pöydältä.
Siitä huolimatta yleni poika, varsi varttui, käsivarsi vahvistui ja miehen mitan saavutettuaan raivasi hän karhun voimilla lainehtivat vainiot yksinäisen uudismökkinsä ympärille.
Nuoren vaimonsa mieleen oli hän teroittanut ettei mierolaista saa milloinkaan tyhjin suin heidän tuvastaan laskea. — Eikä oltu laskettukaan.
Viljasarkojen kasvaessa oli lasten ilakoiva parvikin kasvanut ja kun ne, — Marttilan pienet pellavapäät, — ylenivät aikaihmisiksi, rytisi salo ja avartui aukea, nopeasti kuin siunaus, kotitalon ympärillä, niin että uuden sukupolven puhjetessa, miero-Martin lastenlasten kasvaessa, oli äskeinen uudistorppa siirtynyt kylän varakkaampien talojen sarekkeeseen. —
* * * * *
Pitkän, punaiseksi maalatun aittarivin takana, heinäpellon keskellä, on kaunis kallioinen saareke, jonka reunassa kohoaa suuri, satalatvainen koivu. Sen tuohi on ihmeteltävän valkoinen ja niin sileä, kuin olisi hienoin silkkihuivi sen ympärille pingoitettu.
Siihen aikaan kun Iso-Marttilan Anna tyttö leikitteli lapsuusleikkejään sen siimeksessä, oli puun tyvi niin paksu, ettei Annan pienet käsivarret ylettyneet puolitiehenkään sen ympärille; vasta sitten kun leikkitoverinsa, Ohrapään Antti, kiersi toiselta puolen kätensä vastaan, hipaisivat sormien päät hiukan toisiansa.
Siitä ajasta lähtien on koivu runsaasti kasvanut, niin pituuttaan, kuin paksuuttaankin ja nykyisin nostaa se jo latvansa paljonkin ylemmäs kaksikerroksisen aittarivin kattoa, kuin katsellakseen askartelua pihamaalla ja seuratakseen Annan toimia siellä, sittenkun tyttönen ei enään viihdy, eikä jouda entisiin leikkeihinsä kalliosaarekkeelle.
Aikaisin on Anna saanutkin niistä luopua, kun äidin kuolema ennenaikojaan on kiinnittänyt hänet taloustoimiin ja nyt, kasvettuaan yli kahdenkymmenen, näyttää kohtalo asettavan isännän huoletkin hänen hartioilleen, isä-ukon yhä enemmän vanhetessa ja jäsenkolotuksen — jota hän on jo vuosikausia sairastanut, — lisääntyessä.
"Nyt se menee Iso-Marttila vieraaseen sukuun, kun kuoli poikaperillinen jo kapaloihinsa ja tytär vieraan miehen kanssa jatkaa talonpitoa", sanottiin pitäjällä.
Ja sama asia huolestutti isä-ukonkin mieltä.
Joskus puhui hän siitä Annallekin.
"Vai vieraaseen sukuun", sanoo Anna. "Nimellisesti myönnän kyllä niin tapahtuvan, mutta itse asiassa katson oman lapseni olevan yhtäpaljon Martikais-sukua, kuin veljenikin lasten, — jos sellaisia nimittäin koskaan tulisi olemaan."
"Se olisi lohdullista oppia se, jos siihen vain uskottaisiin", hymähti isä.
"Minäpä uskon." —
Mutta sen suuntaisen keskustelun jälestä syttyi aina Annan silmiin surunsekainen välke, jonka jokainen saattoi huomata, vaikkei kukaan selittää. Ja joskus saattoi hän, kun kukaan ei huomannut, katsella pitkään pellon ylitse naapuritaloon, Ohrapäähän päin ja silloin toisinaan syvästi huokaistakin…
* * * * *
Hei kuinka virkeästi suhisi keväinen tuuli, taivutellen pihamaan pitkää ruohoa ja puitten vastapuhjenneita tuoksuavia lehtiä, rynnäten sitten aukean riihitarhan yli kaivonkannelle liehuttamaan Annan valkoista huivia, kun tämä ahkerasti ammentaa vettä kaivon ympärillä oleviin altaisiin.
Etempää metsätieltä kuuluu karjankellojen monisointuinen solina ja silloin, tällöin kurkun täyteinen, mahtava ammoo tervehdykseksi juoma-altaiden ääressä odottavalle emännälle.
Viimeistä vesikappaa kaivon viileästä onkalosta nostaessaan eroittaa Annan korva kärryjen rytinää maantieltä ja kotvasen kuluttua hulmahtaa hevosen valkoinen harja tienkäänteen takaa näkyviin, ajajan puoleksi peittyessä tieltä pöllähtävän pölypilven sisään.
Tulennan tulisuudesta, ajannan kiivaudesta tuntee Anna tulijan katsomattaankin Ohrapään Antiksi, eikä ole näkevinäänkään, ennenkuin nuori mies pysäyttää hevosensa kaivon kohdalle ja painuneella äänellä, väsyneen näköisenä, vaikka reippautta teeskennellen, lausuu tervehdyksensä.
"Ehkä sinä juotat minunkin kameelini —" jatkaa Antti, kun Anna vaan äänettömällä päännyökkäyksellä vastaa tehtyyn tervehdykseen ja ohjaa höyryävän hevosensa kaivon viereen, joka ahnaasti kuroittaa komeata kaulaansa täyteläistä vesiallasta kohti.
"Elä anna sen juoda liika kylmää vettä", kieltää Anna, hypäten alas kaivon kannelta ja taluttaa hevosen viereiselle altaalle, missä aikaisemmin nostettu vesi puolilämminneenä poreilee.
"Harmo parka…" surkuttelee hän sitten, nyhtäen harjaa länkien alta. "On suorastaan synti ja häpeä, suotta, pakotta ajaa hevonen noin märäksi… Kuinkahan uupunut se raukka lieneekään?"
"Kun puhuu niinkuin jostakin tukinvetäjän konista… Kyllä Harmo jaksaa!" virkkaa Antti väkinäisesti nauraen ja koettaa ohjasta liikutellen häätää purevaa parmaa Harmon selästä, vaistomaisesti vältellen tytön nuhtelevaa katsetta.
"Yhtä väsynyt on mies kun hevonenkin sanoo hän sitten puolustellen. —
"Välttämättömässä työssä muka väsynyt —?"
Annan äänen kylmä sävy kiirehtää Anttia puhumaan muista asioista ja kumartuen istuimen selustan ylitse etsii hän kärrin pohjalta ison, harmaan paperipussin, jossa on ainakin parin markan arvosta puoleksi murenneita leivoksia.
"Jos minä saisin luvan naapurin emännälle tarjota vähän markkina tuomisia", sanoo hän sitten lämpiävällä äänellä. — "Nämät eivät nyt tosin ole yhtä kauniita, kun juuri leipurin hyllyltä otetut, — mutta viiden kolmatta kilometrin maantiematkalla on asiassa osansa. —"
"Samoinkuin naapurin isännän hurjalla ajolla… Kiitoksia vaan, mutta minun suussani ei tuollaiset myöhästyneet tuomiset maistu miltään!" —
"Hm… jätetään sitten vasta tuomatta…"
"Tahi tuodaan oikealla ajalla."
Sammutettuaan janonsa kääntyy Harmo itsestään lähtemään, porhaltaen koti-ikävän painostamana jo kaivon luota täyteen juoksuun.
"Kiitos hyvästä neuvosta!" kuuluu Antin ääni etenevän kärrin tärinän säestämänä sanovan ja eroittaa Annan herkkä korva siitä äänestä muutakin: hillityn harmin ansaitun nuhteen saannista. —
Ohrapään Antti on yksi niistä miekkosista, joitten teot eivät ole kyläläisten soimausten, — joskin usein puheen alaisina. Hän on pohjaltaan hyvä ja tunteellinen, ystävällinen kaikille ja sentähden kaikki katsovatkin hänen markkinamatkojaan ja juopottelujaan niinkuin jonakin ohimenevänä vallattomuutena, jolla on puolittaisen luvallisuuden leimakin, nuoren miehen ikään ja asemaan katsoen…
Isäkään harvoin lausuu varoittavaa sanaa.
"Antaa pojan nyt vähän tuulotella, — kyllä se siitä talttuu", tuumii hän ja kehaisee samalla itsekin nuorena miehenä "ilakoineensa."
Äiti kyllä itkee salassa, varoittaa poikaansa ja kantaa katkeamatonta pelkoa ainoan lapsensa rappeutumisesta. Mutta Antti välittää viisi hänen neuvoistaan. Hänellä on ikäistensä poikasten yleinen vastenmielisyys äitien muka tarpeettomaan huolehtimiseen, — eikä äidillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä siihen osaan mikä hänelle annetaan.
Yksi ainoa vihamies on Antilla — Kello-Kaisa.
Hänet on Antti vihoittanut kerran, sanomalla Kaisaa "pitäjän kalisevammaksi juorukelloksi —" ja sitä ei Kaisa koskaan sulata, vaan levittää kaiken kansan tietoon Antin pienimmätkin erehdykset — aina 'asianmukaisesti' suurennettuna. —
"Johan se Kaisa taas kuuluu kylällä minua kehuneen!" sanoo Antti kerran Kaisan kulkiessa Ohrapään portin ohitse, johon Kaisa vastata kiepsauttaa ettei hän "mokomasta miehestä kehtaa sanoa halaistua sanaa, — ei kylällä eikä kotona!" — ja menee ylpeästi ohitse.