II.
Pari päivää myöhemmin Antin viimeistä kotiintuloa näkee Anna hänen kyntävän kujansuun peltoa, jonka yksi nurkka pistäikse aivan Iso-Marttilan pihan reunaan asti.
Katsellessaan Harmon vakaista kulkua ja Antin astuntaa sen perässä, hulvahtaa Annan mieleen iloinen turvallisuuden tunne.
Kuinka kernaasti hän tahtoisikin kiinnittää tuon pojan kotiturpeeseen, — niin lujasti, niin irroittamattomasti istuttaa siihen, ettei sen mieli milloinkaan joutaville retkilöille tekisi! — Ja tuhat kukkaisena, niinkuin piha-apilan, toivoo hän velvollisuuden ja rakkauden tunteen hänen sydämessään kotia ja kotitoimia kohtaan nousevan, toivoo että niin Antti Ohrapäässä, kun hän itse Iso-Marttilassa todellisella innolla ja hartaalla työhalulla antautuisi kotivainioita viljelemään! —
"Tuntuu oikein hauskalta, kun näkee joskus naapurin Antinkin auran kuressa!" sanoo hän iloisesti isälle ja isäkin kömpii kivistävillä jaloillaan lattian ylitse ikkunan viereen, panee tupakan ja seuraa mietteissään kyntäjän kulkua.
"Kukapa senkin saisi tajuamaan mitä pelto viljelijältään vaatii."
"Ja mitä aika eläjältänsä odottaa. —" Anna ottaa ompeluksensa ja innostuu ajattelemaan lapsuusajan asioita, kuinka he ennen yhdessä Antin kanssa tuolla pellon keskellä kalliosaarekkeella leikittelivät ja toistensa kilvalla taloja rakensivat.
Tavallisesti oli kumpaisellakin oma talonsa, mutta joskus viehättyivät he yhteistäkin kotia rakentamaan ja erimielisyyttä oli ainoastaan siitä, kummanko kotitalon nimellä sitä uudis-asuntoa kutsuttaisiin.
Niin lapsina. — Vaan tiedottomasti jäi niiltä ajoilta kumpaisenkin sydämeen tunne, joka ijän kanssa kasvoi ja vahvistui, — tunne siitä, että joskus vastaisuudessakin saattaisivat he yhteistä taloa rakentaa…
Kunhan Antti vaan ei olisi tuollainen tuhlaajapoika! — Ja kunhan Anna ei niin kylmän ylpeänä kenottaisi! —
"Jos nyt sitten pantaisiin tuohon pihanalus peltoon sitä juhannusruista, kun mielesi kerran tekee", sanoo isä-ukko pitkän vaitiolon perästä.
"Ehkäpä minäkin ennen kuolemaani ennätän tutustua sen tuloksiin."
Anna on jo kauvan sitten ehdottanut tätä isälle ja nyt kun isä, vanhanmiehen vakaisuudella asiaa tuumittuaan, suostuu siihen, on Anna iloinen.
"Juho kyntäköön maan vielä kertaalleen, — vai mitä arvelet isä, — ja sitten siemennetään se."
"Kyntäköön", vahvistaa isä.
"Hyvän sadon se on aina antanutkin tuo kotipelto", muistelee hän sitten. "Ruis siinä on aina ollut miehen mittaista ja sinä vuonna kun äitivainajasi tuotiin taloon, — se oli silloin niinikään rukiina, — työnsi se viljaa kuin uhalla."
"Se kai kantoi isännälleen häälahjan, sekin!"
Ukon kasvoja kaunistaa kirkas hymy. —
Niin kai se oli tehnytkin!
"Ja sinun syntymäkesänäsi se oli ensi kertaa heinänä, — sinä vuonna se säännöllinen vuoroviljelys pantiin voimaan, — ja voi sitä heinän runsautta mikä siitä lähti, sitä haasiain paljoutta mikä sen pinnalla mojotti! — 'Noituus tuosta heinää noin nostattaa, ei sitä siunaus kykene tekemään', sanoi silloin muuan ruotiukko, joka sattui talossa olemaan." —
"'Elähän! Annalle ne heinät kasvaa, Annan onnella ne kortensa korottaa!' vastasi siihen äitisi ja siinä uskossa oli koko väki." —
"Voi… voi —!" nauraa Anna hilpeästi ja se iloinen turvallisuuden tunne, joka äsken hänen mielensä täytti, kasvaa kuin isän kertoma heinäkylvö. —
Se aaltoilee koko päivän lämmittävästi hänen sielussaan ja saa hänet iltapuoleen, kun Antti kynnössään on ehtinyt aivan piha aidan taakse, menemään tämän pakinoille, aivan niinkuin lapsenakin ja aitaa vasten nojaten laskemaan leikkiä ja puhumaan totta pitkän herttaisen hetken.
"Olen koko päivän iloinnut, nähdessäni sinut tällaisessa työssä", sanoo hän avonaisesti.
"Vai niin, — eipä tämä kovinkaan hauskaa ole kesähelteessä." —
"No valjasta sitten talvella Harmosi auran eteen. —"
"Niin ei ainakaan helle haittaa, — niinkö?"
"Minusta nuo hikihelmet ahkeran otsalla ovat kuin aamukaste nurmikossa. — Ja usko pois, Antti, sellaiset turpeenpuskijat kuin minäkin, tuntevat tietämättäänkin suurta kunnioitusta niitä kumpaisiakin kohtaan!" —
"Ettäkö ihan näitäkin, jotka tästä tihuvat…" tiedustaa Antti otsaansa kuivaillen.
Anna ei vastaa siihen mitään, mutta se kaunis välähdys, joka syttyy hänen katseeseensa antaa kysyjälle myöntävän vastauksen — enemmänkin.
Jos Antti olisi niitä ihmisiä, — niinkuin Anna on, — jotka jokapäiväisellä ponnistuksella pyrkivät syventämään tunteitansa, avartamaan järkeänsä — saisi hän nyt sen uskon, että juuri hänen ahkeruutensa hikihelmet ovat tuolle tytölle enemmän, kuin kaikki ne muut yhteensä, jotka vainioita kyntäväin otsia kastaa.
Kun Antti kotvasen katselee heidän entistä leikkitannertaan ja sitä suojaavaa suurta koivua, saa hänen mielensä kappaleen sitä rohkeutta, joka siitä aina Annan lähettyvillä putoaa, — ja ravistaessaan aitaa jonka päällä hänen kätensä lepää sanoo hän, koivua kohti nyökäten:
"Tuolla ei ennen tällaista vehettä tarvittu. — Siellä muistaakseni olivat vainiot yhteisiä…"
Annan otsalle lennähtää pieni pimentävä varjo ja hän saapi hetkisen taistella sisässään, ennenkuin entisellä huolettomuudellaan vastaa:
"Niin, — mutta täällä kun sitä tarvitaan…"
"Minäpä haluaisin kaataa sen, hajoittaa maan tasalle!"
Antin äänessä on lämpöä ja voimaa, — se on tulvillaan rajatonta pyyntöä.
"Niin minäkin, — sitten — sitten kun sinä ensin näytät, ettei sitä enää tarvita… kun jaksat kantaa sen." —
Tukahuttava toivottomuudentunne hiipii Annan mieleen ja äskeinen varjo asettuu otsalle uudelleen. —
Miksi niin kipeästi viiltääkään sydäntä nyt — ja miksi laskeutuu mieleen aavistus tumma ja kauvas ulottuva niinkuin pitkän puun varjo kuutamolla —?
Siitä huolimatta tahtoo hän näyttäytyä Antille iloisena.
"Kun —?" Antin käsi ryskyttää voimakkaasti aitaa.
"Jaksaahan sen tehdä vaikka paikalla!" —
"Niin sen, — mutta se toinen aita ei kaadukaan yksistään käsivarren voimalla." —
Antinkin silmiin on kokoutunut surun sumua. —
"Elä kerro satuja, Anna, — sano suoraan. — Voisimmeko vielä kerran rakentaa yhteistä taloa?" —
Anna pakoittaa itsensä hymyilemään, vaikka hän mieluummin itkisi ja sitten kokoaa hän kaiken lämpönsä ja arvokkaisuutensa sanoihin:
"Voimme, Antti, sittenkun sinä osoitat olevasi raitis ja kotiturpeeseen kiintynyt mies, — ei ennen."
Antin katse painuu alas ja alas painuu hänessä jotain muutakin, jota hän sitten, vakoa pitkin jälleen kulkeissaan, koettaa uhman avulla kohottaa, puoliääneenkin kerta kerran perästä toistamalla: "Sittenhän lienee hitto, ellei mies voi olla juomattakin, — jos tahtoo!"
Ja nyt tunsi hän tahtovansa — todenteolla, koko sielullaan.
Sanoihan Annakin luottaen "sittenkun", vaikka hän olisi voinut yhtähyvin sanoa epäillen — "jos."