III.
Sillä aikaa, kun Anna eräänä päivänä käypi tarkastamassa etäisiä suoviljelyksiä takamaalla, pistäytyy Paavo-serkku — kirkonkylältä — talossa ja illalla, kun Anna isänsä kanssa istuu portailla, — palvelusväen jo nukkumaan asettuessa, — ottaa isä Paavon käynnin puheeksi ja kertoo huolestunein katsein tämän kohtalosta. —
"Ne ovat nyt senkin miesparan asiat kovin huonolla tolalla. Mikä oikein lienee ihmisekseen senkin eukko… Avioliittoon mentiin sellaisella riemun rytinällä ja joutavalla komeilemisella, että vakavain ihmisten tuntoa oikein pisteli, — ja sitten, ei ihmeitäkään aikoja, ennenkuin jo koko pitäjä tiesi, että elettiin niinkuin kissat ja koirat… Liekö ennen Martikaisten suvussa mokomata ilmennyt?"
"Valittiko se sitten?" kysyy Anna tuikeasti.
"Siltähän se kuulosti. — Sanoi puutteen pistävän esiin joka sopesta ja taloustointen olevan aivan hunningolla." —
"On tok' onni ettei niillä ole kun yksi lapsi", sanoo Anna, katkaisten kiivaasti heinänkorren porraskiven vierestä.
"Eihän tuo kuulu sitä ainuttaankaan kunnolleen hoivaavan, — mikä liekään vetelys koko nainen." —
"Tokko se nyt hänessäkään kaikkeen yksinään syy lienee — minusta on Paavokin sellainen joutava… Ja eikö nyt mies jo ottaessaan näe, minkälainen on ihminen! — Minähän olin vasta kolmen-neljäntoista vuotias kun heidän häänsä olivat ja minä jo silloin lapsensilmilläni katsoin kieroon koko ihmiseen. — Tuskin Kello-Kaisakaan juoruineen ja nuuskanenineen on minulle niin vastenmielinen kun Paavon Sohvi. — Sitäkö se sitten valitti?" —
"No sitä. — Sanoi käyneen elämisen oikein piinaksi sellaisen laiskiaisen kanssa, joka ei muutakun riitelee päivät päästään." —
"Kyll' on sitten!" —
Ukko katsoo kysyvästi Annaan, kun ei tiedä kumpaistako hänen huudahduksensa tarkoittaa. Anna huomaa sen ja lisää:
"Kantakoon ristinsä! — olisi se ainakin miehekkäämpää." —
"Elä sinä ole niin ankara." — "Kello-Kaisan juttuihin ei ole paljon luottamista", jatkaa Anna pienen vaitiolon jälkeen, "muistuu tuossa vaan mieleeni hänen kerran kertoneen, että Paavolla jo siihen aikaan kun Sohvi tänne ilmestyi oli toinen morsian, — en enään muista miksikä se sitä nimitti, — vaan että Paavo sitten hylkäsi sen toisen, kun se oli yksinkertainen maantyttö ja rupesi tätä komeilevaa kaupunkilaispiikaa mielittelemään. Jos asiassa on perää, niin pitäköön nyt hyvänänsä!" —
Isä-ukko pyyhkäisee valkoisia hiuksiansa, jotka pitkinä, harvoina haipenina valuvat korville ja siirrähtää hiukan kauemmaksi ovi aukon luota, josta viileytyvä iltailma huokuu sisään, Annan vetäistessä senpuolisen ovenpuoliskon kiinni.
"Taitaa siinä jutussa olla hivenen perääkin", selvittää hän sitten.
"Niillä tosiaankin taisi olla piiput sinnepäin kallellaan sen entisen Kaitorannan Aliinan kanssa, joka nyt kuuluu olevan loisena tuolla Rautharjun Töyrylässä, sen, — jos muistat, joka toissavuonna tässä sadetta piti, silloinkun se armoton jumalanilma Turkian saunan poltti." —
Muistihan Anna. —
"Se, joka oli niin kunnon ihmisen näköinen, — oikein viehättävä!"
Annan katseet siirtyvät haaveksivina harhailemaan pitkin pilvetöntä iltataivasta, näyttää siltä kun hän etsisi ja haluaisi löytää sieltä jonkun pilvenhattaran, johon katseensa kiinnittäisi, mutta kaikki on tyhjää, paljasta, äärestä ääreen asti. —
Hieno usva kerros kohoaa rantaniityn pinnalle, kiertyen harmahtavana harsona niityn laiteella kasvavan pajupensaikon ympärille, josta se jättää näkyviin ainoastaan pitemmät latvat ja ulotuttaa sitten matalan, mukautuvan vyönsä kivisen karjapolun ylitse metsään, missä se jälleen, alavan haavikon helmassa uskaltaa kohottautua entiselle korkeudelleen.
Anna hypähtää äkkiä seisaalleen, kun kiskoutuakseen irti jostakin painostavasta ja kehoittaa isää menemään levolle.
"Kunhan tässä vaan ei olisi ollut liiaksi viileyttä teidän kipeille jäsenillenne", sanoo hän huolestuneesti, tukien isää käsipuolesta portaita noustessa.
"Kesähän nyt on, laps-kulta." —
"Kuulkaahan isä, eiköhän pitäisi pyytää sitä Paavon Taunoa joksikin aikaa tänne. Minun on niin sääli lapsiparkaa." —
"No mikähän siinä on… Jos menet sunnuntaina kirkkoon, niin ota poika rattaillesi. Kyllä kait se äitinsä raahtii sen laskea…"
Annan silmät eivät tahdo ummistua sinä iltana. Aatokset harhailevat sinne, tänne ja mielikuvat kutovat kokonaisuutta vaikutelmien hajanaisista säikeistä. —
Sitä Aliinaa hän nyt enimmäkseen ajattelee, koettaen palauttaa muistiinsa hänen pienimmätkin piirteensä.
Siinä se oli tuvan penkillä istunut, siniseksi maalattu korivakkanen vieressään ja näyttänyt niin varman vakaiselta ja hätäilemättömältä, vaikka ulkona jyski ja jyrisi sellainen ukkosenilma, ettei sitä oltu miesmuistiin eletty. —
Ja kun sade sitten virtoina valui kaltevan pihan pinnan ylitse, muisti Anna, että hän oli siirrähtänyt lähemmäksi ikkunaa ja seurannut siitä ojasien vuolasta vierintää — ja tällöin oli hänen kasvoilleen laskeutunut niin kaunis, rauhanomainen ilme.
Lieneekö silloin miettinyt oman elämänsä ukkossäitä, vaiko pettymystensä äkkinäisiä pyörteitä. —
Anna saa noista muistelmistaan poimituksi luulon, — jonka hän sittemmin kehittää varmaksi uskoksi mielessään — että Paavon elämän täytyisi olla tuhat kertaa mieluisamman jos tuo surusilmäinen Aliina olisi sillä sijalla, missä nyt on Sohvi. —
Mutta asiahan ei ollut enää autettavissa — — Se vaan on varmaa, että hän tuopi ensi sunnuntaina pienen Tauno-pojan kotiinsa, näyttelee hänelle Iso-Marttilan omaisuudet ja ominaisuudet, juhlii lapsen mieltä kotinsa päiväpaisteisella rauhalla ja kylvää hänen sydämeensä suuren rakkauden siemenen, joka idettyään ja kasvettuaan tuntee sukulaislämpöä mustaa multaa, heilimöivää heinää ja humisevaa metsää kohtaan! —
Kesäisen aamuyön häikäisevä paiste läikkyy jo huoneessa, ennenkuin Anna nukkuu, mutta siitä huolimatta on hän jälleen aikaisin jalkeilla ja lähtee Pikku-Hilman kanssa lypsylle, kun karjakko Heta on edellisenä päivänä loukannut kätensä.
Pikku-Hilma on yhtäpaljon kasvatti kuin palvelijatar, pienestä pitäen on hän talossa ollut. Hän on ihmeen pieni ikäisekseen ja senvuoksi yhdistetäänkin — yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta — tuo "pikku"-sana hänen nimeensä. Hän on avomielinen, pirteä luonne, eikä hänet suuret silmänsä lakkaa hetkeksikään nauramasta. —
Tietämättään on hän jonkinlaisena yhdistävänä siteenä isäntä- ja palvelusväen välillä. —
Vaikka on varhainen aamu ja unta vielä silmännurkassa purkaa Pikku-Hilma jo iloista pätkää loppumattomasta lauluvarastostaan, asetellessaan maitosaavia telineelleen tarhan aidan vieressä.
Raita se kasvoi rannalla
Ja raidan alla myrtti —
Tämän kylän pojat on
Kuin kerjäläisen nyrkki…
Vaan kun hän huomaa emännän pihaportista tulevan herkiää hän laulamasta, kyyristyy Muurikin viereen ja alkaa vetää vaahtoavaa maitoa, niin että sinkkinen kiulu soi…
"Perttiläiset sanoivat, että heillä on antaa vanha vene siihen juhannuskokkoon, jos se taas tehdään kylän yhteinen", ilmoittaa hän sitten, kaataessaan Muurikin maitoa aidan yli siivilään.
"Niin kait se tehdään kun ennenkin. — Pitäisi vaan koettaa hommata muuta parempaakin huvia siihen, kun sitä tavallista kokko-humua."
"Mitäs siihen sitten —?"
"Olen ajatellut että ei olisi hullumpaa pitää siinä pojille pieni raittiusesitelmä. Ehkä se juhannus-yönä teroittuisi paremmin mieleen." —
"Tosiaankin!" — Pikku-Hilma on heti innostunut asiaan ja vielä maitokorvoa aittaan kannettaessa kehoittaa hän emäntää tekemään totta tuumasta.
"No jos vaan saataisiin esitelmän pitäjä." —
"Saataisiinko? Kyllä kait emäntä siihen sopivin lienee."
"Mene nyt suolle —!"
"Enkä mene! Olittepahan kansanopistossakin ollessanne pitänyt esitelmän."
"Ole nyt höpisemättä. — En minä sellaiseen kykene, toistahan se toki on kun jos vähän toverien kesken… Pitää pyytää opettaja Terhoa."
"Liittyipäs meidän Juhokin raittiusseuraan, sen jälkeen kun emäntä kerran sanoi sille ettei se ole mies eikä mikään, joka sekoittaa järkensä sellaisella myrkyllä ja tuhlaa vielä terveytensä ja rahansakin mokomaan liemeen." —
"Juholle valaisi asian oma älynsäkin, — eihän hän, Jumalan kiitos, pahimpia tuulihattuja ole."
Niinä kolmena päivänä, jotka vielä ovat jälellä sunnuntaihin, toivoo
Anna alituiseen hyvää kirkkomatkailmaa ja sen hän saakin.
Pieni sadekuuro aamuyöllä on sitonut maantien pölyn ja koko luonto uhkuu mehevintä tuoreutta.
Virstottain kahden puolen tietä kohoaa komeaa koivumetsää, jota Anna ylpeydellä katselee:
Se on hänen metsäänsä.
Siinä ajaessaan muistuu hänen mieleensä, kuinka pari vuotta sitten eräs rullatehtaan metsänostaja oli puoliväkisin tahtonut viedä juuri tämän sorean koivikon rullapuiksi. Ammattimiehen kekseliäisyydellä ja luistavalla puhetaidolla oli hän koettanut saada kaupan syntymään ja isä-ukko oli jo vähän myönnellytkin, mutta Anna oli ollut järkähtämätön kiellossaan.
Olisiko hän enään milloinkaan hyvällä omallatunnolla voinut ajaa tätä tietä, tämän komean metsikön lävitse, jos hän olisi vierasten kätten sallinut ryöstää sen uhkeuden, lopettaa sen sini-ilmoja kohti kohoavan elämän! — Hänet pidätti jo kauneuden vaatimuskin siitä kaupasta, puhumattakaan sen aineellisen puolen kouraantuntuvasta tappiosta, — sillä mies olisi vienyt metsän aivan polkuhinnasta.
Ja Anna muistaa oikein äkäisesti sanoneensa sille ettei heillä olla mitään iilimatoja, vaan uhrattaisiinkin, — jos ei olisi varaa ylimääräisestä antaa, — jotain paikkakunnan luonnon kauneudellekin.
Sitten vasta oli mies uskonut.
Kirkolle tultuaan ajaa Anna hevosensa Paavo Martikaisen pihaan, jossa se päästetään irti aisoista.
"Tulet kuin Luojan lähettämänä", sanoo Paavo alakuloisesti. "Täällä on
Sohvi kovin sairaana."
"No —?"
"Kuumetta sillä on aikalailla ja arveleehan se tohtori, että voipi vaaralliseksikin kääntyä… Käski Taunoakin pitämään erillään sairaasta."
Anna tarttuu siihen paikalla, kuin onkeen.
"Minäpä vienkin sitten pojan mennessäni meille. Syntihän on jättää lasta tarttumalle alttiiksi ja onhan teillä, niin ollen, ilman häntäkin hankaluutta täällä."
Paavo katsoo pitkään komeata serkkuaan, mutta myöntyy heti.
"Onhan se suuri ilo poikarukallekin", sanoo hän kiitollisuuden väre äänessä.
Hoitaja, joka tulee juuri sairaan luota, ilmoittaa Annalle, että tuskin se sairas nyt vierasta tuntisikaan, kun äsken juuri tajutonna houraili — ja Anna on hyvillään kun pääsee näkemästä häntä.
Hänet on vallannut sietämätön painostus heti pihaportista sisään ajettuaan ja mielellään lähtee hän kävelemään kirkkoa kohden, kun kellot alkavat soida.
Taluttaen Taunoa vierellään kertoo hän tälle heidän yhteisestä matkastaan metsien ja kylien läpi, sinne, pitäjän laiteella olevaan Iso-Marttilaan ja lapsi on aivan haltioissaan ihastuksesta.
Anna panee kohta merkille sen, että lapsi ei pyri puhumaan mitään äidistään, eikä kaipaa häntä.
Ja yhtäkkiä tuntuu hänestä niin kummalta, melkein siltä kuin kuristettaisiin kurkusta. —
Niitä voipi siis löytyä sellaisiakin äitejä, jotka eivät ole lapsilleen enemmän kuin muutkaan ihmiset.
Tuo pieni, päivettynyt poikanen, jota hän käsi puolessaan kuletti, saattoi hänet tietämään sen ja hän oli ensimäinen kaikista näkemistään lapsista, joka niin teki. Niille muille oli äiti ollut kaiken olemisen mahdollisuus. —