IV.
Huimasti hulmuaa juhannuskokko Keilan kummulla ja herttaisen hilpeätä juhlamieltä loihtii se kummun täyteisen väkijoukon mieleen.
Iloiseen ihmishälinään sekaantuu metsässä heläjävä käen kukunta, jota yksi ja toinen tytöistä jääpi hetkiseksi kuuntelemaan, huomauttaen vierustoverilleen sen kesäisestä tunnelmasta.
Aukealla kentällä, jonka luonto on muodostanut ja tanssinhaluiset jalat silittäneet, pyörii jo kymmenkunta paria ja kentän reunassa, tasapintaisella kivellä, jonka ympärille on pystytetty koivun näreitä, istuu soittaja ja pää kallellaan, silmät ummessa, säveleihinsä kokonaan sulautuneena vinguttaa viuluansa.
Hän on kylässä asuva vanha soittaja, joka tietää tulla kutsumattakin sinne, missä nuoriso kokoontuu. —
Tieto siitä, että opettaja Terho tulee puhumaan jotakin kokkomäellä, on houkutellut sinne vanhojakin ihmisiä, jotka hiljaisina, säkene hartautta kasvoillaan istuvat kivillä ja ruohikossa, niinkuin kirkkomäelläkin toimituksen alkamista odotellessa.
Jokunen vanha vaimo viittaa ylenkatseellisin elein tanssiviin päin ja sanoo nyreästi:
"Siellä ne nyt taas survivat, niinkuin hyttyset sateen edellä", johon muuan lähellä seisova tyttö terhakasti vastaa että: "Niinpähän te itsekin nuoruutenne juhannuksina teitte, vaikka sitä nyt rupeatte moittimaan. —"
"Puhunpahan sitä, minkä ikä opetti… eikä olisi haitaksi sinullekaan, vaikka vanhemman neuvon varteen ottaisit." —
"Pyh —" sanoo tyttö, raivaa itsellensä tietä joukon läpi ja menee hänkin kisakentän reunalle ottajaansa odottamaan. —
Hetkisen kuluttua keskeytetään soitto, tanssivat parit hajautuvat ja niitten tilalle kerääntyy pieni joukkue naisia ja miehiä, jotka heläyttävät ilmoille raikkaan säveleen. —
"Olet maamme armahin Suomenmaa
Ihanuuksien, ihmeen maa!
Joka niemehen, notkohon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa. —"
Laulusta soiva heimoustunne lämmittää kuulijain mieliä ja suuri osa väestäkin yhtyy sen säveliin.
Se on monellekin tuutulaulua tutumpi. —
Vanha, sauvaansa nojaava ukko, joka seisoo vinoon kasvaneen kärrikkäpetäjän juurella, sieppaa ensisäveleen kajahtaessa lakin päästänsä, vaan päästyään selville siitä, ettei laulu olekaan "Jumalan sanaa" panee hän lakin jälleen paikoilleen. —
Laulun loputtua eroaa Anna laulajien joukosta ja menee istumaan Antin viereen kivelle.
"Kuuluiko miltään —?"
"Kuului kyllä. Kiitoksia vaan!"
"Olisit sinäkin tullut laulamaan."
"Milloinkas minä olisin oppinut…"
Niin, milloinka —?
Annan silmännurkasta kurkistaa surutar, vaan hän karkoittaa sen nopeasti: juhannustulilla leikkivät vain valoisat henget. —
Antti on kaiken iltaa leikkisä ja iloinen, näyttääpä oikein ylpeältäkin kun Anna istuu hänen vieressään.
Ja kun tämä on ensimäinen juhannusilta, monen edellisensä perästä, jona Antti on kokonaan vapaa alkohoolin höyryistä, näyttää elämä, ihmiset ja koko juhannuksen vietto aivan erilaiselta hänen silmissään.
Se huomio nostattaa valoisia toiveita Annankin rintaan. —
Voi kuinka paljon, paljon hän rakensikaan sinä iltana, sille perusteelle, juhannustulien loimuavassa valossa! —
Opettaja Terhon lämmin esitelmä raittiudesta, sen suuresta siunauksellisuudesta, lisää hänen juhlatunnelmaansa. Väkisinkin täytyy hänen puheen kestäessä seurata syrjästä Antin kasvojen ilmeitä, ja vaikkei hän voi päätelläkään minkä vaikutuksen se tekee, saa hän ilon aiheen siitäkin, että Antti on kuulemassa tuota esitystä.
Kun tanssi jälleen viriää ja viulu kiveltä soi pyörivät Antti ja
Annakin tanssivien joukossa.
Anna ei ole mikään tanssimestari, hän on hyvin vähän huvitellut itseänsä sillä, mutta tänä iltana tuntee hän jalkansa notkeammiksi, koko olentonsa kevyemmäksi.
Hetkin hänestä tuntuu kuin olisi tämä heidän kihlajaisiltansa ja koko väkijoukko heidän pitovieraitaan — ja tuntuu niinkuin kokon kultaiset liekit kiertyisivät paksuiksi, katkeamattomiksi sormuksiksi juhlivan joukon päitten ylitse. —
Kentän laiteella seisoo Pikku-Hilma hohtavin poskin ja nauraa heläyttelee toisten tyttöjen sukkeluuksille.
"Emäntä, minä olen tanssinut niin hirmuisesti!" virkkaa hän kun Anna ja
Antti lopettavat kierroksensa sille kohdalle.
"No nythän on juhannusilta!" —
"Ja se on vaan kerran vuodessa!" —
Anna hymyilee Pikku-Hilman innostukselle ja samalla huomaa hän kuinka Antti, kuin jotakin ennennäkemätöntä havaittuaan, kiinnittää katseensa tytön rusoittaviin kasvoihin. —
Samassa tulee opettaja Terho puhuttelemaan Annaa ja kun ohitse ryntäävä tyttöparvi työntää Antin syrjään, ei hän palaa enään puhelevien luokse, vaan seuraa siitä, missä on, heidän keskusteluansa.
Opettaja näyttää puhuvan innostuneesti, katseittensa alinomaa riippuessa Annan kasvoilla. Anna pudistaa toisinaan päätään, hymyilee epäillen ja selittää jotakin vilkkaasti, niinkuin torjuen. Sitten näyttää Terho kohteliaalla kädenliikkeellä pyytävän häntä istumaan ja kun Anna istuu lähellä olevalle kivelle, istuu opettajakin hänen vierelleen puhelua jatkamaan. —
Antti tuntee jotain kipeätä rinnassaan, siirtyy vielä muutamia askeleita kauemmaksi ja murahtaa melkein puoliääneen:
"Iso-Marttilan herraksiko sinä nälkäkurkikin pyrit."
Samassa leimahtaa hänessä kuin ukkosen salama, — hän tuntee alkohoolin hajua nenässään ja halua kulauttaa sitä monta, monta ryyppyä suuhunsa… Pikku-Hilma seisoo hilpeänä hänen lähellään ja kun Terho yhä vieläkin puhelee Annan kanssa, astuu Antti päättäväisesti Pikku-Hilman luokse, kiertää kätensä tytön ympärille ja pyörii nauraen hänen kanssaan pois.
"Se on siis päätetty!" sanoo Terho iloisesti nousten kiveltä.
"Niin, mutta —"
"Vai vieläkin vastaväitteitä! Olihan meidän ohjelmamme niin lyhyt jo ilmankin, ja jos siitä nyt vielä tingitään puolet pois, niin —"
"Eihän siitä toki puolia tingitäkään!" nauraa Anna.
"Ja kun se ei olisi omani…" jatkaa hän hetken kuluttua epäröiden.
"No mutta sehän se juuri mieltäkiinnittävää onkin! — Vaan jos se teistä on vika, niin voittehan lohduttautua sillä, ettei sitä kukaan tiedä —"
"No olkoon sitten herran nimessä!" —
Kun karkeloiva joukko jälleen pysäytetään, näyttävät toiset vilkastuvan ja kyselevät uteliaina toisiltaan: "saadaanko täällä vielä muutakin kuulla?" —
"En minä sen opettajan saarnoja enään viitsisi kuunnella", tokaisee eräs syrjäkylän renkimies, vaan kun hän näkee Annan verkalleen nousevan koivujen ympäröimälle kivelle, huudahtaa hän äänekkäästi että kenttä kajahtaa:
"Ka tytöthän täällä nyt puhheita pitävätkin!" —
Annan tyynessä ja myrskyssä vakainen olento on suuressa jännityksessä ja hän katuu jo, että on lupautunut koko runonlausuntaan. Mutta noustuaan kivelle ja oivallettuaan peräytymisen mahdottomuuden tyyntyy hänen mielensä kohta, — niinkuin tyyntyy laine, joka on ehtinyt iskeä rantaäyrästään vasten. Paperiarkki, johon hän tarkoitetulla selvyydellä on runonsa kirjoittanut, käypi tarpeettomaksi, kun hän säe säkeeltä yhä rohkaistuen alkaa lausua:
NUORISOLLE:
Sydämesi syvät pyrkimykset
Tähtää korkealle, ylöspäin!
Kokoele pienet kokemukses
Paina mieleesi ne, — täydentäin.
Elä arvottomaks itseäsi arvaa
Siitä yhteistyökin kärsivi:
Taistelijain rivi viel on harvaa –
Hyvän eteen uhraa voimasi!
Raittiuden puhtaan lipun alla
Taistele ja pyri eteenpäin.
Pimeyttä viel on kaikkialla:
Johda kansas mieltä valoon päin!
Eturivit vaikka kaatuisvatkin
Vanhain tapain kivimuurille,
Yli sen, — tai siihen seuraajatkin:
Voitto viimein tulee suurille! —
Nuoriso! — Sä Suomen kevät touko,
Suuri, ihana on sulla maa!
Poista riveistäsi raakuus outo,
Katso että se ei valtaa saa! —
Paljon hyvää antaa aikas sulle,
Mist ei ennen nähty untakaan —
Luoja voimaa suopi valitulleen
Tehtäväänsä toteuttamaan.
Kiitollisna, valppain riemumielin
Koita, tahdo siis sä täyttää ne
Vaatimukset, — sekä kirkkaat toiveet
Jotka kansas panee sinulle!
Näytä, että tahto, työ, on voimaa
Edistyksen peltosaralla,
Kun vaan määränpää on kirkastettu Eikä
"rivit" säästä vaivoja. —
— — — — — — — — — — — —
Päästyään loppuun ei Anna tunne sen kummempaa tunnetta kuin kotonaankaan, leivottuaan leivät laudalle nousemaan. —
"Täällähän on aivan kun mennä pyhänä Liukun kansanjuhlassa…" kuulee hän jonkun väkijoukosta sanovan.
"On täällä, veikkonen, lystimpikin…"
* * * * *
"Tuosta ne puhelivatkin!" selviää Antille Annan lausuessa runoaan ja kun Anna laskeutuu kiveltä, rientää hän empimättä hänen luokseen.
"Etkä kertonut minullekaan mitään tästä ennakolta!" —
"Mitenkäs minä, kun en varmaan itsekään tietänyt…"
Eikä jyrise enään Antin sisässä, eikä salamoi, — tyytyväisesti hän vaan hymyilee, kun opettaja tulee kättä paiskaten Annaa kiittämään.