V.

Muutamana päivänä, juhannuksen jälkeisellä viikolla, tupsahtaa Paavo Martikainen yht'äkkiä Iso-Marttilan tupaan. Anna on rannalla pesemässä vaatteita ja Tauno on myöskin siellä, ruohoista tehtyjä sorsia uittamassa, mutta Pikku-Hilma, joka sattuu olemaan tuvassa juuri vieraan tullessa, viepi emännälle sanan rantaan ja sanoo samalla "että se serkkunne oli niin kummallisen näköinen." —

Anna, aavistaen jotakin, ei virka mitään Taunolle isän tulosta, vaan lähtee yksinään ylös jättäen Pikku-Hilman työtänsä jatkamaan.

Kumman näköinen se onkin Paavo, istuessaan siinä tuvan penkillä isännän vieressä.

"Nyt se ei ole Sohvikaan enään elävien joukossa…" sanoo hän kätellessään Annaa.

"Ei vain, — kuolemakseen se siis sen taudin poti."

"Niin teki."

Paavo on Annan mielestä niinkuin lakoon lyöty laiho ja hän ihmettelee sitä itsekseen, tietäessään minkälaiset tuon vasta katkenneen avioliiton vaiheet olivat olleet.

"Tauno-rukka, kuka meistä nyt ilmoittaa sen hänelle?"

Paavon kasvoille leviää vahva katkeruuden ilme, joka, eletyt tapaukset taustanaan, tahtoo sanoa ettei se teko ole niinkään vaikea suorittaa…

"Sanottavahan se on lapsellekin, — eikä se nyt niin kovasti taida osata kaivatakaan…" sanoo isäukko. "Mentävähän se on täältä niin yhden kun toisenkin, — kunkin ajallansa —" jatkaa hän sitten huokaisten, "ja vastaan otettava se on itsekunkin kuoleman viesti —"

Samassa pujahtaa Taunokin ovesta sitään. "Katsoppas täti! — tämä sorsa karkasi ihan ruohikkoon asti!" — huudahtaa hän reippaasti, vaan huomattuaan isän pysähtyy iloisessa hämmästyksessä keskelle lattiata:

"Tulikos isäkin tänne!" —

Hetkisen kuluttua, kuultuaan äidin kuolemasta, istuu hän isän polvella, eikä näy pienintäkään surun värettä hänen kasvoillaan.

"Jääkös isäkin nyt tänne, kun siellä kotona ei ole enään äitiäkään…
Täällä onkin, — isä — paljon hauskempi olla!" —

Anna hymähtää väkisinkin, katsoo lasta lämpimästi, hyväilevästi. —

"Tahtoko Tauno jäädäkin tätin pojaksi?"

"Tahtoo!"

Poika kiipeää alas isän sylistä, juoksee Annan luokse ja sanoo pyytävästi:

"Ottaako täti isänkin pojaksensa, — isällä on muuten yksin ikävä…"

"Voi voi sinua raukkaseni! — Mitäs täti noin suurella pojalla tekee!" —

Lapsen sanat saavat kaikkien suut hymyilemään.

Vaari silittää hänen pellavaista tukkaansa hyväillen ja sanoo: "Pidä sittenkin noin hyvää huolta isästäsi, kun hän on tällainen vanha rahjus kuin minä —"

Paavo on lähtenyt kotoaan heti vaimonsa kuoltua, lähtenyt kiireesti, niinkuin takaa ajettu.

Vasta sitten, kun on päässyt metsään, pitkälle, talottomalle taipaleelle, hiljentää hän kulkuansa ja tuntee samalla rauhoittuvansa.

Hän on istunut pitkän aikaa tien vieressä kivellä, selvitellen ajatuksiaan, aikeitaan… Tuntuu niinkuin olisi hän päässyt pujahtamaan pois palavasta huoneesta, johon on ollut teljettynä ja jossa jokainen silmänräpäys on uhannut tukehtumisella.

Mitä hän nyt tekee, — mihin oikeastaan menee?

Ja hänen on mahdoton ajatellakaan asettuvansa jälleen entiseen kotiinsa, sinne, niille tanhuille, jotka ovat pelkkiä katkeria muistoja täynnä! — Hänestä tuntuu kuin olisi hän itsekin, koko olemuksensa, tympäisevän lian peittämänä… Sitten vasta kun siitä vapautuisi, voisi hengittää! — Yhtäkkiä välähtää hänen mieleensä ajatus: hän myypi asuntonsa, kaiken, koko muistojen rojun ja lähtee ulos avaraan maailmaan — tuuleutumaan! — puhdistumaan! —

Mutta hänellähän on pieni poikanen, Tauno, — kuinka hän siis voipi lähteä —? — — —

"Mikä sinua oikein vaivaa, Paavo?" kysyy Anna serkultaan nähdessään tämän levottomana harhailevan paikasta toiseen ja välistä ajatuksiinsa jähmettyvän.

"Tosiaankin! — Ei sitä muut kun Anna Martikainen kysy vastakuolleen vaimon mieheltä mikä vaivaa —"

"Kyllä se oli rehellinen kysymys, joka ansaitsee rehellisen vastauksenkin: En minä häntä sure, enkä kaipaa… tahtoisin, totta puhuen, olla muistamattakin häntä!" —

Anna katsoo häneen pitkään ja totisesti.

"Niin, — on parasta olla rehellinen itseäänkin kohtaan — sitä tietä pääsee pikemmin tasapainoon… Toinen asia on sitten, onko sinulla todellakin syytä olla niin katkera hänen muistolleenkin —?"

"Hän kavalsi minut — ja onneni." Paavon hampaat kalahtavat kuin kylmässä ja hänen äänessään on kamala kaiku. —

"Onko sitten totta se puhe entisen Kaitorannan Aliinasta?"

Vastaukseksi ryntää kipeä voihkaisu Paavon rinnasta, hän muuttuu vieläkin synkemmäksi ja painaa kasvonsa käsiinsä. —

Pitkän, pitkän äänettömän hetken perästä murahtaa hän: "Totta on." —

"Et ole sitten syyttä kärsinyt, mies poloinen!" —

Annan syyttävä ääni on kuin ihanaa voidetta Paavon haavalle, — sen kova kirvely helpoittuu hetkeksi.

"Se oli kostoa, rangaistusta. — Minä uskoin viekottelevan naisen sanoja, tarkoitettuja valeita, annoin sen pimittää järkeni — ja niin hylkäsin hyvän, uskollisen tyttöni — Aliinan."

Annankin silmissä kimmeltää kyyneleet.

"Vankilasta päässyt pahantekijä tuntee varmaankin samoin kun minä nyt: iloa vapautuksestaan — surua vankilamuistoistaan… Enkä minä tule entiselleni, jos en pääse täältä pois — kauvas!"

"Voithan lähteä."

"Voin, — jos sinä olet sillä aikaa isänä ja äitinä Taunolle?" —

"Kernaasti. — Kun vaan aina muistat, mihin menetkin, olevasi pienen, herttaisen pojan isä." —