VI.
Ohrapään emäntä, jonka hiukset alkoivat jo ennen neljääkymmentä harmeta, on viime vuoden kuluessa ikäänkuin nuorentunut. Hänen otsallaan asuu rauha, silmistään loistaa ilo ja astuntakin on muuttunut kevyeksi kuin tytön.
Äidin muutos on seuraus pojan muutoksesta.
Koko pitkän vuoden aikana ei Kello-Kaisalla ole ollut pienintäkään aihetta panetella Anttia: se poika on ollut kylänsä parhaimpia.
Monta kertaa on hän käynyt kaupungissa tämänkin vuoden ajalla, mutta ei ole mies tullut sieltä, niinkuin ennen humalassa, — eikä ole tarvinnut matkain jälkeen pohmelopäiviä pitää. — Kukaan ei ole vuosikauteen nähnyt Anttia juopuneena — ei ryyppyäkään ottavan.
"Tämä meidän Antti on nyt oikea vesikaartilainen", sanoo isä.
"Niinhän sen on oltavakin!" hymyilee äiti.
Ja Antti itse hymyilee myöskin.
Mutta raittiusseuran jäseneksi hän ei rupea: vahvuuttaanko vahvistaakseen, vaiko heikkouttansa peläten. —
Erilailla kuin ennen luistaa nyt työtkin Ohrapäässä: nuori isäntä on itse ahkeruus — ja esikuva palvelusväelle. Harmokin näyttää iloitsevan rauhallisesta työstä, kun ei tarvitse niinkuin ennen kiitää pitkin pölyisiä maanteitä, ei kiusaantua kärpästen käsissä kuumissa pihoissa, tai talvipakkasessa suojatonna värjötellä.
Useimmin kuin ennen pistäytyy Antti nykyisin naapurin emäntää katsomassa, tämän kanssa hilpeätä leikkiä laskemassa.
Siitä "väliaidan kaadannasta" ei hän vaan virka sanaakaan, — heillä on kuin äänetön sopimus, sitä asiaa leikilläkään koskettamasta. —
On kaunis elokuun ilta.
Ruishalmeet ovat kootut kuhilaille, suviviljat kypsyneet ja puolukatkin ehtineet tienvierelle punoittamaan.
Antti on hijonut viitakkeensa, jossa varsi on miehen mittainen ja jolla hän huomena aikoo kaurasarkoja katkaista. Sen laskee hän tikapuulle, asettaa varovasti siihen, ettei se kenenkään päälle kaatuisi ja lähtee sitten niitettyä piennarta myöten suoraan pellon ylitse Iso-Marttilaan. —
Portilla tulee opettaja Terho häntä vastaan, niin iloisena ja ystävällisenä että Antti oikein hämmästyy.
"Mitähän sen tuon naama nyt noin loistaa…" tuumii Antti vaanien, — hänen sisäänsä on sittenkin jäänyt hitunen routaa opettajaa kohtaan siitä viime kesäisestä juhannusillasta. —
"Joko kauraan on käyty käsiksi?" kysyy opettaja tervehdittyään.
"Huomena aloitetaan."
"Jo se nyt on aikakin, kohta karisee."
"Sen se pian tekee." —
"Kohta sitä minäkin onneni viljan niitän…" hymyilee Terho, viitaten kädellään taloon päin, "… jonka halla taaskin olisi pannut, jos ei tuolta naisen lämmin käsi olisi ehtinyt avuksi!"
"Vai niin —" sanoo Antti hölmistyneenä, tuijottaen opettajaan tajuttomasti.
"Mutta nyt on lopultakin kaikki niin hyvin, ettei konsanaan!" —
"Taidatte olla hyvinkin ihastunut Anna Martikaiseen…"
"Totta puhuen on hänkin niitä tyttöjen parhaita!" vastaa Terho aivankun ei huomaisikaan kaunaa Antin äänessä. —
"Vaan nyt on minunkin jouduttava kotiin ja kirkolle vielä tänä iltana.
— Hyvästi!"
Antti ei astu askeltakaan lähemmäksi taloa, vaan istuu siihen missä on, kiviröykkiön viereen portin taakse.
Kummasti jyskää tunteet hänen tunnossaan ja vinhasti vinkuu epäluulon yltyvä tuuli…
"Mitähän tuo mies oikeastaan sanoi… sitäköhän se tarkoitti? — Ei, ei se voinut sitä olla — — mutta mitäs hittoa se sitten oli…!"
Karkea kirous syöksyy Antin suusta ja tuhoa ennustavin katsein tähtää hän siihen suuntaan, mihin Terho vastikään katosi.
Sitten ei hän itsekään tiedä, kauanko on siinä myllertävin miettein istunut, kun Pikku-Hilman ääni herättää hänet todellisuuteen.
"Käykää toki peremmälle isäntä!" nauraa tyttö.
"Ei meillä ole ennenkään vieraita näin ovensuussa istutettu!" —
Antilla on katkera vastaus valmiina, mutta samassa hän huomaa sen mielettömyyden — ehkempä aiheettomuudenkin — ja pakoittaen itsensä leikilliseksi puhelee hän hetkisen yhtä ja toista tytölle.
Mutta vaikka hän kuinka koettaa hillitä itseänsä ja tekeytyä välinpitämättömäksi Terhon suhteen, kysyy hän lopultakin hänestä Pikku-Hilmalta.
Tyttö, joka on heti huomannut jotakin erikoista Antin käytöksessä, tekeytyy salaperäiseksi ja kertoo veitikkamaisesti opettajan olleen oikein kauan heillä tänä iltana — mitä niillä lienee oikein ollut tekeillä, — sitä hän ei tiennyt — "mutta jonkinlaista kontrahtia siellä vaan rustattiin. —"
"Oliko siinä isäntäkin yhdessä hommassa?" kysyy Antti.
"Oli kyllä."
Se tieto saa Antin aivan suunniltaan, eikä hän sinä iltana astuisi
Iso-Marttilan kynnyksen yli, ei vaikka kuolemalla uhattaisiin. —
"Ja sitten sen piti joutua tänä iltana vielä kirkolle —: pappilaan…"
Antin elämä on yhtäkkiä muuttunut niin tyhjäksi, niin mauttomaksi. —
"Hiisi vieköön, minkälaista vesivelliä se osaa ollakin!" —
Siitä lähtien on hän kotonaan kiukkuinen ja vaativainen.
Ei hänelle kelpaa ruoka eikä juoma.
Näinkin pieni seikka saa hänet suunniltaan: hän istuikse illallispöytään, ottaa leivän ja alkaa siitä viipaletta leikata, vaan kun veitsi sahaa tylsästi leivän sitkeätä sydäntä, suuttuu Antti, viskaa leivän pöydälle ja veitsen lattialle, mennen syömättä kamariinsa.
"Jumaliste, — minkälaisia veitsetkin tässä talossa ovat!" —
Äiti suree jälleen poikaansa, koetellen arvailla syytä tuohon äkkipäätä puhjenneeseen ärtyisyyteen — mutta turhaan.
Viimein puhuu hän siitä isällekin.
"Hitto hänen tuuliaan tietäköön!" murahtaa isä.
Antilta itseltään ei äiti asiata utele. —
Kerran kohtaa Antti kylätiellä Annan.
"Vielähän sinä elät!" huudahtaa Anna iloisesti.
"Jokos minun piti kuoleman sitten —?"
"No siltähän se on näyttänyt, kun ei ihmistä viikkokausiin kuulu, ei näy…"
"Liehän niitä muita mieluisimpiakin kävijöitä — teillä —."
Antti on niin hullunkurisen ynseä sitä sanoessaan, että Annan täytyy väkisinkin purskahtaa nauruun.
Mutta kun Antti yhä vaan murjottaa, muuttuu hänkin vakaiseksi ja tiedustaa syytä "ilmanmuutokseen."
Siihen kuitenkaan selvyyttä saamatta.
Annaa harmittaa Antin ivallinen ja ynseä käytös, — hänkin sanoo jonkun ohdakkeisen sanan — ja niin eroavat he, kumpainenkin suunnalleen, tyytymättömällä, myrtyneellä mielellä. — — —
* * * * *
"Narri minä olen, — oikein hitonmoinen narri!" jupisee Antti kiihdyksissään, kertaillen niitä sanoja monasti päivän kuluessa.
"Mutta en minä sitä enään kauvan ole!"
Illalla etsii hän isän kompeista sen kaapin avaimen jossa tietää isän viinalekkeriään säilyttävän. Saatuaan sen käsiinsä hyökkää hän kaapille, kuin nälkäinen eläin halmeeseen, asettelee vapisevin käsin avainta lukkoon, heti osaamatta — kuuntelee, pidättäytyy ja kuulostaa onko ketään lähettyvillä.
Ei ole.
Avain kiertyy kerran, kiertyy kahdesti, lukko naksahtaa auki ja vanha, tuttu näköala — melkein jo unhoitettu — avautuu Antin silmien eteen. —
Ahnaasti vetää hän alkohoolin voimakasta hajua sieramiinsa, nauttii siitä ja hymyilee —
"Oi sinä kirkas ja makia —" virkkaa hän ivalla, oman povenpoltteensa uhalla, ottaa kaapista pullon ja lasin, sulkee oven ja menee omaan huoneeseensa.
* * * * *
Elokuun illan hienoisen hämärän laskeutuessa pihamaalle ja ensimäisen kalpean tähdentuikkeen syttyessä taivaalle, astuu Antti jälleen ulos huoneestaan.
Hän on iloinen, uhmaavan huoleton —
Tuuli se kukkaa heiluttelee
Kahden puolen aitaa —
Naapurin tyttö se kullakseni
Piankin tulla taitaa! —
Antti istuu portaille hetkiseksi ja kun ei kukaan näe pui hän
puristettua nyrkkiä Iso-Marttilaan päin. —
"Minusta nähden, elä siellä miten haluat — hyväkin röökinä… Nyt vaan et minua enään narraa — et jumaliste narraakaan!" —
"Kaikkien tähden tässä suremaankin — pyh — niinkuin minä olisin hänen varassaan… minä!" —
"Pikku-Hilma on ihanainen kuin päivännousu — iloinen kuin sirkka — houkutteleva kuin lammen lumme — o-ni! Piikatyttö monin verroin emäntäänsä ehompi…" —
"Mahtaa se Anna Martikaista harmittaa, kun naapurin isännät noin vaan hänet sivuuttaen, poimii tyttösen kuin kukkasen juuri hänen ylpeän jalkansa juuresta!" —
Hämärän harmaa huntu tummenee, äänet talon ympärillä vaikenee. Suuri, lämminrintainen maa-emo näyttää nukahtaneen ja taivas levittää vasta kesätallesta otetun tähtivaipan sen hartioille. —
Antti astuu horjahtavin askelin naapuritaloa kohti. — Lauhassa iltayössä kuuluu hiljainen koputus Pikku-Hilman aitan ovella ja väräjävä ääni pyytäen toistaa:
"Pikku-Hilma!" —