VII.
Avolieden räiskyvä tuli on aurinkoakin armaampi pitkinä, pimeinä syyspuhteina, kun ulkona tuulee ja sataa ja lehdettömät puut suhisevat synkeätä syyslaulua.
Väki istuu hiljaisena puhdetöissään Iso-Marttilan avarassa tuvassa: rengeillä ovat työreet tekeillä, emäntä ja palvelustytöt istuvat surisevien rukkiensa ääressä, sormiensa nopeilla liikkeillä ujuttaen kuontalon pehmeän käärön lujaksi hohtavaksi langaksi, jota lyhdyn teräsnielu ahnaasti nielee ja pyörä kiivaasti rullalle pyörittää.
Pikku Tauno on päivän puuhista uupuneena kallistanut päänsä Annan helmalle ja nukkunut siihen. Lieden hehkuva lämpö on maalannut kosteat ruusut pyöreille poskipäille ja käsi pitelee unessakin lujasti päreestä tehtyä kolmio-ristikkoa, jonka Juho on äsken muovaellut hänelle.
Vanha isäntä, jonka jäsenkolotus on kokonaan kytkenyt vuoteeseen, lojuu miettiväisenä, kädet niskan alla, sängyssään ja katselee seinällä vaappuvaa valoa. —
Noin hän on nähnyt sen monen vuosikymmenen ajan tuossa tanssivan, illoin ja aamuin tupaa ja perhettä valaisevan, lämmittävän —
Vaan kauvanko saanee enää sitä katsella?
Haudan hiekkaisilla seinillä — mihinkä sitten suljetaan — eivät lieden lämmittävät valot väiky…
Siellä saa maata liikkumatta, ahtaitten lautojen väliin sullottuna, — eikä tunne, ei tajua enään niitä asioita, jotka elämää sulostuttivat: ei tuvan lieden lämmintä, ei piha-apilan tuoksua, ei lasten elämänhaluista hälinää — ei mitään! — Käsi on kylmä, — silmä sammunut, — ja kirstun kantta kiinnittää vahva, rautainen naula — huu! — Siihen asti on nopsajalkainenkin päässyt — ei etemmäs…
Mutta henkeä ei pidätä hauta, sen lentoa ei kytke karkea, keltainen sora, — se leväyttää kerran vaan siipiänsä, niinkuin lintu, ja kohoaa toisille kotituville, lämpöisemmille avoliesille! —
Sellaisia mietti vanha isäntä vuoteellaan.
"Kerropas nyt jotakin illan kuluksi, isä", virkkaa Anna.
"Mitäpäs minä nyt. — Eikö liene kerrottavani jo kerrottu."
"Isännän tarina varastohan on loppumaton!" —
"Loppunsa on kaikella ilman alla. — Mutta laittakaa pojat rekienne nokat vähän pystymmät, helpommin kulkevat ensitalven paksussa hangessa." —
"Mistäs isäntä vielä tietää minkälaiset ensitalven hanget ovat?" —
"Kuret lensivät kovin korkealla lähtiessään." Isäntä huokasee raskaasti — "Korkealla lensivät, korkealla." — Sitten kertoilee hän muistojaan runsaslumisista talvista, minkälaista oli milloinkin ollut ja minkänäköisiä muotoja talvi milloinkin oli talon ympärille muovaellut.
Aittarivin eteen se ainakin juoksutti pitkän, kaarevaharjaisen kinoksen, jonka lävitse joka talvi korkea seinäinen tunneli puhkaistiin.
Mutta kerran, kun lunta oli ollut enemmän kuin kolmena talvena yhteensä, oli se eräänä pyry-yönä haudannut pienen jauho-aitan aivan näkymättömiin. —
Karjakko kun aamulla oli mennyt lehmille juomajauhoja hakemaan, ei ollut nähnyt edes harjaakaan — ja työtä siinä oli tehty, ennenkuin aitan ovi oli hangesta löydetty. —
"Taisivat jäädä lehmät sinä aamuna suurusjuomatta…"
"Jäivät ne, — hyvä kun illakseen saivat." — "Pikku-Hilma pelästyisi sellaista nietosta ihan kuollakseen —"
"Höpsis! — 'Pikku-Hilma' ei olekaan arkalasta kotoisin." —
Anna on jo pitemmän aikaa ihmetellyt, mikä on Pikku-Hilman muuttanut.
Sillä ei ole tyttö enään entisensälainen. Nykypäivinä sattuu jo sellaisiakin hetkiä, jolloinka silmä ei enään naura, eikä kieli peiponlailla laulele. — Poskien rusokin on hiukkasen vaimentunut, — tosin hiukkasen vaan — ja huulten mansikatkin haaltuneet…
Kenties se on ohimenevää, jotain satunnaista, vähäpätöistä sairautta, arvelee emäntä ja kun hän jälleen, milloin navetasta, milloin kaivolta, kuulee tyttösen helähtävän laulun, tuntee hän ilon levollisuutta mielessään.
Herra varjelkoon hänen pihlajamarjaansa milloinkaan rypistymästä! —
Kauan sen jälkeen kun muut iltasin ovat vaipuneet unen uumeniin, valvoo
Anna kamarissaan kauniitten käsitöittensä ääressä.
Lampun valo lähettää pitkän valojuovan pimeään pihaan — lähettää kauemmaksikin: pellon ylitse naapuriin! —
Sinne saapuu se väräjävänä säteenä ja väräjävin sydämin ottaa Ohrapään nuori isäntä sen vastaan. —
Se mustareunainen väärinkäsityksen pilvi, joka syyskesällä uhkasi heidän suhdettaan, on hävinnyt.
Avomielisyyden ensimäinen kosketus on sen hajoittanut.
Anna on nauranut sydämellisesti Antin kertoessa epäilyksistänsä:
"Voi, voi sinua mieletöntä poikaa!"
Ja Antti on ollut nolona, kun Anna on ilmoittanut lainanneensa opettaja Terholle muutaman summan rahaa, jota Terho oli pyytänyt, voidakseen viettää häitään, sillä hän oli ollut jo useampia vuosia kihloissa ja olisi täytynyt pitkittää kihlausaikaansa vieläkin, jos ei olisi saanut seisovaa lainaa asioittensa auttamiseksi.
"No kun minä luulin, että se mies viepi sinut kokonaan…"
Vaikka ulkona on syys liejuisine teineen, alastomine lehtoineen ja auringottomine aikoineen, on Annan rinnassa kirkkahin kevät — elämän ajan paisteisin päivä! —
Annalla on ollut aina sellainen tunne, ettei hän onneaan koskaan täytenä saavuta, lempeään milloinkaan heilimöivänä löydä…
Ja nyt! —
Nyt käypi onni avosylin häntä vastaan, lempi päivännousuna punoittaa! —
Antti on raitis kotiturpeen puskija.
Ja Antin silmä loistaa Annalle niinkuin tähti! —
* * * * *
Lokakuu on lopullaan.
Rannat ovat riitteessä ja maantie kovana niinkuin olisi se kauttaaltaan saanut kalliopohjan allensa. Karja on jälleen kytketty navettaan, Muurikin kello ripustettu liiterin naulaan hevosen ja lampaan kellon keralla ja talviset askareet ovat navettapihassa alkaneet.
Pikku-Hilma nostaa vesisaavia väkinäisesti, ponnistamalla, silmissä kaikenaikaa tuskallinen ilme —
Mennessään heinälatoon, vasikoille illallista noutamaan, huokasee hän raskaasti ja pyyhkäsee salaa huivinnurkalla silmiään…
Takaisin tullessaan näkee hän Antin puhuttelevan Annaa ylhäällä pihaportin luona, näkee kuinka reippailta ja huolettomilta ne kumpikin näyttävät — ja juoksujalkaa kiidättää hän heinäsylyksensä vasikkakarsinalle, pudottaa sen umpimähkään sinne ja jääpi voimatonna aitaa vasten nyyhkyttämään…
"Tuohan nyt lentää niinkuin päätön kana ehtivät ne vasikat nyt vähemmälläkin…" toruu Karjakko-Heta, jota Pikku-Hilma töytäisee mennessään, vaan ei hän huomaa tyttösen kuohuvaa mieltä, luulee tämän vaan vallattomuuttaan juoksentelevan, niinkuin ennenkin, kun on ollut monta kertaa suistua suinpäin navetan lattialle Pikku-Hilman vihurina ohi kiitäessä.
Sinä iltana ei Pikku-Hilma joudukaan ensimäisenä navettatöistä kartanolle.
Vanha Heta on jo kantanut monta sylyksellistä halkoja kyökin eteen, kun emäntä tulee ovelle ja kysäisee Hilmaa.
"Ka, eikös se vielä tullutkaan… eellehän tuo on aina ennen ennättänyt…"
Anna odottaa pitkän hetken tyttöä tulevaksi, vaan kun ei kuulu, ei näy, menee hän navettapihaan katsomaan.
Pikku-Hilma kyyköttää käppyrässä vasikkakarsinan aidan vieressä ja itkee, itkee niin että sydän on pakahtua…
Puolipyörryksissä viruu hän siinä, eikä huomaakaan Annaa, ennenkuin tämä nostattaa häntä kainaloista.
"Herran tähden, lapsiraukka, mikä sinun on!"
Pikku-Hilma hytkähtää, koettaa nousta, vaan lyyhistyy takaisin tilallensa.
"Pikku-Hilma, oletko kipeä —? Mikä sinun on —?"
Emännän äänessä on itkua ja hätää sekaisin.
"Sano, sano!" —
Mutta tyttö ei osaa sanoa sanaakaan — itkee, nyyhkii vaan…
Anna tarttuu uudelleen häneen, ja viepi hänet voimakkaiden käsivarsiensa varassa oven suuhun, jossa on valoisampi.
"Voi hyvä Jumala, kuinka kalpea sinä olet!"
Silloin tyrskähtää Pikku-Hilma lohduttomasti, painautuu nöyränä Annan jalkoihin ja hokee:
"Minä tahdon kuolla… minä tahdon kuolla…"
Kamala aavistus värisyttää Annan sydäntä ja pimentää hetkiseksi ilman hänen silmissään, kun hän kyyristyy alas itkevän viereen. —
"Emäntä, minä olen niin onneton…"
Sanat tulevat kiskomalla Pikku-Hilman suusta, mutta ääni tulkitsee estämättömästi kaiken sen, minkä sanat jättävät ilmaisematta…
"Kuka sinut on onnettomaksi tehnyt?"
"… Antti…"
"Antti! Perttilänkö, — vai —?"
Lause katkeaa emännän suuhun —
"Ohrapään…" kuuluu hiljainen kuiskaus.
"Ohrapään!" — kirkaisee Anna, ilma pimenee uudelleen hänen ympärillään, korvat alkavat suhista ja sydän jyskii vaikeroiden käsittämättömän tuskan kourissa.
— — Miks'et tule salama syksyn kolealta taivaalta, harmaiten pilvien povesta ja iske kerralla — —
Pikku-Hilma katsoo kyyneltensä lävitse emäntään. —
"Voi — voi, mikäs teillekin tuli!" —
Anna tulee hetipaikalla tuntoihinsa.
Näköjään rauhallisena taluttaa hän Pikku-Hilman tupaan, hoivaa hänet vuoteelle ja käskee lepäämän hiljaa että tointuisi. —
"Johan minä sanoin", selvittää hän, tuskaansa hilliten ja levollisuutta teeskennellen, "ettei ne nyt ole oikein Pikku-Hilman asiat, kun niin kauan navetan puolella viipyy." —
"Kipeäksikö se on kääntynyt?" —
"Niin sanoo koskevan, — vaan kunhan lepää rauhassa, niin ehkä se menee ylitse." —
Pikku-Hilma makaa liikkumatonna, silmät ummessa, kyynelten tihuessa vielä silmän nurkista, mutta kärsivä ilme suun ympärillä laukiaa hiljalleen. —
Tauno tulee vuoteen viereen, painaa kätensä tyynnyttävästi hänen otsalleen ja virkkaa:
"Elä yhtään hätäile — ole aivan huoleton, — kyllä sinä paranet, kun
Anna-täti hoitaa sinua! Niinkuin minäkin paranin." —