VIII.
Anna kulkee koko illan kuin suossa. — Tuvan jykevät honkaiset siltapalkit tuntuvat hyllyviltä mättäiltä hänen jalkojensa alla — ja hän pelkää joka hetki vaipuvansa suon pohjattomaan silmään…
… Se suo leviää hänen ympärillänsä rannattomana lakeutena, se katselee häntä kauheasti mustilla, sammalreunaisilla liejusilmillään. Eikä sen ammottavien syvänteiden ylitse juokse ainoatakaan pitkospuuta…
Yö armahtaa vähäisen yksinäisyydellään, mutta sen pimeys soi lakkaamatta kuolinkellojen äänellä. —
Pim — pom — Pim — pom — Pim — pom — pom — kumajavat ne lakkaamatta, riippuen raskaina leijuvan lumipilven reunassa.
Annasta tuntuu kuin makaisi hän syvän veden pohjalla ja näkisi sen läpi pilvisen yön taivaan.
Samalla eroittaa hänen korvansa jostain kaukaa vaikeroivan pikkulapsen äänen ja hänellä on hämärä tietoisuus siitä, että nuo pimeän kuolinkellot soivat joko hänelle, taikka tuolle etäällä itkevälle lapselle. —
Mutta kummalleko — —?
Sinä yönä sataa ensimäisen lumen, mutta sitä on vain hiukkasen, niinkuin voiteeksi routaisen maan haavoille…
"Sanoitko sinä siellä Saranpään pellolla ruislaihon olleen liian tiheän?" kysyy isä aamulla Annalta.
"Sanoin…"
"No laskekaa nyt lypsylehmät sinne muutamaksi tunniksi laitumelle." —
Anna astuu kiireesti kujaa myöten edellä ja ammuen hölkyttelevät lehmät perässä. Niillä näkyy olevan aavistus jostakin odottamattomasta hyvästä. — Pellon veräjällä tunkeilevat ne maltittomina Annan ympärillä, eikä tämä ennätä puoliakaan veräjä puita irroittaa, ennenkuin ne jo toinen toisensa perästä loikkaavat tumman vihreälle, mehevyyttään tihuvalle saralle. —
"Syökää nyt…" sanoo Anna aitaa vasten nojaten. — Kuinka armahtavasti kolea syystuuli polttavaa otsaa hiveleekin…
Kotiin päin astuessaan kohtaa Anna odottamatta Antin, metsän rannassa.
Iloisesti naurahtaa Antti jo etäällä ja heittää kirveen olalta toiselle.
"Hyvää huomenta Anna! — Aikaiseempaa sinä olet ensimäisenä talviaamuna liikkeellä!" —
"Minun hyvät huomeneni ovat olleet ja menneet. —"
Antti katsoo kummissaan Annan synkeätä muotoa.
"Anna!"
Anna ei voi, eikä tahdo pidättäytyä hetkeäkään, hänen tapansa on aina, vaikeimmissakin, toimia ripeästi.
"Mitenkä sinä olet menetellyt Pikku-Hilman kanssa — — ja mitenkä niin kurjasti olet voinut pettää mi-minutkin…!" hänen äänensä vapisee voittamattomasti, sortuen itkun ja nyyhkytysten rajalle… Antin kirves putoaa kolahtaen lumirintaiselle kivelle. —
"Sano!" —
"Herra Jumala, Anna, mitä nyt onkaan tapahtunut —?"
"Kuulithan, että minä kysyn sitä sinulta." Antin kasvot ovat niin valkoiset, kuin olisi viime yö satanut niihinkin lumen.
Hänen kätensä vapisevat, eikä hän uskalla katsoa Annaa silmiin.
"Sellainenko sinä olitkin!" — Anna kääntyy mennäkseen, kylmästi, ylpeästi, mutta Antti puristautuu kaksin käsin hänen ranteeseensa eikä päästä.
"Kuule, Anna, kuule!" rukoilee hän kuin hukkuva pelastustaan. — "Mitä minä lienen tehnytkin, tein hurjan mustasukkaisuuden vallassa… kun luulin, kun jo olin varmakin siitä, että toinen sinut viepi. —"
Anna hymyilee halveksivasti. "Luuletko että minä voin kunnioittaa sellaista rakkautta —?"
Hän tahtoo riuhtaista itsensä irti, mutta Antti puristaa kätensä vieläkin lujempaan. —
"Anna, enkö minä enää milloinkaan voi nousta sinun silmissäsi?" —
"Täytä velvollisuutesi."
Antti katsoo kysyen. —
"Pikku-Hilmaa kohtaan."
Silloin päästää Antti itsestään Annan käden, lysähtää, kuin lyötynä lumiselle kivelle ja peittää kasvonsa käsillään.
"Ja sinua minä en koskaan, koskaan —" ruikuttaa hän.
"Et milloinkaan!"
"Anna, minä en voi —"
"Johan sinä olet voinut!"
"Mutta minä en voi mennä Hilman kanssa naimisiin — — — ja nähdä sinua…"
Anna tekee kärsimättömän liikkeen käsillään.
"Antti!" sanoo hän sitten, hetken katseltuaan miehen masentunutta muotoa ja hänen äänensä soi melkein lempeältä.
"Jos sinussa on enää hivenekään ihmisyyttä jälellä, teet sinä sen, sillä se on sinun velvollisuutesi — niin, se on meidän velvollisuutemme. —
"Pikku-Hilma kertoi kuinka lämpimästi sinä olit kuvaillut hänen emäntänä oloaan Ohrapäässä…"
Ne sanat viiltävät kuin terävät puukot Antin korvia.
Omantunnon terävät puukot. —
"Anna Jumalan tähden minulle anteeksi…"
"Jos sinä anteeksiannolla tarkoitat sitä että me, Pikku-Hilman kunnian ja oikeuden päällitse tallaten, astuisimme vihille, niin — niin tiedä toki, etten minä milloinkaan voi sellaista askelta ottaa."
"Sekö on sinun viimeinen sanasi?"
"Ei aivan, — tahdon vielä lisätä sen, että sinun tulee kohdella hyvin Pikku-Hilmaa, kaiken elinaikanne — elä unhoita sitä!" — Sitten kääntyy hän menemään. Kylmänä, repivänä virtana kulkee tuuli autioitten peltojen ylitse. Se pistää ahnaan kielensä jokaiseen pienimpäänkin soppeen, — ikäänkuin peläten menneen kesän onnistuneen piiloittamaan niihin muistojansa…
Kun Anna tulee kotiin on isä yksin tuvassa.
"Isä —" sanoo hän silloin hiljaa ja painaa päänsä ukon syliin. —
"Mikä sinun nyt on lapseni —?"
"Niin isä, minä sanon vaan sinulle, ettei Iso-Marttilassa tule olemaan isäntää, niinkauvan kun minä olen täällä emäntänä…" —
"Mitä sinä sanoitkaan, Anna!"
Mutta Anna ei sano enään mitään, painaa päänsä vaan lujemmin isän polvea vastaan, vuolaan kyynelvirran päästessä valloilleen — — —
Hiljaa, hyvin hiljaa, hivelee isä hänen tukkaansa…
* * * * *
Niinä päivinä saapuu kirje Paavo Martikaiselta Amerikasta. Sen jokainen sana henkii heilimöivää elämän iloa ja kertoo miehen täydelleen vapautuneen siitä kalvavasta tunteesta ja "tympäisevästä liasta" joka hänet lähtönsä edellä oli masentanut — —
"Muutama viikko sitten kirjoitin Aliinalle ja pyysin häntä, — jos hän voipi kaikki entiset unhoittaa, — tulemaan tänne luokseni.
"Ja hän tulee!
"Pyysin hänen tuomaan Tauno pojankin tullessaan, jos et sinä välttämättä tahdo pitää häntä vielä luonasi", kirjoitti Paavo.
Anna huutaa hetipaikalla Taunon pihalta sisään, istuttaa pojan polvelleen ja sanoo:
"Isä kutsuu Tauno-poikaansa luoksensa, sinne kauvas, vieraaseen maahan, — tahdotko lähteä?"
"Lähteekös tätikin?" —
"En. Minä olen aina täällä kotimaassa, — täällä Iso-Marttilassa." —
"Sitten olen minäkin täällä", päättää varmasti pikkuinen mies.
Anna painaa lämpimän suutelon pojan poskelle, eikä henno laskea häntä sylistään pitkään aikaan — — Hänelläkin täytyy olla joku, jota rakastaa! —
"Ja kuulehan isä! — Iso-Marttila ei sittenkään, nimellisestikään, luisu pois Martikaisen suvusta, kun Tauno, minun jälkeeni, ottaa isännyyden täällä", sanoo hän voitonriemuisalla äänellä.
"Sen sinä toki ostit kovin kalliilla hinnalla…" hymähtää ukko hellivästi.
Uusi oluttehdas.
Se seistä törötti kuin mikäkin herraskartano, kauniilla kuusikkokummulla, maalattuna ja kaksikerroksisena, kohottaen kaitaisen, rautalankojen tukeman torvensa yli puitten latvojen ikäänkuin huomauttaakseen yliherruudestansa paikkakunnalla.
Tehdasrakennuksen pohjoispuolella, rehevimmän kuusikon sylissä, piilottelihe suuri, tiilinen kellari, jonka raudotettu ovi oli yhtä vahva ja vankka kuin lääninvankilan portti. Mutta talletettaviaan ei se yhtä itsepintaisesti sulkenut holveihinsa, päinvastoin avautui se suurella riemun rytinällä joka kerta, kun suuret olutkärrit ajettiin sen eteen kuormitettavaksi, taikka tuli yksityisiä paikkakuntalaisia, jotka kantamalla veivät olutkorinsa, joko koteihinsa taikka läheisen metsän siimekseen nautittavakseen.
Se, — uuden oluttehtaan kellarin ovi, ei milloinkaan tylynä sulkeutunut, kun vaan joku tuli vaatimaan sen talletettavien vapauttamista. Sen ei tarvinnut, niinkuin vankilan portin, odottaa mitään erikoista määrähetkeä avautuakseen, sillä se, vastoin tuhansien vakaumusta, oli varma siitä että ne annokset mitkä sen kynnyksen yli kulkivat, eivät olleetkaan mitään yhteiskunnalle vaarallista ainetta… Mutta useat paikkakuntalaiset, varsinkin työmiesten vaimot, olivat asiasta aivan päinvastaista mieltä. Sillä juuri heidän kodeissaan näyttäytyivät seuraukset surullisimmilta. —
Jo silloin, kun uuden paljonpuhutun oluttehtaan perustöitä alotettiin, lepäsi Aholanrannan Marin otsalla alituinen huolen pilvi ja se, mitä hän jo silloin ennusteli, toteutui, sittemmin ajan kuluessa täydelleen.
Hän oli kohta kymmenen vuotta elellyt Aholanrannan pikkutorpan emäntänä ja ollut aina tyytyväinen päiviinsä, joskaan ne, suuren lapsijoukon keskellä, eivät liian loistavia olleet. — Mutta mies oli ahkera, hyväluontoinen ja säännöllinen ja ne ovat aina arvaamattomia etuja avioliiton kivilouhimolla. — Tosin hänkään ei ollut täysin raitis — sellaista oli tuskin yhtään paikkakunnalla — vaan siitä huolimatta oli perhe-elämä täysin onnellista, sillä Mari saattoi antaa anteeksi ne harvalukuiset "pöhnät", jotka Tuomas itselleen hankki vuoden vieriessä. — Lähin kaupunki oli muuten moniaan penikulman päässä, joten viinan hankinta sieltä saattoi tapahtua vain aniharvoin, suuremmiksi juhliksi. — Silloin tapahtui sen osto "yhtiössä", siihen ottivat osaa niin isäntämiehet kuin torpparit ja rengitkin… Se oli osuustoimintaliikettä, täysin perehtynyttä siinä muodossa, vaikkei muilla aloilla vielä ottanut orastuaksensakaan. — Tapahtui tavallisesti että joku isännistä lähetti torpparinsa "päivätyöstä" tälle kaupunkimatkalle, joka tavallisella ajalla ja kelillä kesti kello neljästä aamulla seitsemään tai kahdeksaan illalla, mutta lähetettävä ymmärsi asian aina luottamustoimeksi ja siinä se sitten tuli koko kylänkin tarve tuoduksi… Eikä nämä harvalukuiset kerrat kyenneet järisyttämään rauhallisen paikkakunnan siveellistä eikä aineellista pohjaa. —
Uusi oluttehdas sen sitävastoin kykeni tekemään. —
Alussa sen vaikutus näytti tosin viattomalta ja vähäpätöiseltä, niin että ainoastaan ajattelevimmat ja kaukonäköisemmät saattoivat huolehtia siitä, mutta mitä pitemmälle aika kului ja olutkorien kanto tiheni, sitä suuremmaksi kasvoi tyytymättömien luku, sitä katkerammaksi vaimojen valitus. — —
Aholanrannan Mari ei milloinkaan sättinyt miestään, vaikka tämäkin yhä useammin alkoi istua tovereittensa seurassa olutkorin ääressä. Sopivissa tilaisuuksissa koetti hän vaan saada Tuomaalle selväksi mihinkä tämä tällainen elämä lopulta vie ja mihin se jo on vienytkin.
"Luuletko että tuo on hyväksi esimerkiksi lapsille?" kysyi hän. "Mitä ne oppivat arvelemaan isästä, joka jo lyöpi laimiin työpäiviäkin, kätkeytyäksensä metsään tai saunan nurkkaan juopotteluhommissa."
"Eihän ne lapset ole sitä näkemässä — sen varan olen kuitenkin pitänyt."
"Niinkuin ne eivät tietäisi missä olet ja mitä teet… Vai luuletko että minä jaksan koko ikäni pestä sinun isänkunniaasi lastemme edessä?"
"Olenkos sitä vaatinut sitten…"
"Puuttuu vielä se, että sinä sitä vaatisit."
Tuomas suuttui tavallisesti tällaisista keskusteluista näennäisesti — sentähden vaan, että hän katsoi miesarvonsa vaativan sitä — mutta sisässään hän myönsi Marin moitteet täysin oikeutetuiksi. — Hänen omatuntonsa oli aina ollut täydellisessä sopusoinnussa vaimonsa mielipiteitten kanssa.
* * * * *
Kun uusi oluttehdas oli kaksi vuotta "vaikuttanut" paikkakunnalla, tunsi tehtailija itsensä ja kukkaronsa täysin tyytyväiseksi. Liike alkoi luistaa paljoa paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan ja se sai hänet sekä hänen perheensä, onnellisten unelmien valtaan…
Salli-neiti, joka jo useita vuosia sitten oli saanut isältänsä luvan päästä Pariisiin, niinpian kuin varat vaan sen sallivat, näki nyt ihanimman toiveensa olevan täyttymässä. — Hän siunasi sydämessään isän viisasta ajatusta perustaa oluttehdas Kuusimäelle, sillä tämä toimenpide oli kasannut nekin setelit isän kassakaappiin, jotka antoivat hänelle mahdollisuuden päästä toivottuun, ihanaan maailmaan!
Hän oli vielä niin lapsellisen herttainen, tuo tehtailijan Salli-neiti, että melkein ilosta hyppeli, mitään muuta tekemättä, kun lähtöpäivä läheni.
"Ja nyt minä lähden kävelylle, sanomaan jäähyväiseni ihanalle kotiseudulle!" riemuitsi hän solmien hatun sinistä harsoa leukansa alle. Ja meni.
"Pistäynpäs tuolla mökissäkin!" päätti hän tultuaan lähelle
Aholanrantaa.
Tuvan ovi oli auki ja ilta aurinko paistoi vienosti vasta pestylle lattialle.
"Hyve päive!" tervehti tulija ovelta.
"Jumala antakoon!" vastasi Tuomas ovensuun penkiltä, ottaen lakin päästänsä ja työntäen sen taakseen piiloon. —
"Aj, teelkö sine asukin, sine Eljas poika, joka toi meille se punase mansika… niin söötti, niin make…" rätysti neiti iloisesti.
"Täällähän minun kotini on."
"Ryökkynä on hyvä ja istuu."
"Kiitosta paljo! No mine istu vehen… Ja tuo sine Eljas viel huomen aamun mansikat minulle. Ilta junalla mine lähde Parisiin, Franskan maalle. — Tietekö Eljas sen?"
"Tiedän."
"Vai niin kauvas ryökkinä matkustaa? Huvittelemaan kait?"
"Jaa, ei mine yksi huvittelemaan… Te ei sen ymmärdä, mut korkeampi sivistys vaatii, att pite osa se fiini franskan kieli. Ja mine lähe oppimaan sen."
Mari, joka hämmenteli liedellä vellipataa, sai äkkiä veret poskilleen ja halveksien katsahti hän puhujaan. — Hän halusi sanoa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin edelleen.
"Kyllä minä ymmärrän", tokaisi Eljas poika, "opettaja on siitäkin joskus puhunut… Mutta eikös neidin ensin pitäisi oppia suomenkieltä, kun kerran on suomalainen…"
Äkkiä muuttui Marin halveksiva katse ja ihaillen, melkeimpä ylpeyttä säihkyen kääntyi se poikaan. — Mutta mitään ei hän nytkään sanonut. —
Neiti punastui hieman ja sanoi:
"Mine osa ju suomea hyve paljo… at mine ei tarvitse teme talonpoika kieli sen enempi — mut franska mine kyl tarvitsen", ja hyvätuulisena kuten tullessaankin lähti hän tuvasta mielessä tuleva Pariisin matka, joka oli jo niin lähellä, lähellä!
Mutta se mikä oli kaukana, kauvimpana hänestä — se oli oman kansallisuutensa tunto, sen kieli ja rakkaus siihen. — Eikähän hän tarvinnutkaan sitä — talonpoikien kieltä — korkeampi sivistys velvoitti, vaati osaamaan ranskaa…
Vaikkei kohtaus syvempää vaikutusta tehnytkään tehtailijan neitiin, kertoi hän sen kuitenkin kotonansa.
"Vai niin! Vai jo tuollaiset töllin poika-riiviöt hyppelehtivät sivistyneitten ihmisten silmille!" kivahti tehtailija ja siniset suonet hänen leveällä otsallansa paisuivat pelottavasti. "Kyllä minä opetan ne!"
Ja muutamana päivänä sen jälkeen, kun hän sattumalta tapasi Aholanrannan Tuomaan, käski hän häntä muun pahemman uhalla antamaan hyvän selkäsaunan pojallensa, niin että se vasta oppisi oikealla tavalla kohtelemaan parempia ihmisiä…
"Eihän se poika mitään pahaa tarkoittanut…"
"Jaa mut mine sano, at sine anta nyt selkä sen! Ja teke sine töö ja maka sine öö, — mut parempi ihmisi et sine saa söö…!"
"Itse sinä ihmisiä syöt…", ajatteli Tuomas mutta sanoa ei hän sitä olisi voinut, siksi oli hän liian arka ja hyväluontoinen. Mutta kotiin tultuansa oli hän niin kiihdyksissä, että tosiaankin vähällä oli panna täytäntöön tehtailijan määräyksen selkäsaunasta…
"Sinun tähtesi, hiton poika, saapi tässä kaikenlaista mieliharmia", murisi hän.
"Kun on niin typerä että ottaa sen harmiksi", vastasi Mari. "Anna vaan pojan olla rauhassa, sillä siinä asiassa hän ei pienintäkään pahaa tehnyt! Kun sanoo sen mikä on totta ja oikeata, niin ei ole mitään syytä perästä päin pahoitella."
"Tarvitsiko sen nyt mennä sitä sille ryökkynälle sanomaan."
"Sillehän se juuri oli sanottava. Tee aina niin Eljas, jos tahdot miehestä käydä — se on äitisi neuvo!"
"Yllytä tuota vielä…"
"En yllytä, — opetan! Sinäkin olet aina valmis takana päin sättimään herroja ja kapitalisteja, vaan kun sitten joskus sattuu hetki, jolloinka pitäisi ja olisi tilaisuus sanoa niille totuus vasten naamaa, niin silloin pistät nyrkit housun taskuun ja pokkuroit vaan että kyllähän minä… Sellainenko se miestä somistaa?"
* * * * *
Seuraavien vuosien kuluessa laajennettiin oluttehdasta perinpohjin. Uusi tilavampi kellarikin oli rakennettava entisen sivulle. — Tilauksia etempää, niinkuin paikkakunnaltakin saapui entistä enemmän — ja entistä enemmän kantoivat työmiehetkin olutkoreja metsään tehtaan läheisyyteen tai koteihinsa.
Entisestä rauhallisesta paikkakunnasta oli tullut oikea tappelujen ja huonon elämän tyyssija. Alaikäiset poikasetkin, jotka ennen oudoksuen katselivat aikamiesten juhlajuominkeja, toimittivat nyt salavihkaa itselleen "tehtaan kaljaa", maistellen sitä ensin syleksien ja irvistellen, mutta sittemmin hyvällä halulla.
Olut oli tullut kaikille välttämättömäksi. —
Mutta sitä myöten aleni varsinkin työkansan varallisuus nopeasti. Monessa kodissa, jossa leipää oli ennen ollut ainakin riittävästi, vallitsi nyt surkuteltava köyhyys. Entisistä rivakoista, huolehtivista perheenisistä oli tullut velttoja, unelijaita nahjuksia, joille perheensä toimeentulo ja hyvinvointi oli enään vaan toisarvoinen asia. Äidit olivat käyneet tuskaisiksi ja kiukkuisiksi, sillä niitten hartioille oli sekä töitten, että surujen kuorma lisääntynyt. Heidän sydäntensä valtavin ajatus oli musta, uhkaava tunne tehtailijaa ja hänen tehdastansa kohtaan…
Jo sitä oli alkanut miehetkin sadatella. — "Tulikin tänne tekemään tuon turmion pesänsä", sanoivat.
"Jos ei olisi — ei kaivattaisi."
Mutta siitä huolimatta kantoivat he korin toisensa perästä tehtaan kellarista…
Aholanrantakaan, vaikka siellä oli toimelijain emäntä ja vähemmän ryyppivä isäntä, ei ollut säästynyt sen yleisleiman väriltä, jonka tehdas oli ympäristöönsä painanut.
Hiljainen kotionnikin oli paennut kuin säikkyvä impi kauvas ja kadoksiin sieltä, missä musta, inhoittava olutpullo teki itsensä kaikkivaltiaaksi.
Oli muutama tyyni kesäinen sunnuntai ja Aholanrannan tupaan oli kertynyt joukko lähiseudun miehiä.
Ne olivat niitä parempia, itsenäisempiä, jotka olivat jaksaneet säilyttää ainakin yhtäsuuren vallan itsensä yli, kuin minkä olivat luovuttaneet siitä tehtailijalle hänen tehtaansa tuotteen kautta.
Ja katkeria sanoja he singauttelivat siinä tuosta yhä "pöyhistyvästä pohatasta."
"Hyvähän niitten herrojen on elää kellotella, — minkä hänenkin, — köyhän hiellä elää, köyhän pennit kokoaa…"
"Niin on laittanut asuntonsakin, kun keisarin palatsin…"
"Eikö lie paikoin komeampikin."
"Mikäs on laittaissa kun työmies rahat antaa!"
Mari, joka peräikkunan alla kampasi nuorimman lapsensa hiuksia, kuunteli rypistetyin kulmin miesten puhetta. "Kyllä olette raukkoja" ajatteli hän, mutta istui äänetönnä kuitenkin. Hänen puheistaanko se asia olisi parantunut — olihan hän koettanut joskus niille puhuakin…
"Kuuluu sellaisia pitojakin pitävän, että viinit ja samppanjat virtaa."
"Niin kuuluu. — Vaan tullappa kerran sellainen aika ettei olisi sitä turmion lientä herroilla eikä talonpojilla… Mitähän ne sitten kesteissään kulauttelisivat?"
"Vai sellainen aika! Kukahan se estäisi herran rakentamasta viina- ja oluttehtaitaan ja levittämästä myrkkyä maahan?"
"Talonpoika! Työmies!"
Miehet katsoivat ihmeissään, suut auki Maria, joka odottamatta, tyynellä, varmalla äänellä vastasi kysymykseen.
"Soo—o! Tulenko pistäisit jokaisen tehtaan nurkkaan lopettaaksesi ne?
Uusia tilalle tehtäisiin."
"Niin, omin käsinne niitä rakentaisitte. Tuskin lie herrat koskaan nurkkahirttä nostaneet… Ei, tulta en yhdenkään nurkan alle pistäisi, mutta sen sanon, että jos talonpoika ei ikinä väkijuomakaupan ovea avaisi, eikä pennilläkään herrain myrkkylientä ostaisi, niin ei ainakaan tässä maassa sitä tavaraa löytyisi. Ei sitä soppaa kannattaisi herroille yksistään keittää."
"Eipä taitaisi kannattaa…"
"Jaa, tuskinpa vaan."
"No olisi se toki yhtä soma kun mahdoton temppu asian auttamiseksi.
Saatappa nyt sadattuhannet ihmiset mielisuosiossa yksimielisiksi."
"Kun vaan jokainen mies, niihin satoihin tuhansiin kuuluvista, saattaisi itsensä yksimieliseksi tämän ajatuksen kanssa, niin silloinhan se olisi tehty."
"Kun olisi niin helppo tehdä, kun on sanoa."
"Hänen himonsa on sinun — mutta hallitse sinä häntä!" —
"Hallitseppa nyt, veikkonen, — onnistutko?"
"Minä vaan arvelin", sanoi Mari, "että kun Luoja kerran sanoi: hallitse! niin voisi se silloin myöskin olla hallittavissa, — sekin."
Ulkoa alkoi kuulua raakoja kiroussanoja ja samassa hoiperteli nuori juopunut mies ovesta sisään.
"Hei vaan! Täällä miehet istuu kädet ristissä, niinkuin akat kirkossa… Mutta tällä pojalla on ainetta vaikka koko kylälle — hih!"
"Siltä se näyttää jo päältäpäinkin. Mutta vieras on hyvä ja menee sitä samaa tietä pellolle kun on tullutkin", käski Mari vakavasti. Humalainen katsoa tuijotti ensin äänetönnä emäntää, vaan hoippui sitten lähemmäksi ja alkoi raivota:
"Vai akat täällä isäntinä… kyllä siitä lystistä pian loppu tulee…" ja kohotti nyrkkinsä lyöntiin.
Lapset parahtivat hädissään piiloittuen äidin taakse, joka hiljaa ja levollisena istui paikallaan.
"Anna sen olla", sanoi Tuomas, tullen väliin. "Mitä sitä humalaisen kanssa kiistelemään…"
"Ei sen kanssa ole tarvis kiistelläkään! Ottakaa miehet niskasta kiinni ja viekää ulos, — tuollaista en viitsi nähdä huoneessani!"
Vanhemmat miehet istuivat, niinkuin eivät olisi kehoitusta kuulleetkaan, mutta pari nuorempaa nousi viemään rimpuilevan miehen pihalle.
"Parasta kun Mikko menee vähäksi aikaa levolle…" sanoivat. "Mene tuonne heinälatoon, näethän ettei tuvassa suvaita…"
"Kyllä minä… kyllä minä näytän!" rähisi Mikko, sieppasi kiven maasta ja paiskasi sen kohti ikkunaa.
Silloin ikkunalasien kilistessä, kuului tuvasta kipeä parahdus ja pieni, valkotukkainen tyttö, jota äitinsä äsken kampasi, vaipui verissä päin penkiltä lattialle.
"Voi hyvä Jumala, kun sen piti vielä lapseen sattua!" vaikeroi Mari polvistuen pienokaisen viereen lattialle. — "Tuo Eljas kulta joutuin kylmää vettä kaivosta! — Ja te nahjukset menkää katsomaan, ettei enemmän pahaa tapahdu… Viekää sinne tehtailijan hoviin mokoma räysääjä — viskelköön sitten kiviään — jos kuin…"
Tällaiset tapaukset olivat aivan tavallisia paikkakunnalla, niin tavallisia, että ne eivät mitään huomiotakaan herättäneet. Aholanrannassa tämä kuitenkin tapahtui ensi kerran ja siksi sai se, varsinkin lasten mielet kauhusta väräjämään.
Teki se kuitenkin jonkunlaisen syvemmän vaikutuksen isäänkin, siitä päättäen, että hän paljoa harvemmin kuin ennen, otti osaa tavanmukaisiin juominkeihin. — Uutterammin liikkui hän kotitöissään ja korjasi monta aikaisemman ajan laiminlyöntiä. — Pieni, hintelo Eljaskin, joka isän juopotellessa oli raatanut mökin töissä, niinkuin velvollisuutensa tunteva aikamies, sai runsaasti päivänpaistetta vakaviin silmiinsä — ja näkymättömiä hengen teitä yhtyi hänen sydämensä ilo, äidin rinnan salaiseen valaistukseen, kumpaisenkin arkaillen ajatellessa: jokohan me nyt saimme isän takaisin…?
Mutta ilo oli liian aikaista, se sai jälleen väistyä harmaan, raskaan todellisuuden tieltä. Kun arpi pikku Hilman ohimossa oli parantunut ja tapaus unhottunut mielistä, solui isänkin elämä takaisin entiselle ladullensa — ja se oli samaa kuin jokapäiväinen juopottelu.
"Kun joutuisi noista lapsista apu torpan töihin, ettei kokonaan kodista haihduttaisi…" huokaili Marin murtuva sielu ja vähenevillä voimillaan koetti hän öin ja päivin, töillä ja sanoilla tukea sitä häipyvää jäännöstä, joka entisestä hyvin voivasta kodista ja sen onnesta vielä jälellä oli.
Mutta oluttehdasta laajennettiin vuosi vuodelta. — Se oli jo tunnettu yli koko maan oivallisesta, maukkaasta tuotteestansa. Ja herra tehtailija, vaikka jo hiukan vanhuuden vaivaamana, saattoi iloita vilpittömästi varallisuutensa varmasta kasvamisesta — Salli neiti oli tehnyt jo toisenkin matkan Pariisiin, — oli käynyt Itaaliassakin ja syksyllä aikoi koko perhe matkustaa etelään, asettuakseen koko talveksi sinne, voimistumaan ja lepäämään… Heistä oli niin hauskaa päästä joksikin aikaa näkemästä tuota kotiseudun raakaa, juopottelevaa kansaa…
Sysäys.
Elämä oli aina ollut hänestä niin tyhjää, sisällyksetöntä — ja mitä selemmäksi ajan merelle, vuosien humisevat siivet kantoivat, sitä tyhjemmäksi tuntui se tulevan…
Lähtökohta, lapsuusaika, jäi yhä kauemmaksi, häipyen töineen, leikkeineen ja muistoineen, niinkuin häipyy kotiranta soutajan silmistä sitä myöten kun airojen vedot sen ja soutajan välimatkaa pidentävät. Ja sen mukana kadottivat viehätyksensä kaikki ne touhut ja toiveet, jotka lapsuusajan arvot muodostivat, pieneten ja pirstoutuen niinkuin pilvenhattarat taivaan laella…
Vuosi sitten oli hän lopettanut koulunsa, palannut kotiin immen täydessä kukoistuksessa, levätäksensä pois kouluväsymyksen ja nauttiakseen kodin lämmintä suloa.
Ja sitten? — Sen perästä? —
Mihinkä ryhtyisi hän sitten, minkä elämänsä uraksi valitseisi? —
Monta kertaa oli hän jo ennättänyt sen kysymyksen itsellensä tehdä — ja yhtä monta kertaa jäädä vastausta vaille. Eikä siihen kysymykseen osanneet muutkaan tyydyttävää vastausta antaa, ei vanhemmat, ystävät, eikä sukulaiset.
"Onhan sinulla elämänuraa rikkaan kodin onnellisena lapsena", sanottiin.
"Ja tulevaisuus tuo kyllä sisällystä elämällesi, kunhan odotat."
Odotat! —
Sellaiset puheet soivat Helvin korvissa tyhjääkin tyhjemmältä. Eivät ne antaneet etsivälle hengelle minkäänlaista kiinnekohtaa, korkeintaan ne vaan myllersivät painostavan epämääräisyyden entistäkin epämääräisemmäksi…
Kaikilla muilla oli talossa määrätyt tehtävänsä, kaikkia muita odottivat välttämättä suoritettavat työt. Kaikki ne olivat tuiki tarpeellisia, isä, äiti, työnjohtaja, sisäkkö, keittäjätär, karjatytöt, rengit, torpparit ja muonamiehet. — Hänellä Helvillä, yksin ei ollut mitään tärkeätä tehtävää, hän oli mielestään joutava ylijäämä kaikesta siitä työvoimasta, jota talon hyvinvointi tarvitsi…
Ja se tunne ei suonut hänelle rauhaa.
Jos hän puhui siitä äidille, hymähti tämä vaan ja sanoi Helvillä olevan yllin kyllin työtä, jos sitä halusi. — Salin pieni nurkkasohva kaipasi tyynyä, — samoin isän lepotuoli uutta mattoa, — punaiseen lampunvarjostimeen olisi ollut poimuteltava uusi petsi — ja ennenkaikkea isän kirjoituspöydälle ommeltava kynttiläjalan matot.
Niin että kyllä sitä työtä riitti, riitti loppumattomiin.
"Joutavaa, tarpeetonta työtä…", murahti Helvi haluttomasti. Hän melkein vihasi tuollaista näpräämistä, aamusta iltaan istumista, joka söi sielua ja kulutti hermostoa…
Eikö elämä voinut antaa hänelle mitään muuta suurempaa, itsenäisempää tehtävää? Jos ei, — niin olisi hän aina oleva niinkuin laho kaatunut puu, joka ei tunne elämän voimakasta virtailua, eikä sen ryntäileviä vaatimuksia suonissaan. — —
* * * * *
Syksyinen tuuli, jonka sydämessä on intoa ja siivissä voimaa, puhalsi kiihkeästi ylitse routaisen, alastoman maan. Se puski päänsä rajusti seiniä vasten, puisteli puutarhan puita, ikäänkuin koetellakseen niiden niskojen norjuutta ja koetettuaan turhaan tunkeutua kaksinkertaisten akkunaruutujen lävitse, malttoi sen viimein hetkiseksi mielensä ja jättäytyi niiden taakse salaperäisenä suhajamaan…
Uskollisesti istui Helvi pienen veljensä sairasvuoteen ääressä, pidellen sairaan polttavaa kättä omassaan. — Päivä päivältä katseli hän siinä kuinka tauti piirteli kärsiviä ilmeitä pojan kasvoille ja kuinka kuume maalasi niihin ruusujansa, kipusieluisia, hehkuvia ruusuja, punaisempia kuin ne, jotka alhaalla puutarhassa muutama viikko sitten antautuivat hallan hyytävälle vallalle.
Toisinaan, kun Helvi luuli Eeron nukkuvan aikoi hän hiljaa vetäistä kätensä hänen kädestään, vaan silloin puristautuivat sairaan heikot sormet yhä lujempaan ja polttavat huulet kuiskasivat hiljaa:
"Ole minun luonani."
Helvistä tuntui se suruisen suloiselta.
Suloiselta siksi, kun löytyi kerrankin kohta, joka tiukoin sitein kiinnitti hänet itseensä, joka näytti, että oli hetkiä jolloin häntäkin kipeästi kaivattiin.
"Olenhan toki luonasi! Lepää vaan rauhassa…" soperteli hän hellivästi, kuivaten nopeasti esiintunkevia kyyneleitä.
"Pieni Eero rukka, kunhan voisin hiukkasenkaan vaivojasi vähentää…"
"Voithan sinä paljonkin — kun et vaan jätä minua yksin…"
"En jätä."
Niin kului muutamia aikoja. Tauti kiihtyi, jatkui, — kulki onnellisesti käänekohtansa ylitse ja vaimeni. Kun lääkäri ilmoitti kaiken vaaran olevan ohitse tarttui hän lämpimästi Helvin käteen, kiittäen häntä väsymättömästä "yhteistyöstä."
Kuinka iloinen olikaan Helvi sinä hetkenä! —
Tuntui aivan kuin raskas sulku sydämen suulta olisi avattu ja riemun vuolas virta päästetty sen kammioihin vyörymään. Se tympäisevä tyhjyys joka siellä vuosikausia oli asuntoa pitänyt, täyttyi vähitellen varmalla lämmittävällä valolla, vallaten moneksi päiväksi Helvin tunteet ja mielialan.
"Kuinka sanomattoman vaikeata on kuitenkin nähdä jonkun kärsivän ja tuskissaan vaikeroivan!" sanoi hän eräänä päivänä lääkärille.
"Ja kuitenkin kuinka lohdullista jos kärsivillä on hyvä hoito ja rakkautta ympärillään", virkkoi lääkäri vakavasti. "Toista on — ja se on toisinaan aivan voittamattoman lohdutonta — köyhien puutteellisissa majoissa."
Helvi tunsi yhtäkkiä jähmettyvänsä.
Kirveltävä tunne kirposi sieluun ja elävästi näki hän edessänsä kurjan, likaisen tuvan nurkan, jossa sairastava lapsi vaikeroi…
Minkähänlaista mahtoi elämä siellä olla? —
"Onko teillä nyt yhtään sellaista köyhää hoidokasta?" kysyi hän hätäisesti.
"On. Vajaan kilometrin matkan päässä, täältä, eräässä isänne torpassa."
"Lapsiko?" —
"Lapsi, hänellä on hirveä palohaava kyljessä."
Helvi katsoi hetken nuoren lääkärin tuntehikkaita kasvoja.
"Saanko seurata teitä hänen luokseen?" kysyi hän sitten arasti, melkein säikähtäen oman kysymyksensä rohkeutta.
"Kernaasti. Olen siitä oikein iloinen."
Matkalla sai Helvi kuulla minkälaisissa olosuhteissa ja miten tuo onnettomuus oli tapahtunut. Se oli vanha tarina köyhän perheen vanhimmasta lapsesta, joka — vielä itsekin hoitoa kaivaten, — jätetään hoitamaan pienempiä siskojaan vanhempien ollessa työmaalla. — Kiehuvan vesipadan kanssa oli hän suistunut liedelle ja tuntikausia äärettömiä tuskia kärsinyt, ennenkuin äiti oli ennättänyt kotiin hovista, jossa oli ollut työssä.
"Hyvä Jumala! — Hänen äitinsä on ollut siis silloin meillä…"
Kun he saapuivat mökille, uskalsi Helvi tuskin astua sisään. Selittämätön syyllisyyden tunne painoi häntä ja sitäpaitsi pelkäsi hän köyhän kodin masentavaa tunnelmaa.
Niin paljon kun hänen kotitilallaan torppareita olikin, ei hän koskaan ollut mitään heistä tietänyt, — ei heidän iloistaan eikä puutteistaan. Ne ja hän olivat aina olleet niinkuin eri maailman asukkaita, joitten väliltä mittaamaton äärettömyys kaikki yhdistävät siteet katkaisi. — Minkä isä joskus perheensä keskuudessa mainitsi alustalaisistaan, koski se vaan heidän taloon suoritettavia päivätöitänsä, muuten ei heitä ollut olemassakaan enemmän hänelle, vaimolleen kuin lapsilleenkaan. Ja Helvistä oli se suhde tähän päivään asti ollut aivan paikallaan. —
Mutta nyt se järkkyi.
Pieni kalpea tyttönen, joka kärsivällisesti, ääntä päästämättä antoi lääkärin sitoa haavansa, voitti hänet hiljaisella nöyryydellään niin täydellisesti, että hän olisi kernaasti tahtonut polvistua tuon vaivaisen sängyn viereen, jossa ei näkynyt jälkeäkään tyynyn päällisistä eikä lakanoista ja pyytää anteeksi vuosien pituisia laiminlyöntejään, ellei ujous lääkärin läsnäollessa olisi estänyt häntä siitä.
"Koskeeko sinuun kovasti?" kysyi hän tyttöseltä, pyyhkien hellästi syrjään otsalle valuvia hiuksia.
"Ei minuun nyt enään… kun olen hiljaa."
"Mikä sinun nimesi on?"
"Viija."
"Tahdotko vähän makeisia?"
"Kiitoksia." —
Helvi jakoi loput, joista sairas ei huolinut, toisille lapsille, jotka kaiken aikaa arkoina pysyttelivät nurkassa.
"Eikö äiti nytkään ole kotona?"
"Kyllä se kohta tulee, — läksi vaan viemään Kuitun-Maijan lainaleipiä pois."
Kun ei äitiä kuitenkaan kuulunut tulevaksi, sanoivat vieraat lapsille hyvästit ja Helvi lupasi tulla huomenna uudelleen.
"Jää nyt hyvästi siksi, Viija kulta!"
Helvin mieleen oli kokoontunut niin paljon uusia, voimakkaita vaikutteita, ettei hän voinut olla kotimatkalla puhumatta niistä lääkärille, joka hymyillen kulki hänen vierellään ja näytti antavan hyväksymisensä hänen jokaiselle sanallensa.
"Uskotteko, etten ole enään sama tyhjä, itsekäs olento, mikä olin vielä toissapäivänä, eilen…"
"Näen sen."
"Mitähän lienette tekin minusta ajatelleet?"
Helvin uusi mieliala huokui rohkeutta, vilpitöntä avomielisyyttä. — —
"Jos ette pahastu, niin sanon…"
"Voi sanokaa!"
"Olitte mielestäni sellainen hemmoteltu lapsi, jolle on annettu kaikki, eikä vaadittu mitään — ja siten tukahutettu sydämen kauneimmat äänet — niinkuin ruukkukasvi, joka asetetaan salin suotuisammalle paikalle ja jota väsymättä seinien sisällä hoivaillaan, mutta jonka —"
"Jonka ahtaaseen ruukkuun sullotut juuret eivät koskaan ole kostuneet luonnon voimakkaasta maaperästä ja joka ei koskaan, koskaan ole tuntenut auringon välitöntä suuteloa lehdillään! — Voi hyvä Jumala, kuinkahan paljon meitä sellaisia lieneekään…"
"Olkaamme iloisia kun niitä on nyt yksi vähemmän."
"On — on! Ja uuden elämäni aloitan viemällä Viijalle puhtaita lakanoita ja ravitsevaa ruokaa." —
"Kiitän teitä!"
"Voi, — se on vielä aivan liian aikaista!" Kotiportilla ojensi Helvi kätensä lääkärille, joka sulki sen pitkäksi hetkeksi omaansa, sanoen: "Valititte usein ennen elämän tyhjyyttä ja sisällyksettömyyttä, — onko nytkin niin?"
"Ei enään! Nyt tuntuu kuin olisin saanut kiinni kultaisen langan päästä, jota seuraamalla aavistan löytäväni sen suuren, kaivatun… sen, jota sanotaan elämäntehtäväksi. —"
"Niin eikös se olekin kummallista: kuinka usein vaan odotetaan milloinka se tehtävä tulee… istutaan kädet ristissä eikä tunneta, tiedetä, ei edes aavistetakaan, että se jota pilvien ja merien takaa odotellaan onkin aivan lähellä, toisinaan omaan sydämeen kätkettynä… Niinkuin teillekin."
Helvi tunsi kyyneleitten kohoavan silmiinsä.
"Tyhjä minun sydämeni on tähän asti ollut…"
"Ei olekaan! — Minä olen jo kauan sitten nähnyt uuden aamun sarastuksen tuossa tyhjyyden tunteessa ja sen tuottamassa tyytymättömyydessä. — Jos olevat olot olisivat olleet teille kylliksi, jos henkenne niistä olisi saanut tarpeeksi ravintoa, ette olisi muuta kaivannut, — mutta tyytymättömyytenne niihin antoi varmuuden sen siemenen olemassa olosta sielussanne, josta kerran kasvaa uusi elämä… Tänään ovat sen sirkkalehdet puhjenneet, — tänään olette saaneet sen sysäyksen, joka oli välttämätön ja siis kerran tuleva."
"Uskotteko siis aina kaiken sen tulevan joka todellakin on välttämättömän tarpeellinen?" —
"Uskon. — Ja jos joku väittää jääneensä sitä vaille, niin syyttäköön itseänsä, kun on antanut sen huomaamatta luisua ohitsensa, — tai ollut liian heikko seurataksensa viittausta."
"Jospa minäkin kerran voisin omistaa tuollaisen vuoria siirtävän uskon!
— Pelkään vaan olevani liian heikko siihen…"
"Ehkäpä se teillä jo onkin!"
"Kaikesta siitä mitä minulla on, kiitän teitä, — kiitän teitä vaan!" virkkoi Helvi lämpimästi ja salataksensa mielenliikutustaan kääntyi hän nopeasti taloon vievälle puistotielle.
Hymyillen katseli nuori mies hänen reipasta astuntaansa ja kääntyi menemään vasta sitten kun neitonen oli kadonnut tienkäänteen taakse.
Sitä seuraavat päivät olivat Helville ihanaa, kevät-auvoista aikaa.
Mieli oli hänellä sellainen, kun muuttolinnulla, joka pitkän, väsyttävän matkan jälkeen viimeinkin on osunut syntymäseudullensa ja kiitollisuus rinnassa livertelee syviä säveliä tutun räystään reunalla…
Talven hämärä paleltavine, hedelmättömine tunteineen oli väistynyt sydämestä, sen kinos sulanut ja vihertävä nurmi kattanut hangenalaisen haalean jälen. Ja mielialan ulapoilla läikkyivät tunteen avartuneet aallot, kuohuen nuoren, elinvoimaisen sydämen uhmailevaa lämpöä!
Oudoksuen katsoi hän taakseen, entisyyteen, joka oli täynnänsä joutavaa mitättömyyttä, velttoa, harrastuksetonta hämärää…
Suurin osa siitä opista, jota hän koulun penkillä oli päähänsä puinut, näytti niin tuiki tarpeettomalta, tyhjältä. — — Sen sijaan että sielläkin olisi opastettu kaikkeen siihen, elävään välttämättömyyteen, innostutettu suuriin aatteisiin, hyviin töihin ja käytännöllisyyteen, pantiin pääpaino kuolleisiin, homehtuneisiin numeroihin ja ijänikuisten tapausten häirähtämättömään muistamiseen, joista henki ei kohonnut, eikä järki avartunut.
Koko se järjestelmä tuntui suurelta osaltaan hänestä nyt aivankuin tiukkaan ruumiin ympärille käärityltä vaipalta, joka kyllä asiantuntemattomien silmissä saattoi näyttää kauniiltakin, mutta joka useammassa tapauksessa vaikeutti kantajansa liikkeitä, esti sen luonnollisen, terveen kulun.
Hengen avartaminen, hedelmöittäminen, vapauttaminen jäi sellaisessa opin jaossa lapsipuolen asemaan, — joka siitä pikemmin uupui kuin elpyi, — ja ontoksi jätettynä imi helposti kaikenlaista vastaantulevaa epäkelpoa ravinnoksensa…
Kaikkea sitä ajatellessa kapinoi Helvin sydän, — kapinoi kotiakin kohtaan.
Miksei ollut kotikaan antanut hänelle niitä aatteita, joita hän oli tietämättään janonnut?
Olisiko sekin ollut niin köyhä, niin välinpitämätön, niin lyhytnäköinen —? Vai eikö siinä itsessäänkään niitä löytynyt? — Jos ei, — tahtoi Helvi ne nyt sinne istuttaa, levittää vaikka väkipakolla joka soppeen, isän kamarista, keittiöön, väentupaan asti, — juurruttaa, kotiuttaa, vakiinnuttaa ne niin pysyväisesti, että jälkeentulevaiset, sivukulkevaisetkin löytäisivät ne sieltä etsimättä, hapuilematta, tarvitsematta vuosikausia nälkäisinä kulkea — — —
Totuuden-, hyvän-, veljesrakkauden-auringon tahtoi hän loihtia kotitanhuvien ylitse paistamaan ja missä se kerran paistoi, siellä heijastuivat sen säteinä hyväntekeväisyys, armeliaisuus, uhraantuvaisuus. Ja jotain muuta sitovampaa kuin kontrahdit ja päivätyöt oli vasta saatava isäntäväen ja alustalaisten välille, jotain luonteeltaan rikkomatonta, joka kykeni yhdistämään, yhdessä pitämään ja synnyttämään molemminpuolista arvonantoa ja luottamusta. Se ei kaiketikaan ollut päivässä, vuodessakaan luotu, — sen Helvi kyllä oivalsi. — Mutta joskin niiden lankojen kehräämiseen ja yhdistämiseen kuluisi vaikka kokonainen ihmisikä, enemmänkin, tahtoi hän uupumatta sen asian eteen työskennellä, asettaa sen yhdeksi pyrkimystensä viittovaksi päämääräksi. Ja hänen jälkeensä täydentäisivät sitä työtä uudet ihmiset, joidenka sydämeen jo kätkyessä kylvettäisiin elämänymmärtämyksen pyhä siemen.
"Vellamonneidon paasi."
Ja päätti Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa
Ja veden pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa
— — — — — — — — — — — —
(Koskenlaskijan morsiamet).
Sammalpartaisten honkien varjoissa, karsimattomien, maahan asti riippuvien oksien alitse kulki kivinen, luikerteleva karjapolku. Se erosi kylän laidassa leveästä, keltahietaisesta valtatiestä ja läksi kaitaisena, mustapohjaisena uomana kulkemaan kohti kaukaista sydänmaata.
Suurta, salaperäistä sydänmaata.
Siellä, humisevan metsän yksinäisessä helmassa oli kaikki niin uskomattoman ihanaa — siellä, aivan varmaan, oli elämän todellisuuskin niinkuin unelmaa, armasta, kirkasta, sädehtivää unelmaa ja kuitenkin yhtä epäämättömän toden peräistä, kuin konsanaan tyly jokapäiväisyys harmaataloisten kylien tanhuvilla.
Niin ainakin tuntui Maijusta, joka alenevan ilta-auringon valossa kulki karjapolkua, vuoroin huudellen lehmiä, joita etsi, vuoroin laulellen lyhyitä kansanlaulun pätkiä.
Elämä oli hänestä niin kevyttä ja huoletonta — oli enemmänkin: ihanaa! — siksi, kun hän oli nuori ja kokematon… Tai oikeastaan se elämän ihanuus ei ollut niin valtoinaan hänen omanansa, muulloinkuin iltasin, samotessaan pitkin siimeikästä karjapolkua — niinkuin nytkin — sillä siellä ja silloin tiesi hän kohtaavansa hänet, joka aina niin ketterästi, kuin sadunkin Nyyrikki, puikahti esiin puiden seasta, säteilevä hymy huulilla ja valkoinen ylioppilaslakki reippaasti taaksepäin työnnettynä.
Kukaan ei tiennyt, ei edes aavistanutkaan heidän lemmensuhdettansa — eikä kellään ollut oikeutta tietää, ei aavistaakaan sen olemassaoloa — sillä se oli pieni, etäisen karjapolun varrella kasvava metsäkukkanen, suurten sammalpartaisten honkien suojatti…
Se oli syntynyt ja kasvanut salaperäisen metsän sylissä — kukaties oli se siellä kuolevakin…
Kaksi niin kaunista koivua kasvoi
Vihreän kummun päällä,
Niitä mä silloin katselen
Kun kultani ei ole täällä…
— — — ei ole täällä, kertasi kaiku Maijun sanat. — Samassa vilahti valkoinen lakki puiden välissä ja se sai tytön sydämen rajusti sykkimään. Hän ei ollut vielä odottanutkaan häntä, sillä heidän tavallinen yhtymäkohtansa oli paljon etempänä, syvemmällä salon sylissä. — Riemulla kiirehti Maiju askeleitansa: — tuolla, tienkäänteessä kohtaavat he! — Tai jos hän piiloutuisi tuon suuren, ryhmyisen männyn taakse ja viskaisi sieltä kävyllä, niinkuin orava, — mutta sitäkään ei hän malttanut tehdä…
Ehdittyään tien käänteeseen seisahtui hän äkkiä kuin salaman iskemänä, valahti kalpeaksi ja vapisi. Niin, sieltä se tuli hänen Nyyrikkinsä, mutta ei yksin kuten ennen, vaan nuoren, hymyilevän tytön seurassa, joka sekin kantoi päässään valkeata ylioppilaslakkia. — — —
Kun myrsky kaataa vankan, vahvajuurisen hongan, kuuluu kova, tuskanomainen ryske korvessa. — Sellaista ryskettä tunsi Maijukin sielussaan, nähdessänsä vieraan naisen kulkevan siinä, missä hän itse oli kulkeva, hymyilevän sille, jolle hän yksin tahtoi hymyillä — ja hänen lempensä honka, jonka juuret olivat niin syvällä, syvällä, kaatui siinä silmänräpäyksessä harmaalle havuneulavuoteelle.
Sillä oliko muuta mahdollisuutta olemassa kuin pettymys…
Pettymys! — Sellaisesta hän ei ollut koskaan untakaan nähnyt. —
Vaivoin kokosi Maiju mielenmalttinsa voidakseen tyynesti kulkea vastaantulijoitten ohitse, mutta tahtomatta horjahti jalka, ja poski maidon valkea, valahti entistään valkeammaksi…
"Hyvää iltaa!" kuuli hän ylioppilaitten sanovan kumpaisenkin yhtä rauhallisesti, viattomasti.
Kysyen loi Maiju katseensa ylös, etsien syyllisyyttä syytetyn kasvoilta. Ja hän löysi sen — kiemurtelevana, välttelevänä, maatamyöten matelevana, niinkuin käärmeen, joka kiireesti luikertaa kiven koloon…
Kuinka saattaa ihminen menetellä sillä tavalla —?—
Samassa pisti vieras neiti kätensä Nyyrikin kainaloon, herttaisesti, avomielisesti, niinkuin ainakin se, jolla on epäämätön oikeus siihen — ja veti hänet mukanaan eteenpäin.
Silloin musteni kaikki uudelleen Maijun silmissä ja kiireesti tarttui hän lähimmän puun oksaan, ettei kaatuisi, kiljasten kovasti, tietämättään, tahtomattaan, sisäistä ääntään noudattaen:
"Petturi!"
Neiti kääntyi hämmästyneenä ympäri ja katseittensa kulkiessa Maijusta Nyyrikkiin, Nyyrikistä Maijuun, kävi hänenkin hymyilevä muotonsa synkäksi, mansikkainen poskensa värittömäksi.
"Mitä sanoitkaan, tyttö!" huudahti hän tulisesti vihaa kuohuen, vaikka näkikin Nyyrikin muodon todistavan Maijun syytteen oikeaksi.
"Te kait kuulitte mitä minä sanoin."
"Mutta mitä tarkoitat sillä?"
"Tarkoitan sitä mitä sanoin, että tuo mies on pettänyt vilpittömän rakkauteni, rajattoman luottamukseni — ja on nähtävästi pettänyt teidätkin."
Maiju oli voittanut lumouksensa ja seisoi tyynenä, kylmänä syyttäjänä, pidellen vielä puun oksasta kiinni.
"Pettänyt minutkin!" huudahti ylioppilasneiti. "Niin — pettänyt minutkin…"
Hän näytti kauhistuksesta sortuvan maahan ja hengitti tuskaista, lyhyttä hengitystä. Nuori mies, joka seisoi kuin kuumilla kivillä, tahtoi tukea häntä, mutta hän työnsi tylysti hänen kätensä syrjään, kysyen:
"Kuinka selität tämän?"
Kun vastaus viipyi, virkkoi Maiju katkerasti:
"Varmaankin siten, että minut tehdään valehtelijaksi — sillä minähän olen vain köyhä, mitätön palvelustyttö ja te, te olette kumpaisetkin 'parempia ihmisiä' — ja voitte siis minusta huolimatta nauttia onnestanne…"
Hän tunsi ennentuntemattoman ilkeän koston vimman syöksyvän sydämeensä ja nauroi tylysti, katkerasti. —
"Herrasväki välttää vasta syrjäisiä karjapolkuja ja kulkee yksinomaan vallanmaanteillä, niin välttyy ehkä ikävyyksistä…" sanoi hän.
"En olisi koskaan uskonut että sinä olet noin ilkeämielinen, Maiju…" sanoi viimeinkin Nyyrikki. "Tiedätkö mitä nyt olet tehnyt?" —
"Josko en tietäisi… Velvollisuuteni! — Silläkö, että sanoin totuuden ja rikoin ehken onnesi, olisin tehnyt mitään pahaa, — en! — Mutta sinä — muista aina että kansalapsellakin on kuolematon sielu! Minulle elä mitään enään sano!"
Maijun posket hehkuivat jälleen ja hän päästi viimeinkin oksan kädestään lähtien kiireisin askelin eteenpäin polkuansa, kadoten pian puitten taakse näkymättömiin. — Mutta siellä vaipui hän uudelleen surun valtaan ja painui maahan, suuren riippuoksaisen kuusen juurelle istumaan…
Sen kuusen juurella oli hän ennenkin istunut, ei pettyneenä, murtuneena kuten nyt, vaan rinta täynnä onnea hehkuvia kipinöitä ja vierellään hän, joka tuolla nyt toiselle teki tiliä kevytmielisestä rakkaudestansa. — Rakkaudestako? kysyi Maijun vapiseva sydän. — Sellaistako se on rakkaus — se armas, ihana tunne, jonka hän oli niin suureksi arvioinut, joka oli tehnyt hänet niin rikkaaksi, onnelliseksi…!
Viimein nousi Maiju ylös, kuultuansa lehmänkellon äänen yhä lähempää ja lähempää.
En minä muille ilmoittele sydän surujani —
Synkkä metsä ja kirkas taivas tuntevat huoliani…
Laulu lauhdutti hänen katkeraa mieltänsä ja kuumat, viljavat kyyneleet helpoittivat polttavan poven pakotusta.
"Saat luvan tyytyä kohtaloosi, — ajatteli hän, — sillä kelle valitat, kehen vetoat…"
"Kätke kaikkien katseilta se, joka kirveltää, moni muu ennen sinua on tehnyt niin…"
Oi, Jumala, kuinka yksinäiseksi hän tunsi itsensä! Ja kuinka kolkolta, tylyltä tuntui metsäkin, tämä hänen nuoren lempensä ihana, avara temppeli. Sen pyhyys oli häväisty…
Kun hän vähäistä myöhemmin kulki karjalaumansa kanssa kotiinpäin ja saapui sen paikan kohdalle missä hänen onnensa onttous äsken paljastettiin, näki hän ihmeekseen ylioppilasneidin istuvan vieläkin siellä, kumarassa, kädet silmillä, pienen, matalan maakiven päällä. Mutta petturia ei enää näkynyt. —
Karjan kulkiessa monine kilisevine kelloineen hänen ohitseen, nousi hän verkkaan ylös ja väistyi syrjemmälle, seuraten perässä tulevaa Maijua oudosti silmillään.
Hänen kasvonsa näyttivät etempää elottomilta, vaan lähemmäksi tultuaan näki Maiju kuinka nuo äsken iloiset silmät tulessa paloivat.
Ojennetuin käsin tuli hän Maijun luokse.
"Anna anteeksi minulle äskeinen vihani", pyysi hän avomielisesti. "Tein äärettömän väärin suuttuessani sinuun."
Maiju tunsi oudon lämmön virtaavan sielussaan, se huuhteli nopeasti pois sen katkeran vihan, jota hän näinä muutamina hetkinä oli tuntenut tuota vierasta naista kohtaan. Niin, mitä syytä hänellä oli vihata häntä, — syyttömiä he olivat kumpainenkin toistensa onnettomuuteen.
"Saman vääryyden olen minäkin tehnyt teille", vastasi Maiju kyynelsilmin.
"Ymmärrän sen niin hyvin!" huudahti vieras kiihkeästi. "Olisinhan äsken ollut valmis syöksemään sinut tuonne lampeen, — olit mielestäni julma, sydämetön, ilkeä… Mutta kun jäin yksin, koetin asettua sijallesi — ja silloin ymmärsin sieluni tuskan —"
Yhteisen surun yhdistäminä kulkivat he vierekkäin kylää kohden, pitkin kaitaista karjapolkua, joka sukelteli vanhojen, harmaitten honkien lomitse. — —
Sydänmaan rakkautta.
Iloisesti räiskyi tuli avoliedellä ja lepattavien linnunsiipien lailla väikkyi sen loimu tuvan hirsiseinillä. Lähellä liettä, puolittain sen mustuneen pielen pimennossa, istui Hilja — Kaapro Kalposen, Amerikkaan menneen miehen "leski" — ja tuuditteli pientä, muutaman viikon vanhaa lasta sylissänsä. Rukki oli siirretty ovensuun nurkkaan ja kehto vedetty keskelle lattiata — kuin kunniapaikalle — upeillakseen siinä punakukkaisella karttuunitäkillä peitettynä. — Hiljaa hyräillen, surumielinen, väsynyt ilme kasvoilla kiikutteli nuori äiti poikaa polvillansa.
Poikaa, omaa pientä hymyilevää lastansa!
Tunne oli niin uusi ja viehättäväisyydessään suuri, että se kaikkivoipana valtasi hänen koko olemuksensa… ja työssä kovettuneilla käsillään oli hänen vaikea niin hellävaroen liikutella lasta, kun olisi tahtonut!
Mutta tämä uusikaan tunne, vaikka sen sisäisin sävy olikin hedelmällistä riemua, ei kuitenkaan voinut poistaa eikä kauvemmaksi haihduttaa sitä masentavaa surun pilveä, minkä hyljätty yksinäisyys oli hänen sieluunsa nostattanut, eikä hälventää niitä kiusallisia aavistuksia, mitä nykyiset olosuhteet kiihottaen kasvattivat. — Sillä pojan isästä, joka puoli vuotta sitten Amerikkaan läksi, ei ollut kuulunut mitään, ei niin mitään. — Lähtiessään oli hän kyllä vaimolleen luvannut, viimeistään vuoden kuluttua matkarahat lähettää, vaan nyt ensimäisen vuosipuoliskon kuluessa ei mies ollut sanallakaan itsestään tietoa antanut. — Näytti siltä, kuin olisi hän kokonaan kadonnut, olemattomiin uponnut, ikipäiviksi vaipunut maailman suureen, pohjattomaan nieluun… Ja vaikka Hilja kuinka tyynesti koetti odottaa, kaikkein valoisimmilla tulevaisuuskuvilla mieltään virkistää, nosti paha aavistus sittenkin päätänsä ja vaikenematon ääni sielussa sanoi, että asiat eivät olleet oikealla tolalla, vaan jotakin kamalaa oli tapahtunut… Eikä todellisuudessa mikään kyennyt tuota ääntä kumoamaan…
Kaikkitietävät kyläläiset kertoilivatkin, ettei se Kaapro sitävarten meren taakse mennytkään, että se sinne vaimonsa perässään veisi, — menipähän vaan, hurjapää, kun sattui olemaan senverran rahoja taskussa ja taisi avioliiton sidekin moisesta liian tiukalle tuntua. — Tiesivät ne kylällä vielä senkin että ilman vaan hulluuttaan se talonpoika piikatytön otti — otti jättääksensä — ja sieppasi kuin uhitellen renki Jaakon nenän edestä, — joka samaan aikaan oli Hiljaa kosiskellut…
Mutta näistä seikoista ei Hiljalla ollut aavistustakaan ja kylän kerkeät kieletkin olivat siksi hienotunteisia, että jättivät ne hänelle itselleen kertomatta…
Ja hän odotti… odotti iloisia, lohduttavia uutisia reippaalta Kaaproltansa, — ja hän uskoi… uskoi miehensä rakkauteen, sen kuviteltuun uskollisuuteen, vakavuuteen — vaikka sydäntä kirveli..-—
Se oli kyllä huimapää se Kaapro, iloinen ja levoton. Mitä lie ollutkaan mustalaisverta koko pojan suonissa, — liikkuvaan, alati levottomaan elämään se vaan vaati… Ja niin se sitten läksi Amerikkaankin, yht'äkkiä, varmasti, eikä siinä auttanut Hiljan rukoukset eikä kyyneleet, ei vähääkään! — Hänellä ei ollut muuta keinoa, kuin alistua välttämättömyyteen ja jäädä uskollisesti odottamaan sen lupauksen toteutumista, joka siitä päivin oli hänen elämänsä ainoana ilona.
Kyllä ne kyläläiset silloinkin naureskelivat ja sanoivat että nyt se ukkosi sinut jätti… mutta Hilja käänsi heille selkänsä, kummeksien kun ei ihmisten mieliin erehdyksessäkään osunut muita kuin pahoja ajatuksia lähimmäisistänsä… Hänen Kaapronsa ei nyt vaan sellainen heittiö ollut! — Siitäkö ne muka saivat aiheen ilkeyksiään ladella, kun mies oli tulinen ja eloisa, ehkä hiukan huimapääkin — mutta sehän se juuri oli Hiljan mielikuva miehestä!
Milloin Hiljan mieleen juolahti jörö, tyyniluontoinen Jaakko, se entinen palvelustoveri, — täytyi hänen aina naurahtaa… Voi, voi se poika parka oli toki kuin korven kanto! — Eikä hänessä mitään muuta mieltäkiinnittävääkään ollut kuin silmien tumma, syvä katse, millä hän iltapuhteina työnsä äärestä oli Hiljan liikkeitä seuraillut. Vakavasti oli Jaakko häntä varoittanut heidän hääpäivänsä aamunakin, arvellen ettei siitä Kaaprosta ikipäivinä vaimonsa vaalijaksi ollut… mutta ivaten ja ylimielisesti oli hän vaan viskannut mustasukkaisuuden syytteen varoittajan silmille — — —
Kun Kaapro Kaapronpoika, terve, pyöreäposkinen ihmisen alku, ennätti kahden vuoden ikään, oli äidin mielityönä kertoella hänelle kauniita asioita poissa olevasta isästä. Hänestä oli välttämätöntä herättää ja ylläpitää lapsenrakkautta tuntematonta isää kohtaan ja milläpä muilla välineillä se olisi ollut mahdollista, jos ei juuri lämpöä uhkuvilla, kauneilla kuvauksilla. — Ja niin hän monasti poika polvellaan, kertoili hyvästä, herttaisesta isästä, joka etäällä vieraalla maalla tekee ahkeraan ja uupumattomasti työtä, kootakseen rahoja, joilla voi kustantaa heille, äidille ja pojalle matkan sinne suureen ihmeelliseen maahan, joka oli niin kaukanakin, ettei sitä saattanut kuvitellakaan… Sellaisissa toiveissa kuluivat pikku Kaapron aikaisimmat lapsuusajat.
* * * * *
Muutamana koleana syksypäivänä saapui kuitenkin surmansanoma. — Ei se tullut kirjeessä, eikä sitä isä itse lähettänyt… Muuan naapuri, Käkelän Kalle, sen toi, palatessaan kaukaisesta lännestä, missä oli oleksinut jokseenkin yhtä kauvan kun Kaaprokin. Ja se tiesi kertoa että mies oli lapioinut taskunsa täyteen aarteita ja viihtyi hyvin vieraalla maalla, missä oli hankkinut itselleen uuden eukonkin…
Siitä tuli lopullinen hallayö Hiljan kellastuville toiveille. — Kiljahtaen katkesi häneltä se elähyttävä toivon säije, joka pimeinä, yksinäisinä aikoina oli punoutunut ikäänkuin välttämättömäksi koossa pitäjäksi hänen koko elämänsä ja olemuksensa ympärille. — Armotta katkesi sen ainut kultalanka, ryskyen romahti viimeinen tue, ikipäiviksi olemattomiin upoten!
"Mitä tuosta nyt noin suret… vuosikaudet olet jo itsesi ja poikasi elättänyt… Mitä apua sinulla on miehestäsi ollut?" lohduttelivat kyläläiset.
Mutta sellainen puhe, niin lohduttavaa kun sen tarkoitus olikin, tuotti vaan uutta tuskaa Hiljalle. — Ei hän surrutkaan elämistä eikä elättämistä — ei ainakaan nyt…
Sellaiset huolet olivat toki kuin kääpiöitä sen suuren, kauhean iskun rinnalla, joka sorti sielua ja jäähdytti sisintä! — Leipähuoletko ne silloin pääsäveleenä olisivat soineet, kun se pohja ja perusta jolleka hän ihanimpansa rakensi, taittui ja taipui? — Eikö häntä kukaan ymmärtänyt, — eikö tosiaankaan? — Leipäkö heille ensimäinen ja kaikki kaikessa olikin? — Tämä seikka teki hänet yhä enemmän yksinäiseksi ja avuton yksinäisyys pani sydämen huutamaan hätää, kaikkinielevää, toivotonta hätää! — — —
Pikku Kaapron unelmia ei surmanisku tyyten kyennyt katkaisemaan. — Hän kuuli kyllä puhuttavan jotakin pahaa isästä ja näki äidin itkevän, näki hänen päivä päivältä kalpenevan ja synkkenevän, mutta ne varmat lämpimät toiveet, uupumattomat uskot, jotka kertomuksien siltaa myöten olivat äidin sielusta lapsen sieluun vierineet, olivat liian voimakkaita, selviä ja ihania yhdellä iskulla katketakseen…
Hän ei oikein ymmärtänyt miksi äiti ei enää puhunut isästä ja miksi hän, kun Kaapro alkoi jotakin puhua hänestä, puristi pojan niin tulisesti syliinsä, että oli tukehtua ja sanoi vaan hiljaa tuskin kuultavasti: "Elä puhu Kaaproseni… pieni, pieni poikaraukkani…" Eikä Kaapro sillä kertaa enemmän puhunutkaan, kyyristihe vaan lähemmäksi äidin povea, niinkuin paetaksensa jotakin tuntematonta pahaa, joka näytti väliin hulvivan esiin, kuten hulvii hyökylaine salmen suulta kotilahdelle. — Mutta sittenkin, jäätyänsä taas yksin leikkimään rakenteli hän kivistä ja kävyistä sitä suurta laivaa, jolla he yhdessä äidin kanssa lähtisivät sinne kaukaiseen, ihanaan maahan isän luokse… Isän luokse! —
Uutinen Hiljan onnettomuudesta löysi pian tiensä sydänmaallekin, sinne missä Jaakko yksinään kotimökissänsä eleli. — Kun tyyni jöröluontoinen mies kuuli asian, teki se häneen syvän vaikutuksen ja koko sen illan istui hän tupansa penkillä pää käsien varaan painuneena, muistamatta edes tulta takkaansa virittää…
Oli liian paljon jäytävää miettimistä kerääntynyt yhdellä kertaa hitaisiin aivoihin ja sentähden eivät ajatukset ottaneet ollenkaan juostaksensa vaan töksähtelivät edestakaisin kuin säikkyneet otukset pensaikossa. —
Mitä kauvemmin hän siinä istui, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu tavata Hiljaa.
Miksi? Sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt…
Hän tunsi vaan vaistomaista tarvetta olla lähellä häntä, lohduttaa, rohkaista… sillä epäilemättä Hilja nyt oli sen tarpeessa. Hän muisti kyllä Hiljan ennen nauraneen ja ivanneenkin häntä ja se oli ollut sanomattoman katkerata, mutta nyt häipyi hivenekin tuosta katkeruudesta, — jos sitä oli enään viimeaikoina ollutkaan, — ja kaikkivoittava sulaava hellyys levähti kuin päivänpaiste rinnan syvimpiin sokkeloihinkin… Jos Hilja hänelle nytkin nauraisi, tunsi hän voivansa anteeksi antaa senkin. Sydämen järkähtämätön käsky oli: Hiljan luokse! — ja sitä täytyi totella.
Kun Hilja seuraavana iltana viritteli tulta tupaansa, astui Jaakko epäröiden, pohjia myöten hämillään, ovesta sisään. — Kohdatessaan Hiljan ihmettelevän katseen, löysi hän äkkiä itsensä kuin pahanteossa, ja olisi kernaasti kääntynyt takaisin kynnykseltä, jos olisi ilennyt. — Mutta se ei enään käynyt päinsä ja hän istuutui uunin viereen pienelle penkille, jonka toiseenpäähän Kaapro oli lelujansa ladellut ja selitti pistäytyneensä lämmittelemään, kun siellä ulkona oli niin julman kylmä tuuli ja täältä tuvasta loisti, tuli niin lämpimästi…
"Pitkä matka sinulla vielä kotiisi onkin…" sanoi Hilja.
"Pitkähän sinne… vaikka onhan tässä iltaa vielä…"
"No ei kait sinne niin pitkä matka ole, kun Amerikkaan", sanoa tokasi pikku Kaapro asettaen molemmat kätensä vieraan polvelle. — Jaakko hytkähti ja vilkasi syrjästä Hiljaan, joka sinä hetkenä näytti niin avuttoman levottomalta. —
"No ei sinne niin pitkä matka ole", vastasi hän sitten lapselle, yhtäkkiä rohkaistuen ja ottaen tämän syliinsä.
"Kuinka pitkä sitten?"
"Hyvin vielä ehtii tänä iltana, kun kiireesti kulkee."
"Mutta nythän on jo pimeä… etkö sinä pelkää?"
"Mitäs minä… eihän siellä metsässä ole kun oravia ja jäniksiä ja nehän ovat vanhoja tuttavia."
"Onkos siellä marjoja — siellä sinun kotonasi?"
"Olihan niitä kesällä. Nyt ei ole enään kun pakkasen puremia puolukoita." — Lapsi taputteli iloisesti käsiänsä ja sanoi pitävänsä paljon puolukoista, ne kun olivat niin hyviä että kasvoivat näin myöhään syksylläkin, vaikka on jo kylmä ja pimeä.
"Voi sinua pikku hupakko, mitä hupiset… Tule jo pois vieraan sylistä, ettet väsytä."
"Anna toki pojan istua… Tämähän on niin hyvä poika tämä pikku Kaapro."
Hilja tuli levottomaksi kun kuuli Jaakon panevan syvän painon pikku-sanalle. Arvatenkin siitä tulee nyt puhe toisestakin Kaaprosta, arveli hän. — Ja vaikka hän kyllä oli tottunut ihmisiltä kuulemaan paljonkin hänestä, oli kuitenkin niin outoa ja arkaa puhua Jaakon kanssa siitä… Jaakko sanoikin: "Se Kaaprohan on kuulema, ruvennut ihan heittiöksi." — Hiljan kalpeille poskille levisi tumma puna ja hänen oli vaikea hengittää. —
"Ei ollut senvertainen mies sinun arvoisesi…"
"Elä hyvä ihminen puhu siitä miehestä — olen jo kyllikseni hänestä kuullut!" Hiljan äänessä oli rukouksen sävy sitä sanoessaan ja lämpimästi ikäänkuin anteeksi pyytäen katseli Jaakko häntä.
"Enhän minä… Enkä minä mitenkään tahdo loukata sinua." Ja sitten olivat he kaikki vaiti.
Jaakko olisi vielä tahtonut sanoa jotakin ystävällistä ja rohkaisevaa, mutta kuinka hän siinä miettikin, lapsen tuuheata tukkaa silitellessään, ei hän vaan mitään kelpaavata keksinyt. Ja silloin tuli hänelle yht'äkkiä kiire pois. — Hän tunsi jälleen olevansa kun pahanteossa ja rinta alkoi jyskyttää niinkuin visainen varsta riihen lattiata.
Mitä mahtoi Hiljakin arvella hänestä…
Varovasti laski Jaakko pojan polveltaan lattialle, varovasti ja hitaasti niinkuin olisi hänen vaikea luopua siitä ja lähteä pimeään yöhön lämpimältä sijaltansa uunin vierestä.
"Niin, pitää sitä lähteä kotiinkin päin astelemaan, ettei yö tavoita.
Hyvästi nyt, pikku Kaapro poika!"
"Hyvästi! Ja jos tulet toisen kerran, niin tuo puolukoita tullessasi."
"Kyllä minä tuon!"
Hän ojensi kätensä Hiljalle:
"Kiitoksia vaan lämpimästä!" —
"Eihän siitä kannata kiittää."
Tuskin oli Jaakko päässyt ovesta ulos, kun kalvava kaiho täytti hänen rintansa ja hän olisi tahtonut jälleen lämpimään, armaaseen tupaan katselemaan Hiljaa ja pitelemään poikaa polvillansa…
Vastenmielisin, hitain askelin läksi hän kulkemaan pimeätä metsäpolkua, suurten kuusten humistessa vinhassa syksytuulessa. Kaukainen kotinsa ei ollut koskaan tuntunut niin kolkolta ja yksinäiseltä kuin tänä iltana. — — —
* * * * *
Siitä lähtien vieri aika yhä hitaammin Hiljankin mökissä. Katkeria hetkiä siinä oli kyllä ennenkin eletty, mutta toivo tulevasta oli ylläpitänyt, kulkenut kuin kaikki kannattava teräslanka päivästä päivään. — Vaan sitä ei ollut enään. — Eikä ollut niitä herttaisia hetkiä — kosteikkoja erämaassa, — jolloin äiti, poika sylissänsä, tuuditteli itsensä ja lapsensa valkoisilla tulevaisuuskuvilla onnelliseen uneen, niin pitkään ja sitkeään, että se kesti vuosikausia eikä loppunut ennenkuin pettymyksen katkera kalkki oli tyhjennetty pohjia myöten…
Sitten alkoi siellä ja täällä kuulua lisäksi ääniä, että isäntä aikoo ottaa häneltä mökin pois, kun saapi sen annetuksi toiselle paremmilla ehdoilla.
Se oli sydämmetöntä Hiljan mielestä, varsinkin, kun hän oli niin kiinnikasvanut tähän tupapahaseen ettei voinut muualla elämäänsä mahdolliseksi uneksiakaan… Tämä oli ollut hänen kotinsa siitä pitäen, kun ne yksinäiset ja kuitenkin vaiherikkaat ajat alkoivat. Pitikö hänen nyt todellakin luopua tästä? — Kun ei isäntää itseä kuulunut häätökäskyä tuomaan, tyyntyi Hilja vähitellen. Ehkäpä ne olivatkin taas niitä kyläläisten päättömiä puheita! — Ja voihan isäntä hänellekin vuokraa korottaa, veropäiviä lisätä, kyllä hän tekee, tekee kernaastikin, ennenkuin tietymättömälle taipaleelle lähtee. — Muutamana kesäisenä päivänä, kun vasta; vapautuneet aallot rantakiviä huuhtelivat, kiipesi Kaapro iloisesti äitinsä syliin sanoen:
"Lähdetäänpäs nyt suurella valkoisella laivalla isän luokse, kun järvessä ei ole jäätäkään enää!" —
"Voi sinua, pieni raukka… eihän meillä enää isää olekkaan…"
"Mutta — olihan meillä ennen… Oikein hyvä, oma isä?"
Hiljan silmät täyttyivät kyynelillä.
"Vieras se olikin, — vaikka me sitä omaksemme luulimme." — Hänen sieluansa kirveli, mutta hänen täytyi viimeinkin sanoa ne sanat.
"Voiko sitä olla vieras, vaikka on oma —-?" kysyi lapsi ja hänen silmiinsä tuli miettivä, lohduton ilme.
"Kyllä sitä näkyy voivan…"
Siitä ajasta lähtien kun kohtalon käänne lopetti Hiljan unelmien mahdollisuuden, alkoi Jaakon vakainen, järkkymätön mieli niitä rakennella. — Useimmin kun ennen, piti hänen pistäytyä kylälle, sen ainoan mahdollisuuden houkuttelemana, että sattumalta tapaisi Hiljan. Sillä ei hän ilennyt hänen mökillensäkään mennä, kun ei mitään asiata ollut, eikä sitä osannut aivan tikkusistakaan tehdä…
Pitkä korpitie, jota välistä ennen oli väsymykseen asti astellut, muuttui nyt puolta lyhemmäksi, mieluisaksi kävelymatkaksi. — Ja ne korpitien tuliset toiveet, herttaiset, hymysuuhaaveilut, ne nostivat latvojansa tiepuolessa kasvavien honkienkin ylitse, kohti suurta valoisaa taivasta — aavistuksien herkillä siivillä. —
Kun hän kerran tällaisella retkellään sai kuulla että merten takaa oli Kaapro Kalposen kuoleman viesti saapunut, — tunsi hän suurta levotonta iloa sydämessänsä, sellaista ikiääretöntä, joka vain aniharvoin ihmissieluun hulvahtaa, loistavana, mahtavana, rinnanääriä repien, — niinkuin tila siellä olisi asunnoksi ahdas ja matala riemun suurelle majesteetille…!
"Ehkä se voipi… ehkä kuitenkin kerran voipi tapahtua…" jupisi hän itsekseen takaisin mökilleen kulkiessansa ja tie oli hänestä sillä kertaa niin uskomattoman lyhyt, lyhempi kuin polku oman tuvan ovelta pihan ylitse kaivolle. —
* * * * *
Kulkiessaan kerran Hiljan asunnon ohitse löysi Jaakko Hiljan seisomassa pihaveräjällään masentuneena ja synkeänä. Kysyttyään hänen vointiaan, sai hän kuulla että isäntä oli täyttänyt aikaisemman uhkauksensa ja häätänyt Hiljan poikinensa pois mökistä.
Kertunahon Taavetti ottaa mökin puoltasuuremmalla veropäiväluvulla ja sitäpaitsi on hänellä täysikasvuisia lapsia, joista tarpeenvaatiessa saapi työvoimaa taloon, niin että mikäpä siinä auttoi… eihän hänellä ollut kirjoja eikä kontrahteja — ja jos niitä lie alunpitäin ollutkin, olivat ne ainakin nyt tuntemattomilla teillä, muitten niille sortuneitten matkassa. —
"Surullista on joutua pois paikasta, jota on oppinut sekä pitämään, että rakastamaan kotinansa", päätti Hilja, kuivaten huivin nurkalla esiintunkevan kyyneleen.
Silloin rohkaisi Jaakko mielensä ja otti puheeksi asian, joka kauan oli hänen sieluansa jännittänyt. — Ja siinä, lahonnutta aitaa vasten nojaten, esitti hän Hiljalle ehdotuksensa, sanoi, että olisi heille, niin äidille kun pojallekin tilaa hänen mökissään, siellä yksinäisellä sydänmaalla.
Hilja loi hämmentyen katseensa alas, seisoen siinä punottavin poskin, yhtä sulkeutuneena kuin sanatonnakin.
"Tulisit katsomaan edes…" pyyteli Jaakko, jonka sydän löi niinkuin taistelevan kotkan siipi.
"Eihän sinne kovin pitkä matka ole. Ja jos et luulisi viihtyväsi, niin…" Jaakolta jäi lause kesken kohdatessaan Hiljan katseen, jossa väikkyi omituinen, kauvan kateissa ollut hymyilyn hohde.
Ja hän tuli. — Tuli jo seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Jaakko vasta peseytyneenä ja pyhäpäiväpukimissaan istui tupansa rappusilla päivää paistattamassa.
Se oli ensimäinen juhlapäivä Jaakon yksinäisessä mökissä. — Sen hetken iloa laulelivat linnut, tuoksuivat kukat, heinät ja lehdet, — sitä heijasti tyyni, syväsilmäinen lampi, sitä sirisivät sirkat ja ihannoivat juhlalliset jymy-hongat!
"Tulithan sinä kuitenkin…" sanoi Jaakko vapisevin äänin, viedessään vierastaan tupaan.
"Istu, istu peremmälle!" kehoitti hän sitten, pyyhkäisten kämmenellään honkaista penkkiä, joka ulottui pitkin sivuseinää ovensuusta peränurkkaan asti.
"Teki mieleni tulla katsomaan mitenkä sinä täällä elelet…"
"Hyvähän täällä on olla… mikäs täällä! Tulisit vaan sinäkin. On mulla leipää toisellekin ja pojalla olisi kauniit, avarat nurmet tuossa leikkiäksensä…"
Kuinka kaunis se Hilja sinä hetkenä Jaakon mielestä olikaan — aivankuin entisaikoina, aikaisempina tyttövuosinaan, silloin kun yhdessä samaa isäntää palvelivat ja samaa leipää söivät.
"Voi minkätähden sinä et tule!"
"Jospa minä tulisin…" virkkoi Hilja ja hänellä oli sekaisin riemua sekä kyyneltä katseissansa. —
"Minä nauroin ennen sinulle Jaakko ja heittäysin riemumielin sen miehen syliin, joka oli kylliksi raaka pettääksensä ja jättääksensä ei ainoastaan vaimonsa, vaan vielä lapsensakin. — Tein hyvin typerästi nauraissani sinulle, vaan nyt on elämä opettanut minulle, kenelle pitää nauraa, kenelle ei… Anna anteeksi Jaakko! Tahtoisin nyt sovittaa kaiken…"
Auringon säde, joka leikitteli akkunalaudalla, tuohisessa kasvavan balsamin lehdillä, ei välähdellyt kirkkaammin kuin Jaakon katseet, kuultuaan viimeinkin, viimeinkin sen sanan, jota niin monta, pitkää, lohdutonta vuotta oli turhaan saanut odottaa. — — —
Neljäntenä seuraavista sunnuntaista kulki hän, pikku Kaapro sylissänsä, kotipolkua kylältä! kotiin päin Hiljan seuraamana. Tänään oli heidän hääpäivänsä ja tämä oli heidän häämatkansa — näin lyhyt vain — mutta kylliksi riittävä eristämään heidät kaiken maailman melskeiltä, oman tyynen onnensa sopukkaan…
"Onko täällä nyt marjoja?" kyseli lapsi. "On, on!"
"Ja onko kukkia, käpyjä, kaloja, hiekkaa — onko venekin?"
"On, on! Kaikkia mitä tarvitaan, pikku Kaaproseni."
"Kaikkia on mitä tarvitaan, kun on koeteltua, luotettavaa sydänmaan rakkauttakin!" täydensi Hilja hymyillen. —
Miina.
Keijumäen luoteispuolella, vanhan, virattoman sudenkuopan vieressä, suurten koivujen suojaamana sijaitsi Miinan tupa.
Se oli yhtä pieni, harmaa ja lujatekoinen kuin omistajansakin — ja saattoi ylpeillä siitä että oli asujansa oma tekemä.
Kuinka suurella ihmetyksellä me lapset katselimmekaan tuvan liettä, uunia, — sillä nekin olivat Miinan muuraamia, — sanomalehdillä vuorattuja seiniä ja katon pyöreätä kannatushirttä, kuullessamme että hän itse oli ne kaikki rakentanut. Se oli meistä aivankuin satua, sillä todellisuudessa olimme nähneet vain miesten rakennus- ja muuraustöitä tekevän.
Ja meidän täytyi oikein tarkoin seurata tuon kehräävän käden liikkeitä tietäessämme, että se kykenee kirvestäkin käyttämään. —
Kehrätä — kutoa kangasta — rakentaa — ja muurata. Se oli jotakin se!
Ja kun siihen vielä lisäksi tuli ne maukkaat "marjalehtikäiset" ja "mustikkapöppörö", joilla hän meitä kestitsi, niin eihän ollut ihme jos hän mielestämme oli paikkakunnan merkkihenkilö. —
Hänessä oli vain yksi ominaisuus, joka ei ollut mieleisemme — äkäisyys.
Monta hupaista juttua olikin kiertämässä hänen kuuluisasta tuittupäisyydestään…
Hänen pieni taloutensa oli aina hyvässä kunnossa. Suuren sängyn alla, — joka otti ainakin kuudennen osan koko tuvan pinta-alasta ja jonka päädystä aina puhdas, tupsureunainen lakana riippui, — oli kanojen asunto. Ne saivat joka päivä munimisaikanaan pieneksi silputtua paperia — sillä se vahvisti munankuoriainetta ja kun siellä alakerran kovalla lattialla ei ollut tilaisuutta pesän tekoon, pantiin ne vuorotellen sängyn jalkopäähän, pärekopan alle munimaan…
Miina oli sitkeä ja työtelijäs ihminen. Aina hänen tuvassaan kangaspuut helskyivät tai rukki surisi. Vaan jos rukki rupesi juonimaan, eikä tehnyt kunnolla tehtäväänsä tai katkeilivat kankaanloimet "suotta aikojaan", saattoi pienessä tuvassa nousta sellainen meteli, että ohikulkijat luulivat siellä vähintäin kymmenen ihmisen riitelevän. —
Miina pani torumalla rukin tottelemaan, tai jos se ei siitä huolinut, kävi sille niinkuin pahoille lapsille, — se sai vitsaa ja työnnettiin nurkkaan häpeämään. —
Ja useimmissa tapauksissa kuului se auttaneen…
Samoin kävi kankaanlointenkin. Kun Miina oli niitä muutaman kerran oikein perinpohjaisesti liisteröinyt ja ne yhä sittenkin "ilkisivät katketa", — ei siinä enään auttanut muu kuin se äärimmäinen keino.
"No herkesivätkö ne sillä katkeamasta?" kysyivät muut kankurit.
"Ka herkesivät! — Vaan kun et usko kuitenkaan, niin mitäs sitä tulet kysymäänkään… Koeta!" —
Mutta kukaan ei arvannut koettaa.
Miinalla oli tapana iltasin, kun tupa oli lämmitetty ja pelti pantu kiinni, lähteä sukanneuleineen vähäksi aikaa kylään "häkää pakoon."
Kerran häntä tällöin pyydettiin naapurissa sekoittamaan tulella olevaa vellipataa, johon Miina tietysti mielellään suostui, mutta kun puut sattuivat olemaan tuoreita, paloivat hitaasti ja iso vellipata ei pitkään aikaan näyttänyt kiehumisen oireitakaan, suuttui hän ankarasti.
"Ennenhän mie keitän vaikka tervaa, ennenkuin tällaista velliä…" intosi hän.
"Kotona se on puoleen tuntiin keitetty ja syötykin!" —
Ja suuttuneena, puoliääneen itseksensä puhellen lähti hän kotiin heti kun joku talon ihmisistä ennätti kapustan varteen tarttua.
Itsellään oli Miinalla aina kuivia puita.
Milloin olivat ne loppumassa, piti hän talkoon ja silloin kyläläiset toivat kuormansa, kuka halkoja, kuka pitkiä rankoja hänen tuohikattoisen katoksensa täytteeksi. Ja kun nekin joilla ei ollut hevosta, eikä metsää, halusivat päästä osallisiksi hänen talkookestityksestään, niin pistäysivät ne sinne kirves kainalossa ja pilkkoivat puut.
Sillä talkoomiehiä houkutteli muut paremmat herkut, kuin "lehtikäiset" ja "mustikkapöppörö."
Niitä varten pani Miina aina oluen, keitti lämpimät ruuat ja kahvin — ja jos sattui olemaan jouluinen aika, saattoi hänellä toisinaan olla ryypytkin.
Miinan mökki oli jotenkin etäällä naapureista.
Sentähden, häneltä joskus kysyttiin eikö pitkät syksyiset pimeät peloittaneet häntä?
Mutta eihän ne peloittaneet.
Miina oli jo vuosikymmeniä asunut yksin, — siitä lähtien kun lapset lähtivät maailmalle ja Tuomas-vainaa peitettiin kirkon multaan, — eikä vielä milloinkaan mikään muu kuin myrskynryske ollut häirinnyt hänen rauhaansa.
Kerran kuitenkin syksyn pimeimmillään ollessa, kuuli Miina eräänä iltana ryskytystä ja melua ulkoa. Nopeasti työnsi hän silloin rukkinsa syrjään, sytytti pitkän päreen ja kiirehti porstuan ovelle katsomaan. Vaan eihän siellä mitään näkynyt.
Nurkan takaa kuului vaan rumaa ääntä ja uikutusta, jonka helposti tunsi ihmisääneksi.
Ja silloin Miina suuttui.
Pitkä päre loppui paljon ennemmin kuin se tulinen saarna, jonka hän pimeässä ilkkujille antoi…
"Vaikka teidän nenänne olisi sata syltä pitkä, niin kyllä mie sen niistän…" huusi hän niin että musta yö raikui.
Ilvehtijät olivat erehtyneet laskuissaan, eikä sen perästä kuultu, että kukaan olisi käynyt vanhaa Miinaa peloittelemassa.
Mutta Miina itse meni seuraavana aamuna sisarensa pojan luokse, — joka oli hyvä pyssymies, — ja pyysi häntä tulemaan pyssyineen illaksi kotiinsa — siltä varalta että rauhanhäiritsijät palaisivat.
"Enhän minä tok' uskalla ihmisiä ampua…" esteli sisaren poika.
Eikä Miina sitä vaatinutkaan.
"Lataa sie, kyl' mie lasken!" sanoi hän kuohuen
"Ettenkö mie niille häijyille näytä —? Näytän!" —
"Häijy" oli hänen voimasanansa, eikä sitä kukaan osannut lausua sellaisella painolla kuin hän.
Ajan viitake alkoi viimein pystyä Miinaankin, lannistaen vähitellen sitkeän voiman ja työtarmon. Kangaspuille ei hän silloin enään kyennyt eikä hienoimpien lankojenkaan tekoon.
Mutta niinkauvan, kun hän jaksoi istua, sai rohdin kuontalokin kulkea hänen koukistuneitten sormiensa läpi rullalle ja sitä tietä ne menivät pappilan ruustinnan karvamattolangatkin. —
Pahemmin ei voinut kukaan loukata Miinaa, kun puhumalla hänelle vaivaishoidon avusta. —
"Häpeäisit!" sanoi hän vihaisesti.
"Ota itse, jos haluat, — mie ennen vaikka kuolen…"
Ja niin kai hän olisi tehnytkin, säästöjensä loputtua, jos ei tyttärensä olisi saanut häntä houkutelluksi luokseen, nähdessään että vanhuksen oli mahdoton tulla toimeen yksinäisessä tupasessaan.
Mutta ei hän sieltä sittenkään aivan mielisuosiolla lähtenyt. —
Pettymyksiä.
Kaarlo heitti pallon huimaavan korkealle ilmaan.
Suuren lapsijoukon käsivarret kohosivat kuin jännitetyt jouset, ne tempoilivat ja värähtelivät malttamattomuudesta sillä itsekukin oli mielestään juuri se, jonka käsiin pallon oli määrä pudota… Ja huudot: minä, minä, minä, raikuivat kilvan puutarhan nurmikolla!
Pojat, jotka luonto on varustanut vahvemmilla käsivarsilla, rynnistivät etualalle, työntäen kilpailussa heikommat tytöt syrjään. Mutta yksi niistä — pienin ehkä — vilkas ja vikkelä kuin orava, pujottausi vikkelästi joukon läpi, ennätti edelle ja ojensi itsepäisesti pienet, valkoisen pitsin verhoamat käsivartensa ylös, kohti putoavaa palloa, joka kiisi kuin nuoli suoraan ja empimättä pieniin, pehmoisiin tytön käsiin.
"Minä!" kajahti riemuhuuto lapsen suusta ja ylpeänä voitostaan keikautti hän valkohiuksista päätänsä.
Pojat katselivat vähän nyrpeissään sivu suun mennyttä voittoa ja sieltä täältä kuului ääniä, jotka sanoivat:
"Eihän se Elli olisi voittanut, jos —"
"Eikähän se Elli oikeastaan olisi saanut —" mutta lauseitten loppuosat haipuivat jostakin syystä niin hiljaisiksi että ainoastaan vierustoveri saattoi kuulla ne.
Vaan kun Ellin suurien silmien voitonriemu kävi aivan sietämättömäksi, sanoi suurin pojista kuuluvammalla äänellä: "Eikä tämä peli oikeastaan tytöille ollutkaan!"
Kun pallopeli alkoi ikävystyttää, heittäytyivät tytöt piiritanssiin pihamaalle ja pojat lähtivät kiipeilemään leveitä tikapuita ylös rakennuksen katolle.
"Hei vaan, kuinka kauvas täällä näkee!" huusi kehoittavasti se, joka ensinnä perille ehti ja sen kuultuaan nekin jotka vielä tikapuitten juurella seisoivat kapusivat kilvassa ylös. "Ai ihmettä!" kuului reippaasti ylhäältä.
"Kuinka kaunista!" — "Kuinka hauskaa!" — "Melkein päätä pyörryttää!" Pääskysparven lailla viserteli poikalauma räystäällä ja uteliaina, ihaillen korottivat tytöt kaulojansa, silmääräpäyttämättä seuraten toverien liikkeitä.
"Kiivetkäämme mekin sinne! Yks', kaks', kolme!" huudahti Elli ja silmänräpäyksessä oli hän jo puolitiessä portailla.
"Ei, ei Elli!" huusivat silloin isä, äiti ja kaikki muut aikaihmiset verannalta, kauhistunein liikkein vaatien yltiöpäätä heti laskeutumaan alas. Mutta yritteliä vitkasteli… Siitäkin — puolitiestä — näki hän jo laajenneen, loistavan maiseman, joka tältä korkeammalta asteelta katsottuna näytti tuhat kertaa ihmeellisemmältä, viehättävämmältä, kun esimerkiksi verannan kaidepuun takaa, taikkapa kellarin katoltakin, — mihinkä joskus luvallakin oli saanut kiivetä.
"Tule alas! Kuuletko, hetipaikalla alas, sinä pahankurinen lapsi!" Ja pahankurinen lapsi totteli, tullen alas vaikka verkkaan ja nyrpeän näköisenä.
"Miks'en minä saa mennä sinne, yhtähyvin kun pojatkin?" nurkui hän.
"Siksi että se ei sovi tytöille — muista se!" —
Elli painui verannan alimmalle rappuselle istumaan. Äsken niin iloinen, toiminnanhaluinen lapsensielu oli sumennettu ja sulkeutuneena mietti se arvoitusta: miksi en minä yhtähyvin kun pojatkin…
* * * * *
"Se on siis päätetty", sanoi isä tyytyväisesti. "Ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että menestyt lääkäriurallasi Kaarloseni! — Mutta entäs Esko? On jo aika sinunkin vakiintua siitä, miksi aijot maailmassa."
"Siitä olen jo kauvan ollut selvillä, isä. Kun poikasena kerran tein huvihuoneen piirustukset, sanoit sinä että näyttää siltä kun Eskolla olisi tulevaisuutta tällä alalla ja sitä minulla varmasti onkin! Saat uskoa, isä, että minä kerran vien arkkitehtuuriamme loistavan askeleen eteenpäin."
Isä hymyili. "Hyvä, olen siis selvillä ja tyytyväinen lasteni tulevaisuudesta."
"Mutta minuthan sinä aivan syrjäytät, isä", muistutti Elli "vai eikö sinua ollenkaan huvita tietää miksi minä aijon?
"Ah sinä! Noo — sinusta kaiketi tulee kunnianarvoisa pikku rouva, kunhan ennättää — ellet juuri vanhaksi piiaksi aijo", nauroi isä.
Ellin raikkaat kasvot peittyivät synkkiin pilviin ja silmissään loukattu ihmisarvo salamoi…
"Niin, tuomari Arvolahan on sinuun pahoin pikeytynyt. Ja, luullakseni, on hänen kainalossaan tulevaisuutesi turvattu", täydensi Kaarlo.
"Oi, kuinka te olette ilkeitä!" huudahti Elli. "Sekö se siis on tyttöjen päämäärä ja siihenkö heillä vaan on lupa pyrkiä? 'Tulevaisuus turvattu'… on se sekin yks' rääsyinen sana! Ikäänkuin meillä ei olisi oikeutta, niinhyvin kuin velvollisuuttakin, itse, omintakeisesti turvata tulevaisuuttamme!"
"Sillä tavallahan se asia kuitenkin tavallisesti tässä Jumalan luomassa maailmassa menee —"
"Tässä miesten muokkaamassa maailmassa — niin olemme epäilemättä lähempänä totuutta. Vai luuletteko, uskallatteko luulla Jumalasta jotain niin alhaista, äärimmäisen ilkeämielistä, että hän olisi sysännyt naisen siihen alennustilaan, missä tämä vuosituhansia on saanut värjötellä?"
"Elli, Elli — elä pidä noin suurta suuta. Ehkäpä ne vuosituhannet juuri kumoavat väitteesi —"
"Mahdollisesti, jos naisasia olisi vieläkin siinä pisteessä, missä se Aabrahamin aikoina oli — mutta Jumalan kiitos, ne samaiset vuostuhannet ovat kuitenkin olleet kehityksen, vapautuksen aikoja ja kieltämättä me olemme matkalla oikeutta, täydellistä tasa-arvoa kohden, olkoonpa tämä matkamme viimeinen virstapylväs vielä kuinka kaukana tahansa."
"Sinä olet oikea naisasian agitaattori, Elli!" pisti Kaarlo väliin, hymyillen ainaista ylimielistä hymyänsä.
"Minulla on kunnia olla! Mutta elä sinä yhtään tuolla tavalla hymyile… Kuuleppas, se aika on onneksi mennyt, jolloin naisasialle voitiin vaan hymyillä ja etäällä, etäällä — vaikka tulevassa — on sekin, jolloin sille enään vaan tarvitaan hymyillä. Nyt on toiminnan, työn ja taistelun aika!"
"Kiitä Luojaa, lapseni, että elät ajassa, joka sallii sinun nauttia työsi hedelmiä", lausui äiti. "Minun nuoruudessani saimme tyytyä — ah emmehän kaikkea uskaltaneet uneksiakaan — mitä te nyt saatte todellisuudessa omistaa ja nauttia…"
"Ja kuitenkaan, äiti, ei vielä meilläkään ole läheskään kaikkea, mitä pitäisi olla! — No niin, isä, minä olen päättänyt lukea lääkäriksi kuten Kaarlokin." —
"Vai päättänyt? Sehän kuuluu erittäin juhlalliselta… Mutta minulta ei totisesti riitä rahoja siihen, — saan luvan ilmoittaa."
"Vai niin, isä rukka! Olet siis ikuisessa kiitollisuuden velassa kohtalolle, joka salli kolmannen lapsesi syntyä tytöksi, säästääkseen kukkaroasi ja estääkseen sen julmuuden tapahtumasta, mikä olisi ollut välttämätön, jos se kolmaskin olisi ollut poika!"
Isä näytti harmistuneelta, eikä löytänyt pitkään aikaan sanoja vastineeksi.
"Et sinä toki henno särkeä Ellin tulevaisuutta", sanoi viimein äiti pyytävän hellästi niinkuin ainakin.
"Te naiset olette niin hiton itsepäisiä toisinaan…"
"Ei isä, kyllä sinulta pitää riittää rahoja Ellillekin, Kaarlon ja minun on elettävä sitä myöten. Muuten minäkin olen aivan onneton", lämpeni Esko. "Sehän olisi muuten samaa, kuin jos riistettäisiin Elliltä vaatteet meille pojille — ja hän työnnettäisiin alastomana pakkaseen! Se ei saa tapahtua, isä!" —
"Voi tuota Eskoa, sehän on itse olennoitu oikeus ja hyvyys!" riemuitsi Elli. — "Enkös olekin aina sanonut, että Esko se on, joka meidän kotimme piirissä edustaa tulevaisuuden herttaista, ylevää, täydellistynyttä miestä. Tuollaisesta veljestä kannattaa ylpeilläkin!"
Mutta isä vääntelihe nyrpeänä tuolissaan. Hän muistutti suurta mehiläistä, joka on lentänyt kärpäspaperille ja koettaa turhaan irroittautua siitä…