IX.
"Synninlukko."
Seuraavana päivänä ei ollut jälkeäkään ajetuksesta eikä särystä. Ja Polle oikein murjotti. Olisi ollut mukavampi, kun tänäänkin olisi särkenyt, kun kerta eilenkin, ihan kuin vasite kiusalla.
Pyry houkutteli häntä Myllymäkeen. "Mennään katsomaan, joko on noussut kangassieniä!"
Polle lähti vastahakoisesti. Pyry lörpötteli ja oli hassunpäiväinen.
Joka kerta, kun hän löysi suuren sienipaikan, niijasi hän ja puheli:
"Päivää, lättänaamat! Ikävä kyllä, että otan teidät vain syötäviksi. Mutta vakuutan teille, että teidät käristetään oikein voissa eikä missään rasvassa, ei edes rasvahäntälampaan rasvassa! Voi, voi. Polle-kulta! Minä suuresti himoitsen nähdä niitä rasvahäntälampaita siellä jossakin Kaspian kaltahilla. Siellä ne mennä kammertavat, ja rasvahäntä painaa, jotta pitää olla pienet kärryt alla!"
Hän nauroi omille jutuilleen. "Se vasta mautonta", olisi Kreets sanonut. Pollea vain harmitti.
"Ja kun kerran Ruotsin kuningas kysyi eräältä suomalais-äijältä — ei, kun suomalais-äijältä kysyttiin — taikka lappalais-äijältä —"
"Taikka voguli-ostjakki-samojeedi- ja niin edespäin -äijältä!" keskeytti Polle äreissään.
"Niin, kun häneltä kysyttiin, kuinka hän arveli kuninkaan elävän, sanoi hän: hätäkös sillä, makaa vällyissä uunilla ja syö voissa paistettuja rusinoita!"
"Tuo nyt on ikuisen vanha juttu", halveksi Polle.
"Kyllä, kyllä. Mutta kun ajattelen noita kangassieniä pannussa, tulivat ne voissapaistetut rusinatkin siihen."
Pyry näytti niin murheelliselta, että Pollen viimein täytyi hänelle mieliksi vähän hymyillä.
Ropsis, rapsis! Äkillinen pimeys ja vettä kuin kaatamalla. Ukonpilvi.
He juoksivat suuren kuusen alle ja pysyivät kuivina.
Mutta nyt oli metsä sateen liottama. Läpimärkinä kietoutuivat hameet piankin pitkin sääriä, ja kengät litsuivat vettä. Päälle päätteeksi he olivat eksyneet.
Lopulta Pyry huomasi tuskin näkyvän polun kankaalla.
"Seurataan tätä, ehkä se vie kotiin. Jonnekin sen täytyy viedä, ehkä johonkin torppaan. Siellä saisimme jotakin lämmintä!"
Tie luikersi lepikköön, kulki pitkin vuoren kuvetta, painui näreikköön, nousi taas rinteelle, sieltä laskeusi laaksoon. Se tuntui loputtomalta, päättömältä. Tytöt alkoivat väsyä laahatessaan raskaita sienikorejaan.
Äkkiä he pysähtyivät hämmästyneinä. He olivat tulleet syvään rotkoon, jota kolmelta taholta piirittivät äkkijyrkät kallioseinät niin korkeina, että taivas näytti olevan määrättömän kaukana. Alkujaan ehkä nämä vuoret olivat olleet yhtä, niin toistensa osilta ne näyttivät. Jonkun mahtavan mullistuksen kautta olivat kai kerran repeytyneet, ensin halki, jolloin oli syntynyt tämä rotko, sitten poikittain, sillä oikeanpuolinen seinämä oli kuin jättiläistaltalla katkaistu.
Varmaankin rotkon suu antoi etelään, koska ylen voimakas kasvullisuus rehoitti siinä. Sananjalkaa monenmoista komeina pensaina, kuuset kohosivat mustina välkkyvälehtisten raitojen ja leppien lomitse. Ja missä vain hituisenkin multaa sopii jyrkänteen koloihin, siinä riippui sammal tai helisi haapa tai kumartui koivu hentona ja kituisena, varovasti työnnellen juuriaan kiven kovaan sydämeen.
"Tämähän on kuin rotkot Coloradon Canoneissa", tuumi Pyry ihastuneena.
He seurasivat polkua. Se vei hetteeseen, jonka hyllyvälle pinnalle ei uskaltanut mennä. Silmättyään eteensä he huudahtivat saman kauhun täyttäminä. Hetteen keskellä, aivan vasemmanpuolisen kallioseinän kupeessa, kiilui mustana ja uhkaavana synkkä suonsilmä.
"Me olemme 'Synninlukolla'!" kuiskasi Polle. Todellakin, se se oli. Synninlukoksi sitä sanottiin, tätä salaperäistä lähdettä, josta ei kukaan tietänyt, mistä sen musta vesi sai alkunsa, eikä sen syvyyttä ollut kukaan mitannut. Onneton se, joka sinne suistui; ei sen ruumista siunattuun maahan saatu, ken yritti ottamaan, vajosi itse. Ainoastaan kerran se oli uhrinsa päästänyt, joskin hengetönnä. Oli tuolta kalliolta pudonnut siihen lehmä ja pappilan tyköä joesta oli se ylös saatu. Tahtoi kai näyttää, että on sillä maan alla mahtavat väylät vallassaan.
Kaikenkaltaisia taruja kerrottiin Synninlukosta. Ehkä siksi, että paikka oli niin synkkä, nimi niin outo ja lähde niin kumma; kuivimpanakin kesänä sen vesimäärä oli sama kuin sateisimpana syksynäkin. Pyry ja Polle katselivat uteliaina luota merkillistä lamparetta. Kuin portti manalaan se oli tai kuin jonkun salaisen rikoksen tyyssija — siitäköhän sen nimikin? Oliko tällä paikalla tehty kaamea tihutyö ammoisina aikoina, vai oliko vain kansan mielikuvituksessa syntynyt synkkä nimi synkälle paikalle? Kukapa sen tiesi. Omituisen kaamea tuntu oli kumminkin koko rotkossa ja eniten tuossa lähteessä. Ei ollut ainuttakaan lintua livertämässä. Ja tytöistä näytti miltei luonnottomalta, että kimppu kissankelloja oli kiivennyt kallionkylkeen ja siinä sinisiä tiukujaan hilpeästi helisytti. Mikään iloinen ei tänne sopinut. He alensivat äänensäkin vain kuiskeiksi.
Lähteen yläpuolella oli kallioseinässä syvennys, aivan kuin ovi.
"Kas, siinä on kissanreikäkin, kuin metsämökkien porstuanovissa!" huomautti Pyry, ja hänen hilpeytensä palasi. "Mitähän, jos koputtaisi ja huutaisi Seesam! Millainen otus tulisi avaamaan?"
"Älä laske leikkiä!" Polle hätääntyi. "Minusta on kuin oudot voimat täällä peliään pitäisivät. Ihminen pienentyy niin mitättömäksi!"
"Annas kun katson litistyneitä kenkiäsi, joko ovat pienentyneet kuin
Lagerlöfin Peukaloisen puukengät!"
"Sinun on hyvä olla", sanoi Polle surullisesti. "Mutta minun ei. Olen ollut häijy." Ja Polle kertoi kaikki. "Tässä nyt tulin ajatelleeksi, että se oli minulle oikea rangaistus, etten päässytkään. Sillä enkös vain toivonut, vaikkakin salavihkaa, että toiset tytöt olisivat hiukan harmissaan. Ja sitten minua ihan repeli, kun kuvittelin, kuinka hän tanssii muiden kanssa!"
"Rakas Polle!" Pyryllä kimaltelivat kyyneleet silmissä, "sinä olet pelkkää kultaa! Niinhän ajattelee moni muu, sen verran pahaa. Minä niin mielelläni olisin suonut sinulle sen ilon ja olin niin pahoillani, kun et päässyt."
"Minä kyllä tiedän, että jotkut monesti ovat aika häijyjä", sanoi Polle miettivästi, "enkä käsitä, miksi he eivät saa siitä muistutusta. Minun on kuitenkin niin, että saan heti palkan, kun ajattelenkin olla paha. Ei kai minulle ole suotu sellaista onnea kuin muille tytöille."
"Jos nyt kaikkea voi onneksi ottaa. Eiköpähän onnea ole juuri se, että revitään juurineen pahan idutkin, niin kirvelevältä kuin se silloin tuntuukin. Oikea onnihan kasvaa sisästä käsin. Usko minua, Polle, elämässä on suurempiakin arvoja kuin tanssiaiset. Mutta minä olen huomannut, että ne voi saavuttaa vasta sitten, kun on oppinut voittamaan oman itsensä."
"Pyry, se sinut tekee niin yllättäväksi, että sinä saatat puhua tyhmyyksiä ja taas jotakin niin kovin viisasta. Ja sitten sinä osaat puhaltaa huolet pois."
"Olen oikea sekasotku!" Pyry nauroi kyyneleet kuiviksi. Mutta Polle vaistosi herkästi, että vallattomuuden alla oli taisteluja, ehkä ankariakin, vaikka Pyry oli kyllin voimakas kantamaan kaiken yksin, uskoutumatta kenellekään.
"Usko pois, elämä on suurta ja hyvää aina, kunhan sille vain kykenemme antamaan oikean arvon!" — Pyry kietoi kätensä Pollen vyötäisille.
Iloinen elämänrohkeus ja elämänhalu, jota Pyry ikäänkuin kuohui, terästi ja virkisti Polleakin.
Taivas seestyi. Sininen läikkä näkyi rotkon yllä ja peipponen lennähti haavan oksalle liverrellen: pink, pink, link, link!
"Ehkä Synninlukko on sellainen, että se sulkee pahan meistä itseensä!" sanoi Polle keventynein mielin.
"Minusta tämä on komeampi Ljungarsin lähteeksi kuin Topeliuksen kuvaama", virkkoi Pyry.
"Kun vain ilmestyisi joku valkoinen tyttö meitä johtamaan!"
"Menemme vain takaisin päin, tottapahan viimein tulemme tielle!"
Reippaasti astuen he ennen pitkää joutuivatkin maantielle.
"Heipparallaa! Tuollapäin on Myllymäki!" He alkoivat juosta, kunnes kasvot hehkuivat ja märät jalat olivat kuumina liikkeestä. "Liike synnyttää lämpöä!" luki Pyry, innokas voimistelija.
Kaukaa karahutti ratsastaja. Aage Rhein oli tuokiossa maassa. "Täältäkö sinut viimeinkin löydän, metsänneito!"
Polle antoi kättä rehellisenä ja nöyränä. Ei ollut hiventäkään turhamaisuutta hänen sielussaan tällä hetkellä. Ei hän yrittänyt kätkeä litiseviä kenkiään eikä märkää hamettaan, joka joka askeleella kietoutui ilkeästi ympäri vartalon, eikä hän ajatellut auennutta tukkaansa, vaikka se oli kosteana sateesta ja täynnä lehtiä ja havunneuloja.
Mutta Aage Rhein ajatteli kaikkea tuota ja hän taputti ruskeata kättä hellävaroen kysyessään: "Miksi sinä et tullutkaan eilen?"
"Minä — minun särki hammasta ja luulen, että se oli oikein."
"Miksi?"
"Kun minä niin kovasti toivoin pääseväni!"
"Sinä pieni, hyvä metsänneito! Minä kiitän sinua, että sinä kovasti toivoit!"
"Tanssitko sinä — kenen kanssa — kokoillan?"
"Kuinka minä olisin voinut, kun joka ainoan tanssin sinä lupasit minulle, eikä sinua ollutkaan!"
"Kuinka sinä —?"
"Minä lähdin pois, kun hetken olin odotellut sinua."
"Voi sinua!" Suuri ilo säteili viattomasta silmäparista.
Aage Rhein hymyili.
"Mutta", sanoi Polle katuvana, "olisit sinä saanut tanssia heidän kanssaan!"
"Pollenka! Pysy sinä aina samana, semmoisena kuin olet, kirkkaana! Minä lähden nyt. Hyvästi!" Hän teki kunniaa Pyrylle, hypähti ratsulleen ja katsahti vielä kerran Polleen. Ja, hyvä isä, hän ei hymyillyt yhtään. Silmät olivat totiset. Ja sitten hän meni. Hirveän kiire hänellä oli.
"Melkein luulen", sanoi Polle, kun he kotvan äänettöminä olivat kulkeneet, "että ellemme olisi käyneet Synninlukolla, emme olisikaan tavanneet häntä."
Pyry vain nyökäytti päätään ja auttoi toisella kädellään Pollea tämän sienikorin kantamisessa.