VIII.
Ruusunpunainen puku.
Eikö ole kummallista, että Polle tanssii eikä Pyry, villikissa? Pyry sanoo, joutuessaan tanssitilaisuuksiin: "Nyt minä en tanssi, vaikka keisari pyytäisi!"
Mutta Polle, hiljainen ja ujo, tanssii. Ja hän väittää, että tanssi on kokonainen elämä hänelle. Tässä maailmassa on niin paljon merkillistä.
Pahinta on, että Polle pääsee niin harvoin tanssimaan, — ensinnäkin koulu, ja sitten koti. Ne eivät kotona ollenkaan käsitä, että tanssi voi olla kokonainen elämä. Ja kun hän sitten joskus pääsee ja istuu pieneksi käyneessä valkoisessaan arkana ja hämillään, niin kukapa häntä viitsisi tanssittaa montakaan kertaa! Siellä on niin paljon hilpeitä tyttöjä, rohkeapuheisia ja muodikkaasti puettuja, niitä on ilo pyöritellä.
Mutta nyt on Polle saanut syntymäpäiväkseen puvun, sellaisen soman, ilmavan ruusunpunaisen, jota hän joskus oli toivonut. Ja samanväriset silkkisukat ja sirot kiiltonahkakengät. Eipä hän suotta uneksinut prinsessa Ruususesta! Jo seitsemäntoista, ja ruusunpunainen puku! Hyväinen aika, kuinka elämä saattoi olla ihanaa!
Kaiken tämän ihanuuden antaja oli Pyry. Arkipäiväinen, tuulihattu Pyry melkein jumaloi Polle-siskoaan. Hän selvemmin kuin muut näki sen sisäisen hienouden, sen sielun kirkkauden, mikä muodosti Pollen aran olemuksen. Hän oli nähnyt Pollen tanssiaisissa. Hän aavisti, kuinka Pollen kauneudenjanoinen mieli kärsi epämiellyttävästä puvusta, vaikka hän ei koskaan pyytänyt parempia. Pyryn sydäntä kirveli. Polte oli liian herkkä. Pieninkin loukkaus haavoitti häntä. Pyry tahtoi hiukan tasoittaa siskon tietä, nyt kun hänellä oli niin mainio tilaisuus.
Täti Brink oli lahjoittanut hänelle tuon kaiken. Täti Brinkin vanhat viisaat silmät näkivät, että Pyryllä harvoin oli mitään uutta, vaikka hänellä oli jotenkin hyvä palkka. Täti Brink kysyi silloin, että mitenkäs sen asian laita oli. Ja Pyry tunnusti, että hän lähettää kotiin. Täti Brink nyökytteli ja hymyili. Ja kun Pyry lähti lomalle, pisti täti Brink salaperäisen laatikon hänen kainaloonsa. Vanhoissa viisaissa silmissä loisti veitikka, kun Pyry ylenmäärin yllätettynä kiitteli. Herttainen täti Brink!
Mitä täti Brink sanoisi, sitä Pyry oli pelännyt luovuttaessaan lahjansa toiselle. Jos hän sanoisikin: "En luullut sinun niin vähän arvoa panevan lahjaani!" — Ei! Kun Pyry oikein selittää, kuinka asia on niin, täti Brink varmaan ymmärtää eikä loukkaannu. Jos ei täti Brink ymmärrä, ei sitten kukaan muukaan. Hyvällä omallatunnolla Pyry siis antoi "kaiken soman" Pollelle, ollen viisaasti vaiti lahjan alkuperästä, sillä Polle ei silloin olisi suostunut ottamaan vastaan. Ja jos täti Brink olisi nähnyt Pollen silmien säteilyn, olisi hän ollut yhtä tyytyväinen kuin Pyrykin.
Pollekin oli tyttö vain, ja sitten tanssi ja Aage Rhein! Aage Rhein oli vain käymäseltä kotonaan Pietarista. Hyvä isä sitä univormua! Eikö liene jo täysi upseeri! Kaikki tytöt olivat ihan hulluina häneen. Eikä se ollut mikään ihme. Sellaiset uneksivat mustat silmät ja mustat pienoiset viikset. Ja hymy, oi voi sitä hymyä. Ja vartalo, se vasta komeata, pitkä ja solakka ja univormussa, u-ni-vor-mus-sa! Kaikki tytöt lauloivat:
"Aina uneksinut olen univormusta, aina pitänyt sotilaan ryhdistä!"
Ja kaikki tytöt hommaavat tanssiaisia, ennenkuin hän ehtii lähteä. Ja kaikki tytöt toivovat, että hän tanssittaisi juuri häntä ja kannukset helisisivät. Ja hyväinen aika, kuinka kamalasti kaikki ovat jännittyneitä. Ja eikö ole aivan hirvittävää, että hän kulkee aina sysimustalla ratsulla, ihan kuin saduissa!
Sitten Polle oli tavannut hänet. Hän oli juossut postista ja Aage seisotti ratsuaan, hypähti alas ja tuli kättelemään. Ja siinä samassa huomasi Polle surkean asunsa: pieneksi käynyt kansallispuku, sen alta pistävät paljaat, pitkät sääret, ja virttynyt, punainen silkkiliina sitaistu vinosti päähän. Hän toivoi, että Aage Rhein ei olisi tuntenut.
"Sinä olet kasvanut kovin!" Aage Rhein puristi kapeata, kovaa kättä ja hymyili sitä hirmuisen ihanaa hymyä.
Se nyt oli juuri pahinta, se kasvaminen, sitä kun koetti käpristyä kokoon, että olisi sopinut vaatteisiinsa, ja Polle punastui oman kurjuutensa tunnosta. Mutta Aage Rhein yhä piti kädestä ja hymyillen katseli päästä jalkoihin. "Arvaan, että sinä tanssit kuin keijukainen!" — Ah, Polle koetti piilottaa hoikkia nilkkojaan.
"Tehän pidätte tanssit!"
"Pidämme. Tietysti sinä olet kutsuttu?" Tiesihän Polle, että joku hienoista tytöistä kutsuisi Aage Rheinin.
"Kyllä noin ylimalkaan. Mutta saanhan tulla sinun kutsuttunasi?"
Pollea ihan huimasi. Aage Rhein hänen kanssaan!
"Vai onko sinulla jo toinen?"
"Kukas minulla! Mutta ajattelen, että varmaan moni muu olisi halukkaasti sinun kanssasi."
"Mutta sinä et olisi? Sinä olet kasvanut kovin, Pollenka!"
"Voi, ei — olen hyvin iloinen, jos sinä minun kanssani!"
"Kiitos! Ja me tanssimme koko illan. Lupaatko minulle kaikki tanssit?"
"Tietysti!" Pollenhan on niin helppo luvata.
"Kiitos! Näkemiin, pitkä, pieni Pollenka!"
Polle tuli hyppien kotiin. Mutta Aage Rheinistä hän ei puhunut
Pyryllekään. Toisinaan on niin, ettei voikaan puhua. Sitäpaitsi oli
Pyry joskus niin kauhean järkevä, niinkuin siitä "Keltaruusustakin!"
"Pyhyh, joku kauppamatkustaja tai henkivakuutusmies!"
Huomenna, huomenna! Hän ei malttanut illalla olla koettelematta pukuaan. Mikä onni, että hänellä juuri nyt oli puku! Hän näki itsensä suloisena peilissä: silmät säteilevinä, huulet hehkuen ja ruusunpunainen liehuva puku kuin unelma ympärillään.
"Nyt Polle on prinsessa Ruusunen!" ihaili Untuva. Polle on varmaan somin heistä!
Kreets pyöritti häntä nähdäkseen "kuinka heilui". Ter sanoi häntä perhoseksi ja Pyry hymyili; nyt oli Pollen sielulla sopiva verho.
Riemua täynnä Polle sukelsi vuoteeseensa. Hän oli nukkuvinaan saadakseen olla rauhassa ajatuksineen. Oi, kerta hän olisi onnellinen, täydesti onnellinen. Hän saisi tanssia, tanssia koko illan siroin kengin ja ruusunpunaisen puvun liehuessa ja Aage Rhein, Aage Rhein tanssittajana! Jos kuningas olisi käsivartensa tarjonnut, olisi hän tuskin sitä niin suurena onnena pitänyt. Mitä sanoisivat ne ylpeät tytöt! Kerran hänkin, Tuhkimo — —. Pollenka! Että Aage Rhein muisti sanoa niin, kuin lapsenakin!
Huomis-ilta! Kuinka vähän voimmekaan tietää, mitä huominen tuo mukanaan. Useasti haihtuu se huomaamatta monien mitättömien päivien joukkoon, toisinaan se tuo tuomisia, iloisen yllätyksen tai syvän surun. Pollelle se toi jälkimmäisen. Hän oli iltamyöhällä ollut paljain jaloin kasteisessa ruohossa, saanut hammassäryn, ja toinen poski — niin, se pyöristyi yhä pahemmin, mitä lähemmäksi ilta tuli. Ja kun Pollen piti lähteä, pukea päälleen koko ihanuus, oli se niin hirmuinen, poski nimittäin, että lähtö oli mahdoton.
Jos teistä joku on niin hartaasti kuin Polle toivonut jotakin ja sitten niin armottomasti pettynyt, niin ymmärrätte, millaista hänen oli. Hän vain nyyhkytti pää tyynyyn haudattuna. Äiti hieroi ajettunutta poskea ja siskot ajoivat kipeään hampaaseen mahdollisia ja mahdottomia rohtoja hiusöljyyn asti. Mutta mitäpä ne auttoivat! Eivät ne voineet lievittää sydänsärkyä, ja se oli paljon kovempaa kuin hampaan.
Ei mikään lääke voinut auttaa sitä, että hän makasi tässä ja ruusunpunainen puku ja tanssikengät ja silkkisukat olivat laatikoissaan, ja Aage Rhein tanssi toisten tyttöjen kanssa. Voi, voi! Tanssi koko pitkän illan ja hymyili hurmaavaa hymyään.
Elämä oli säälimätön, kurja ja tarkoitukseton. Miksi juuri hänen piti saada puku ja kaikki ja sitten jäädä sänkyyn! Hän itki niin täysin sydämin kuin vain seitsentoistavuotiaana voidaan itkeä, ja nukahti viimein kyyneleihinsä.