XI.
Tehdas.
Seurahuoneen sillalla seisoivat Pyry ja Polle. Syyskesän lämmin ilta kietoi seudun pehmeään tummuuteen. Läheisestä puutarhasta leijui väkevänä leukoijien tuoksu, ja vastapäätä olevan saarihuvilan sähkövalot kuvastuivat kosken niskan tyyneen suvantoon. Koskien välisen järven, "Kosk'keskisen" rannoilla vilkkuivat tulet asunnoista ja rantatien sähkölampuista. Koko järvi oli kuin suuri, himmeäksi hiottu safiiri säkenöivien timanttien ympäröimänä. Seurahuoneella harjoitteli torvisoittokunta, jostakin kuuluivat heikosti pianon sävelet, mutta yli kaiken kohisi koski ja jyskyttivät tehtaat.
"Tällaista iltaa minä rakastan", sanoi Polle. "Minä rakastan metsiä ja järviä ja kuutamoa niillä", virkahti Pyry.
"Sinä parantumaton metsä-ihminen!" nauroi Polle. "Minäpä rakastan juuri tällaista, missä on ihmistyön jälkiä. Eniten minä rakastan tehdasta. Kävelläänpä sinne!"
"Sinä parantumaton tehdas-ihminen!" nauroi Pyry vuorostaan.
"Niin, minä en voi sille mitään", selitti Polle. "Niinkuin mustalainen rakastaa maantietä ja nuotiotansa, niin rakastan minäkin koskea ja tehdasta, ne ovat osa elämääni."
He olivat tulleet tehtaitten väliselle solalle. Kymmenien akkunoiden tulet välkkyivät, koneet jyskivät, ja vastahakoinen koski kiersi mustin mielin sulkuihin. Sen täytyi taipua turbiinien pirstottavaksi, se puristeltiin mahdottomiin vesiruuhiin, missä se kumisi ja pärskyi ja pyrki pienimmästäkin reiästä suihkuna ulos. Ihmistarmo pakotti sen ensin pyörittämään tehtaita, ennenkuin se taas sai vapautensa ja masentuneena kahleistaan sileni joeksi.
Höyrykonehuoneen ovi oli avoinna, jotta summattomat uunit kuin tulivuorten kidat loivat loimon kauaksi. Kuin kultavuorten peikot kuvastuivat lieskoja vastaan miesten mustat varjokuvat, nousten ja laskien, heidän taukoamatta heitellessään puita uuneihin. Ne ovat kuin alituisesti ahneet Molokit nuo uunit; metsän kansaa, nuorta ja vanhaa, ne syövät, ahmivat yötä ja päivää. Sitä riistaa vedetään niille alinomaa. Koko kesäkauden ovat vesistöt täynnä tukkilauttoja, toinen toisensa perästä ne liukuvat alas tukkiruuhta ja nostetaan pinoiksi, kymmeniksi, sadoiksi, pitkin rantoja. Yhäti lasketaan lauttoja ja kasataan pinoja, jotka alkupäästään hupenevat koliseviin vaunuihin, kapearaiteista rataa pitkin joutuakseen tänne, hehkuvaan kuolemaan. Mitä hyödyttää niiden kuolema? Höyryä, höyryä valmistuu jättiläiskattiloissa, käyttövoimaa koneille.
Kauniit kuuset kuoritaan ja muuttuvat massaksi Yläkosken hiomossa. Täältä se tuodaan "hollantereihin", massamyllyihin, missä se vellinä kiertää ja hienonee, ja johdetaan viimein konehuoneeseen.
Sinne konehuoneeseen olivat Pyry ja Pollekin ehtineet.
"Katsos, tänne minä aina astun yhtä juhlallisin tuntein kuin menisin merelle", sanoi Polle. "Kun haistan tätä tehtaalle ominaista hajua, sellaista koneentuntua, niin se jo saattaa minut haltioihin! Jospa minä olisin poika, tulisi minusta joko koneenkäyttäjä tai insinööri!"
Mustina, mahtavina möhkäleinä kohosivat koneet molemmin puolin käytävää. Ne jyskivät, suhisivat, remmit viuhuivat. Koko pitkä paperikone oli kuin jokin alkuaikojen hirviö ja samalla kuin joku keskiajan taikuri: samean, märän massan se muodosti puhtaaksi paperiksi. Alkupäässä massa tärisi "tuukilla", valui huovalle ja kiertyi kuumien metallilieriöitten yli, kuivui ja nostettiin lopulta hohtavina paperirullina lajittelupuolelle. Osa siitä joutui kiilloitettavaksi, leikattavaksi. Näppärät naiskädet lajittelivat, laskivat, "paalasivat", puristivat riisit lujiksi paaleiksi; ja niin se joutui maailmanmarkkinoille, tuo sivistysmaiden tärkeä tarveaine. Se kulki kauas Tonavan rannoillekin, aina Turkkiin asti. Millaisia ajatuksia siihen sielläkin painetaan, kirjoitetaan! On niin yksinkertaista vetää laatikostaan puhdas postipaperiarkki, mutta kuinka monimutkaista onkaan sen valmistus!
"Ihmettelen", sanoi Polle, kun he jälleen seisoivat sillalla, "ihmettelen, että ei kukaan runoilija laula tehtaasta, ylistä koneitten mahtia. Mikä suurenmoinen teos siitä syntyisikään! Aivan väsyttää tuo alituinen maalaiselämän vatkaaminen: tähkäpäät ja kultaiset vainiot! Ja itse maalaiset sitten, niin runollisia, paksuja ja punaisia!"
"Ulkomuodolleen ei kukaan mitään mahda", varoitti Pyry.
"Ei", katui Polle, "minä puhuin hyvin tyhmästi. Mutta johduin ajattelemaan niin, kun katselin tyttöjä siellä salissa. Näithän: miltei jokainen siro ja kalpea."
"Sen sirouden he saavat maksaa. Heillä ei ole niin leveä leipä eikä niin paljon raitista ilmaa kuin maalaisilla."
"Niinpä kai. Mutta en mahda sille mitään, että silmäni niin mielellään hakevat kaunista."
"Niiden tulee hakea myöskin tervettä kauneutta!"
"Sinä rakas opettaja-ihminen! Olkoon menneeksi: kultaiset tähkäpäät ja paksut terveet ihmiset ovat runoutta! Mutta tehdas, tehdas, se elää, hengittää, se on suuri, se on valtava! — Ja tiedätkö, ketä minä eniten ihailen siinä! Paperikoneenkäyttäjää!"
"Oi, voi, meidän olisi pitänyt syntymäpäivänä taittaakin…
"Älähän! En minä siksi. Mutta katsos, hän on minusta keskeisin koko tehtaassa, kuin kapteeni laivassa. Hänhän se määrää paperin laadun. Hänestähän riippuu, syntyykö siitä mitään. Minut valtaa aina hauska juhlatunne, kun näen hänet koneensa ääressä. Siinä hän astelee levollisena, arvokkaana. Tarkastelee konettaan, tutkii, silittää — olen varma, että hän tuntee sen jok'ainoan mutterin. Tuleepa joskus sekaannus, laiva on hirmumyrskyssä, kone työntää kelvotonta moskaa, kiljuu ja vinkuu. Konemiehet juoksevat hätäisinä, rasvapoika valuttaa öljykannustaan kaikkialle, eniten omille vaatteilleen. Mutta koneenkäyttäjä on levollinen. Hän antaa käskyjä tänne, käskyjä sinne, lyhyitä, täsmällisiä, hän vääntää ja kiertää, hyväilee tuon hirviön summatonta ruhoa. Ja taas on kaikki paikoillaan, paperi parhaan-vahvuista, tasaista, hyvää. Myrsky on tyyntynyt, konemiehet huoahtavat ja rasvapoika täyttää levollisena tyhjentyneen öljykannunsa. — Mutta ellei siinä olisi ollut kapteenia, ellei koneenkäyttäjä olisi asettanutkaan myrskyä, kone olisi vain työntänyt roskaa — mitenkäs sitten olisi käynyt!"
"Sinäpä sen sanoit. Tärkein hän on. Ja parhaimman palkan hän ansaitsisi. Mutta saaneeko riittämiinkään!"
He kulkivat kotiin päin ja pohtivat nuoruuden innolla ihmisneron saavutuksia.
Pyry sanoi, että Polle oli yksipuolinen innossaan, että piti olla silmää ja sydäntä vähän kaikille. Polle sanoi, että se on itsensä jakamista, ja jakaminen heikontaa.
Mutta että kukin on oikeutettu saamaan työstään palkan ansionsa mukaan, siitä he olivat yksimieliset. Ja työ, olkoon mikä tahansa, kun se tehdään antautuen ja arvokkaasti, jalontaa ihmisen.
Ja että työn aateli on uuden ajan aateli, sen he aavistivat.