XII.
Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.
Pyry pakkasi tavaroitaan. Se on ikävää työtä lähtiessä kotoa, toista on tehdä sitä lähtiessä kotiin. Pyry koetti tehdä pakkauksen niin huomaamatta kuin suinkin. Hän jätti sen aina viime tinkaan, ettei kotiväen tarvitsisi olla kauvan tuossa kuristavassa lähtötunnelmassa. Mutta siitä huolimatta hiljeni elämä niin oudoksi jo päivää ennen lähtöä. Pyry oli kaiken keskipiste. Isä heitti sanomalehtensä ja jutteli hänelle kuin aikuiselle. Äiti kehotti häntä lepäämään tai kyseli: "Joisitko sinä kahvia?" Vaikka juuri oli päästy juomasta. Metsät, rannat, kaikki mielipaikat he kulkivat yhdessä toisiinsa pusertuneina, tietäen, että pian reväistään yksi irti. Kurkussa oli kuin pala.
Raskaimmaksi teki lähdön Untuva. Pienet, kapeat lapsenkasvot olivat kutistuneet vieläkin kapeammiksi, niissä oli vihlovaa epätoivoa. Joka askeleella hän kieppui mukana, ja Pyryn oli tuon tuostakin silitettävä hänen päätänsä tai otettava hänet syliin. Hoikat käsivarret kietoutuivat kiihkeinä kaulaan. Hento ruumis painautui hellyydenjanoisena isoa siskoa vastaan. "Sinä olet kaikkein parhain koko maailmassa", vakuutteli hän kimakalla lapsenäänellään, joka tuntui niin avuttomalta siksi, että hän äänsi hiukan pehmeästi s:n. "Enkä minä voi ymmärtää, miksi sinä olet niin kovin kaunis!" Kaunis merkitsi korkeinta hyvää. "Sinä olet niin kaunis, kun sinä juuri olet niin kovasti pörröinen ja sinulla on vaatteet juuri noin!"
"Kun minä olen juuri tällainen hutilus!" Pyry yritti nauraa.
"Ei, kas, sinä et ole ihan kuin Kreets, mutta et peloittava järjestys niinkuin Ter. Sinä olet vain sinä! Ja sinulla on oma hajusikin, sellainen, josta minä heti tunnen, missä sinä olet!" Hän tunki korkean "aatelisnokkansa" — Kreetsin antama nimitys — Pyryn puseroon. "Jotakin metsistä ja kukista… jotakin niin kovin rakasta!"
"Se tulee varmaan siitä että olen niin paljon metsissä. Sinussakin on metsän tuoksu. Mehän olemme molemmat oikeita oravia!"
"En minä ole vieläkään saanut oravaa, elävää oravaa!" Untuvan huulet värisivät. "En minä mitään muuta maailmassa toivo, kuin että minä kerran elämässäni saisin oravan, ja sinä olisit aina kotona!"
"Oo sitä luigi-vampaisuutta!" virkkoi Kreets halveksien.
Mutta Untuva nyyhkytti. Pienellä sydämellä oli liian paljon kannettavaa. Ei hän ilennyt itkeä Pyryn lähtöä, kun eivät toisetkaan, mutta oravaa hän ainakin sai itkeä. "En minä ole koskaan rukoillut kania, vaikka Aleenissa on ihan hopeaisiakin, ja niillä on po-poikasiakin! Mutta minä olen aina rukoillut itselleni oravaa — kun edes poikasen, yhden ainoan oravanpoikasen! Niillä on niin suuret silmät ja häntä kuin — kuin lamppuharja!"
"Missukan häntä on lamppuharjana aina kun kapteenin Ajax ajaa sen tikapuille. Voithan sinä kuvitella, että se on oravanhäntä!" lohdutti Ter.
"Ethän sinä sentään hirviäisi vangita oravaa. Ajatteles, kuinka se itkisi, kun se ei enää saisi keinua kuusenlatvassa!"
"Niinhän äitikin sanoo ja isä! Mutta kun minä sitä niin kovasti rakastan! Laula minulle oravanpesä!"
Pyry istui kesken kiireensä keinutuoliin Untuva sylissä ja lauloi:
"Kas, kuusenlatvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla…"
Kyyneleet kuivuivat. "Tiedäppäs, sinulla on sininen ääni!" sanoi Untuva kuunnellen tarkasti. "Semmoinen harmaansininen, kun sinä puhutkin! Pollella on sen värinen kuin orvokki. Mutta keltainen tekee kipeätä korvaan. Alavan Hildalla on ihan räikeän keltainen!"
Pyry tunsi tuskaista kummastusta. Kyllähän ihmisäänet kuuluivat erivärisinä. Mutta että Untuva sen oli keksinyt, oli hänestä liian varhaista. Untuva oli niin omituinen, äärimmäisen arka ja hento, toisaalta kovin lapsekas, toisaalta kehittyneempi kuin monet aikuiset. Hän oli noita lapsia, joissa sielu kasvaa kuin ruumiin kustannuksella. Se teki kotiväen levottomaksi.
Äiti tuli surulliseksi löydettyään runon, soman, täydellisen pikku runon, Untuvan lapsellisilla koukeroilla kirjoitetun. "Minä ajattelin niin", selitti Untuva. Ja isä puisti päätään katsellessaan hänen piirroksiaan, pikku tyttöjä, jotka luontevasti pitivät nukkea sylissään, tai eukkoja kerjuunyytteineen. Untuva saisi olla hiukan tyhmempi, kun hän vain olisi terve ja vankka.
"Lupaappas minulle yksi asia", sanoi Pyry nipistäen Untuvan poskea, "että olet ulkona enemmän kuin sisällä, jotta poski on yhtä punainen kuin nyt, kun minä tulen joululomalle!"
"Lupaan varmasti!" Untuva loi kättä.
"Kas, jos se ei ole pyöreä ja punainen, voi joulupukilla olla siihen jotakin sanomista!"
"Lupasin sen sinun tähtesi!" sanoi Untuva arvokkaasti.
Siinäpä se. Jospa hän olisi ollut vain typerä tytöntyllerö, olisi Pyryn ollut helpompi lähteä.
"Joutukaahan nyt, laiva jättää!" — Isä toimitti tavaroita hevoseen,
Lähdettävähän sitä oli. Äiti oli pakannut eväskorin täyteen ja vielä lisäksi suuren paperipussin. "Ei, kyllä sinun pitää ne kaikki syödä", vastusti hän. Ja Pyryn oli otettava pussikin mukaan.
Ter oli palavissaan. Hän oli silittänyt Pyryn vaatteet. Hiljaisuudessa hän teki aina enempi kuin toiset touhullaan. Kreets oli kärsivällisesti seissyt hellin ääressä ja paistanut moitteettomia lättyjä ja keittänyt ihanaa kahvia. Mutta ei kenellekään maistunut. Pyry vaivoin sai alas kupillisen kahvia. Polle taittoi armotta kauneimmat kukkansa, joita hän oli kaiken kesää huolellisesti hoidellut, ja sommitteli komean vihkon. Pyryn piti saada parasta, mitä hänellä oli.
On niin katkerata lähteä kotoa, ja samalla suloista. Suuri rakkaus kätkeytyy jokaiseen matkatavaraan, jokaiseen voileipään, kukkaseen.
Klaara kiidätti purkillisen karviaismarjahilloa. Hän oli sen keittänyt juuri Pyryä varten.
"Sinun pitää syödä se kaikki matkalla, että jaksat istua. Siinä on kovasti sokeria!"
"Voi, voi!" valitti Pyry. "Kuinka minä vedän kaiken!"
Siinä he seisoivat laivasillalla ja Pyry kannella "Toivon" hiljaa irroittautuessa rannasta. Kuinka viiltääkään rinnassa tuollaisena hetkenä! On kuin avautuisi sydämeen haava, joka suurenee sitä mukaa kuin juopakin meidän ja rakkaittemme välillä. Tekisi mieli huutaa, pyörtää takaisin, mutta mentävä on.
Pyry ponnisteli urhoollisena näyttääkseen iloisia silmiä viimeiseen asti. Ja toiset koettivat nauraa. Mutta se oli niin jäykkää ja vierasta. Äiti vain ei koettanutkaan. Hän katseli kalpeana ja tutkivana Pyryään, niin kauan kun piirteitä erotti. Ja Untuvan pikku kasvot olivat jähmettyneet epätoivon kuvaksi.
Kun "Toivo" kääntyi joenmutkassa, eikä enää näkynyt laivasiltaa eikä liehuttavia nenäliinoja, pakeni Pyry hyttiinsä. Siellä hän heittäysi pitkäkseen ja itki täydestä sydämestä, vaikeroi kuin kuoleman hädässä. Kauan pidätetyt kyyneleet eivät tahtoneet loppuakaan.
* * * * *
Niin, muita hänen oli onnistunut petkuttaa, mutta äitiä ei. Hän kirjoitti hauskoja kirjeitä kotiin, kuvaili olonsa mahdollisimman mukavaksi. Siskot ihastelivat hänen oloaan, varsinkin Kreets sai kiihkeän halun maailmalle, jossa oli niin ihanaa. Olikohan hän tehnyt pahasti, kun oli kuvannut kaiken niin ruusuisena, ja siten antanut siskoille väärän kuvan elämästä? Mutta kun hän ajattelikin kirjoittaa mielipahojaan ja vastoinkäymisiään, näki hän edessään äidin kysyvät, huolestuneet kasvot, eikä hän voinut. Äiti ei saisi aavistaakaan, että ei Pyryllä ollut niinkään helppoa. Ja kumminkin äiti aavisti. Mitäpä ei äidinsydän aavistaisi!
On niin monenlaisia koteja, joihin otetaan kotiopettajattaria. On lämpöisiä, hyviä koteja, joissa kotiopettajatar on perheen jäsen. On mahtailevia, kylmiä koteja, joissa opettajatarta alituiseen palelee. On pöyhkeileviä, typeriä koteja, joissa hän ei oikein tiedä, millaisia vaatimuksia kulloinkin pitäisi täyttää.
Tällaisia viimemainittuja koteja oli kauppias Tillisen koti, jossa Pyryllä oli paikkansa. Se oli rikas koti, kalliita tapeetteja, komeita huonekaluja. Herrasta ei paljoa sanottavaa, hän oli "liikeasiat", mutta rouvasta sitä enemmän. Rouva Helmiina Tillinen oli miehensä entinen piika-Miina. Siinä ei ollut moittimista. Kunnon palvelija on arvokkaampi kuin huolimaton emäntä. Mutta Helmiina-rouva käsitti asian toisin. Ihmisestä, joka huomaamattaankin viittasi siihen, että hän oli ollut palvelija, tuli hänen verivihollisensa. Kun hän nuorena oli jäänyt ilman koulutietoja, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus hankkia niitä. Mutta siihen hän ei luovuttanut aikaansa. Päivät menivät kaupungilla: kävelyyn, vieraissa-käynteihin, muotilehtien selaamiseen ja ompelijattarien puhuttelemiseen. Puutteellisuutensa hämärän tuntemuksen hän vuodatti vihana koulusivistystä saaneisiin naisiin. Hän kadehti heidän tietojaan, joita hän sanoi halveksivansa, heidän käytöstään, tapojaan. Hän teki voitavansa nöyryyttääkseen kotiopettajatar-parkojaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Siitäpä syystä ne vaihtuivatkin herrasväki Tiilisellä joka kuukausi. Pyry oli menossa jo toiseksi vuotta, ja herrasväki Tiilisen ympäristö oli hämmästynyt.
Oliko Helmiina rouva muuttunut? Ei, hän oli päinvastoin vieläkin piinaavampi. Sillä Pyryn hieno alistuminen oli alituinen äänetön vastalause hänen omaa raakuuttaan vastaan. Mutta — "me maksetaan ja myös vaaditaan", kuten rouva Tillinen sanoi — Pyry sai hyvän palkan. Ja se piti häntä paikassaan. Hän voi lähettää kotiin ja panna hiukan säästöönkin. Jospa hän kerran voisi suorittaa opettajakurssin ja päästä itsenäiseen virkaan! Pyry kesti ja kärsi. Onneksi oli hänellä hilpeä luonne, joten hän saattoi välistä huvitella Helmiina-rouvan ilkeyden kustannuksella.
Hänen asemansa oli vähän himmeä. Hän oli vieraitten aikana Riitta-neiti. Silloin ei saanut auttaa Maria, "sillä ei ollut hienoa seurustella piikojen kanssa." Toisella kertaa kuului: "Eikö Riitta ymmärrä auttaa Maria, vaikka Mari on hukkua työhön!" Riitta auttoi Maria mielelläänkin, sillä Mari piti kyökin lämpimänä. Riitan huone oli aina kylmä. "Viileys on fiiniä", selitti Helmiina-rouva häijysti. Ja sitten: hän sai kuuman kahvikupin Marilta silloin, kun Helmiina rouvalla oli vieraita eikä Riitta saanut mennä kahvipöytään ja olisi siten jäänyt ilman kahvia.
Helmiina-rouvalla oli kahdenlaisia vieraita. Hienoja vieraita, joitten aikana ei Riitan sopinut näyttäytyä, koska Helmiina rouva ei oikein tietänyt, sopiiko kotiopettajatarta esitellä. Silloin Riitta sai olla lastenkamarissa. Ja pojat — niitä vartenhan hän olikin — kolme seitsemän ja kolmen vuoden välillä olevaa naskalia, olivat tästä riemuissaan. Pyryhän osasi satuja, jolla he ulvoivat ilosta. Mutta siitä seurasi, että Pyry sai pisteleviä nuhteita. Hän tuotti Helmiina-rouvalle häpeää, "vieraat luulivat lastenkamaria ryövärien luolaksi". Siksi Pyry kertoessaan yhtenään varoitti: "Älkää kirkuko kovaa!"
Kävi myös tavallisia vieraita. Silloin Riitta-neiti kutsuttiin sisään ja Helmiina-rouva loisteli hänen tiedoillaan. Mutta näitä kutsuja Pyry koetti välttää, sillä ne olivat surkeita vierailuja. Juorut, palvelustytöt ja juorut. Toisinaan puhuivat nuo jalot rouvat sellaisia juttuja tuttavapiiristään, että Pyry punasteli ja puikahti jonkin sopivan syyn nojalla pois. Hänessä oli synnynnäinen kammo kaikkea likaista kohtaan. Helmiina-rouvaa se ärsytti. Hänelle olivat roskaiset asiat mieluisin puheenaihe. Hän kuului niihin alhaisiin luonteisiin, jotka mielellään rypevät rapakossa. Ja Pyryn sisäinen puhtaus raivostutti häntä. "Mikä kuningatar se on olevinaan! Tämän takia pitäisi muka sanansakin seuloa. Mokomakin! Köyhä kuin kirkonrotta!"
Kun Pyry tällaisten kohtausten jälkeen illalla vuoteessaan risti kätensä ja muisteli kotia ja pikku Untuvaa, oli kuin hän olisi kylpenyt sielunsa kirkkaaksi jälleen. Ja hän nukkui rohkaistunein mielin.
Pyryn pukeutumisessakin oli Helmiina-rouvalla sanomista. Pyryn yksinkertaiset puvut harmittivat häntä. Olivathan ne vastakohtana hänen omille hepenilleen. Mutta Pyryn oli mahdoton mukautua Helmiina-rouvan makuun.
"Nyt on ostettava hattu", määräsi rouva, kun herra Tillinen maksoi Pyryn palkkaa. Sen Pyry oli itsekin päättänyt tehdä. Mutta kun hän palasi kaupasta päässä yksinkertainen samettibaretti, jonka hän tiesi pukevaksi, raivostui rouva Tillikainen. "Katsokoon kerrankin oikeata hattua!" huusi hän kieputtaen Pyryn edessä vasta ostamaansa uutta hattua. Pyry kauhistui tuota koreansinistä rykelmää, joka oli täynnä punaisia ruusuja ja vihreitä sulkia. "Kaikki ihmiset ihmettelevät noita merkillisiä hattuja!" lopetti Helmiina-rouva.
Pyry tiesi, että "kaikki ihmiset" olivat nuo Helmiina-rouvan hyvät ystävättäret, ja heidän ihmettelynsä ei häntä liikuttanut. Oman makunsa mukaan hän pukeutui edelleenkin. Persoonallisuuttaan hän ei tahtonut muuttaa.
Nämä Helmiina-rouvan ominaisuudet olivat kuitenkin varsin siedettäviä sen rinnalla, minkä Pyry sittemmin huomasi, ja mikä sai hänet ainiaaksi halveksimaan emäntäänsä. Postia eteisestä hakiessaan hän näki rouvansa istuvan salissa ja nauraa rötköttäen lukevan kirjettä. Hänen kädessään olevassa kuoressa oli Marin osoite. Pyry pysähtyi hämmästyneenä. Helmiina-rouva liimasi kirjeen uudelleen kiinni: "Siin' on Marin posti!"
"Mutta onko Mari luovuttanut rouvalle luettavaksi…?"
"Luovuttanut! Vai tarvitsisi minun piikojeni lupia kysellä!"
Pyry jäykkeni inhosta. Jos mikään on pidettävä loukkaamatta, niin totta kai kirjesalaisuus. Hänestä oli häpeällistä lukea toiselle tulevaa postikorttiakaan, saati kirjettä! "Mutta sehän on väärin", sopersi hän.
"Ohoh! Vai en minä tietäisi, mitä minun sopii tehdä! Fröökinä opettaa vain poikia eikä rouvaa tässä talossa!"
Kun Pyry huomasi kotisensuurin merkkejä omissakin kirjeissään, pyysi hän postinkantajaa tuomaan hänen ja Marin postin kyökkiin. "Siitä kyllä on eri vaiva. Mutta toivon voivani sen korvata!"
"Mitäs vielä!" naurahti vanha, hyväntahtoinen postiljooni. "Kyllähän minä sen ilon ilmankin teen! Vai on Helmiina-rouva vain entinen Tillin Miina, he, he, he!"
"Enhän minä ketään ole ilmiantanut!" hätääntyi Pyry.
"Ei, enkä minäkään mitään tiedä! Neiti saa kaikki kirjeensä koskemattomina, rakkaimmatkin, he he he!"
Oli Pyryllä valoisampaakin tässä harmaudessa. Pojat tottuivat häneen, heittivät pahankurisuutensa ja rupesivat pitämään hänestä. Opetus alkoi tuottaa hauskuutta. Sitten hän sai ystävän. Vanhan hienon neiti Brinkin.
Juuri sinä päivänä, kun hän, mieli masentuneena tuosta kirjejutusta, kulki apeana katua alas, toista ylös ja mietti poishakua, tuli häntä vastaan neiti Brink. Hän katsoi ystävällisesti ja tutkivasti viisailla, harmailla silmillään ja virkkoi odottamatta: "Suokaa anteeksi, että tungettelen, mutta soisin niin mielelläni näkeväni teidät luonani juuri nyt!"
Kuin hukkuva oljenkorteen, niin takertui Pyry pieniin, vanhoihin käsiin.
Kun he hetken päästä istuivat pehmeissä vanhanaikuisissa nojatuoleissa ja siisti palvelijatar valkeine myssyineen tarjosi väkevää kahvia sinisistä, paksuista kupeista, tuntui Pyrystä kuin olisi hän päässyt rauhaiseen satamaan oltuaan kauan kylmien kuohujen viskeltävänä.
"Katsokaas, pikku ystävä. Näin tänään akkunastani teidän kulkevan surullisena ohi kerran ja toisenkin ja ajattelin, että nyt ovat asiat oikein hullusti!"
Pyry katsoi kummissaan.
"Niin, niin. Tämmöiset vanhat seurailevat huvikseen maailman menoa. Ja kun olen nähnyt teidän kestävän kuukauden toisensa perästä aina yhtä iloisen näköisenä, on minua haluttanut tutustua teihin. Nyt, ajattelin, on viimeinen tilaisuus, taikka te luistatte käsistä!"
Pyry nauroi. Kukapa tietää, mistä mikin silmäpari seuraa ja missä mikin sydän sykkii myötätuntoisesti, vaikka katkeroituneina luulemme olevamme ypö-yksin.
Niin Pyry sai ystävän. Neiti Brinkin kaunis koti oli hänelle aina avoin, ja se oli hälle suuri onni. Sillä tämä koti oli kaupungin parhaita, niitä lämpöisiä ja henkeviä koteja, jotka säteilevät hyvyyttään ympäristöönsäkin. Siellä Pyry tuli kosketuksiin tosisivistyneitten henkilöitten kanssa, joiden seurassa oleminen rikastutti hänen henkeään ja antoi hänelle sisäistä tarmoa.
* * * * *
Laiva keinui jo Päijänteellä. Pyry pyyhki kyyneleensä.
"Onhan minulla sielläkin täti Brink ja pojat ja monta muuta. Enkähän minä ole ainoa, jonka täytyy kodistaan maailmalle. Kun ei ole mikään itkupussi, käy kaikki hyvin!"