VIIDESTOISTA LUKU.
Valtioviisas järjestely.
Minun osaltani on tämä kertomus nyttemmin ehtinyt loppuunsa. Matkatessani Aureata-maasta, palasin jokapäiväiseen yksitoikkoiseen elämään, eikä tuon muistorikkaan illan jälkeen v. 1884 ole minulle mitään tapahtunut, mikä ansaitsisi arvoisan lukijan huomiota. Olen ahertanut elatukseni ansaitsemiseksi; olen myöskin, kuten jokainen järkevä ihminen, suonut itselleni lepohetkiä, huvia ja virkistystä.
Aureata-maan jätettyäni en tietysti palannut Englantiin. Minulla ei ollut halua suullisesti selittää pankin hallinnolle kaikkia seikkoja, joihin se nyt saa tutustua. Pidin parempana etsiä onneani uudessa maassa (ja uudella nimelläkin) ja ilokseni voin sanoa, että menestykseni nykyisessä kotimaassani on riittävästi todistanut presidentin olleen oikeassa, kun hän antoi niin kiittävän arvostelun rahamies-kyvyistäni. Äkkinäinen katoamiseni aiheutti joitakin juorupuheita, ja viittailivatpa jotkut, että dollarit olivat menneet samaa tietä kuin minä itsekin. En ole koskaan vaivautunut väittämään näitä häpeällisiä huhuja valheeksi, tyytyen luottamaan siihen kauniiseen puhdistukseen tästä syytöksestä, jonka presidentti minun hyväkseni julkaisi. Puhuessaan eduskunnalle vähän aikaa sen jälkeen kun hän oli uudestaan ottanut vallan käsiinsä, kosketteli hän laajalti äskeisen vallankumouksen yhteydessä olleita seikkoja, huomauttaen, että vaikka hän ei kyennyt puhdistamaan mr. Martinia syyllisyydestä mitä ilkeämielisimpiin juoniin kapinallisten kanssa, hän saattoi vakuuttaa, kuten hän jo oli vakuuttanut niille, joille mr. Martin oli etukädessä vastuunalainen, että tämän herrasmiehen äkillinen pako aiheutui yksinomaan valtiollisen syyllisyyden tunteesta ja että mr. Martinin kädet raha-asioissa olivat yhtä puhtaat kuin hänen omansakin. Siitä tahrapilkusta, joka tässä suhteessa oli tarttunut Aureata-maan hyvään maineeseen, ei ollut syytettävä tätä etevää, vaikka harhaanjohdettua nuorta miestä, vaan niitä periaatteettomia henkilöitä, jotka omia pyyteitään ajaen eivät olleet kammonneet ryöstää ja rosvota ystävällisiä liikkeenharjoittajia, jotka lakien suojaa nauttien olivat asettuneet tähän maahan.
Tahra, josta hänen ylhäisyytensä niin kaunopuheisesti mainitsi, johtui siitä tosiasiasta, ettei pankissa olleista kolmestasadastatuhannesta dollarista sen koommin nähty senttiäkään! Selitettiin että eversti oli ne hävittänyt, ja presidentti teki kaikkensa todistaakseen, että uudelleen asetettua hallitusta ei saattanut pitää vastuunalaisena tästä tapahtumasta. Tunnen kansainvälistä lakia yhtä vähän kuin presidenttikin, mutta olen varma, että mikä tahansa sen ylevä tuomio olisikin (ja ylimalkaan näkyy se yhtäläisesti oikeuttavan kaikkien asianomaisten menettelyn), ei silti rahtuakaan noista rahoista saapuisi pankinisäntäin taskuihin.
Tässä asiassa täytyy tunnustaa presidentin käyttäytyneen minua kohtaan mitä hienotuntoisimmin; hän ei virkkanut sanaakaan jälkimäisestä lainasta, onnettomasta sähkösanomasta tai muista sen yhteydessä olevista seikoista. Hänen selityksensä ei horjuttanut vähimmässäkään määrässä sen selostuksen todenmukaisuutta, jonka heti lähtöni jälkeen postitin pankkimme johtokunnalle. Tällä oli asiassa kuitenkin aivan toinen näkökanta kuin hänen ylhäisyydellään, ja välit kävivät niin kireiksi, että laitoksen hallinto oli jo kokonaan lakkauttamaisillaan liikkeensä Whittinghamissa. Mutta silloin tapahtui jotakin, mikä sai johtokunnan muuttamaan mielensä. Ennenkuin lasken kynäni, on minun hiukan selostettava näitä seikkoja, ja sen voin tehdä paraiten liittämällä tähän kirjeen, joka minulla oli kunnia vastaanottaa hänen ylhäisyydeltään pari vuotta sen jälkeen kun viimeksi näin hänet.
Kirje kuului näin:
"Arvoisa herra Martin, — Aureata-maan entisenä asukkaana huvittanevat teitä uutiset, joita minulla on kerrottavana. Minua taasen ilahuttaa toivo että te, entisestä kiistastamme huolimatta, ystävällisine tunteinenne minua kohtaan mielihyvällä kuulette vaiheistani.
Epäilemättä te pääpiirtein tunnette, mitä täällä teidän lähdettyänne on tapahtunut. Mieskohtaisista ystävistäni ei minulla ole paljoa kerrottavaa.
Eipä teitä ihmetyttäne kuulla, että Johnny Carr (joka aina puhuu teistä mitä suosiollisimmin) on tehnyt elämänsä järkevimmän teon ottamalla donna Antonian puolisokseen. Hän on perin hyvä tyttö, mutta näkyy tuntevan hupsua vastenmielisyyttä Christinaa kohtaan. Sain tilaisuuden avustaa nuoren parin suunnitelmia lahjoittamalla heille eversti McGregorin tilukset, jotka, tuon herran tultua teloitetuksi valtiopetoksesta, lakiemme mukaan kuuluivat valtion päämiehelle. Teitä huvittanee kuulla vielä toisestakin avioliitosta keskuudessamme. Tohtori ja madame Devarges ovat menneet keskenään naimisiin ja seurapiireissä riemuitsemme ajatellessamme, että nyt ei enää kuultane "monsieur"-vainajasta ja hänen isänmaallisista kärsimyksistään. Jones jätti meidät noin vuosi sitten, kuten kaiketi tiedätte. Miesrukka ei koskaan toipunut tuoniltaisesta peljästymisestään, puhumattakaan vilustumisestaan vetoisessa hiilikellarissanne, josta hän etsi turvaa. Hänen hartaista pyynnöistään antoi pankki hänelle eron, ja meille lähetettiin nuori puritaani, jonka puoleen olisi aivan turha kääntyä pientä taskulainaa pyytämään.
Toivoisin voivani antaa teille yhtä tyydyttävän kuvauksen yleisistä asioista. Täällä ollessanne katselitte enemmän tai vähemmän esiripun taa, joten tiedätte, että valtiokoneistomme käynnissäpitäminen ei ole suinkaan helppoa. Olen sitä hoitanut yksinäni viisitoista vuotta, ja vaikka minua on tapana sanoa pelkäksi seikkailijaksi (jota en tahdokaan kieltää), niin vakuutanpa hallinneeni heitä melko hyvin. Mutta nyt olen saanut siitä kylläkseni. Nähkääs, hyvä mr. Martin, en ole enää yhtä nuori kuin ennen. En kylläkään ole vuosiltani paljoa yli keski-ijän, mutta elämäni on ollut sellaista hitonmoista humua, että en ihmettelisi, jos vanhan Marcus Whittinghamin toimikausi olisi loppumassa. Joka tapauksessa on ainoa mahdollinen pelastukseni — Andersonin sanojen mukaan — lepo. Ja sitä aion itselleni suoda. Olin ensin mielinyt etsiä seuraajani (koska minulle ei ole suotu lihallista perillistä) ja ajattelin teitä. Mutta näitä seikkoja miettiessäni sain X-maan hallitukselta (tässä presidentti nimitti sen valtakunnan, josta Aureata ennen oli ollut osana), salaisen sähkösanoman. Siellä oltiin hyvin halukkaat saamaan takaisin entinen maakunta, mutta samalla he eivät lainkaan halunneet käydä kanssani enää kilpasille. Sanalla sanoen, jos Aureata yhtyisi emämaahan, taattaisiin sille täydellinen paikallinen itsehallinto ja vapaus. Emämaa ottaisi vastuulleen valtiovelan ja lopuksi — mikä ei ole vähimmän tärkeätä — luvattiin tasavallan nykyiselle presidentille puolen miljoonan dollarin korvaus.
En ole vielä lopullisesti hyväksynyt tarjousta, mutta minä aion niin tehdä — hankkien sentään muodon vuoksi eduskunnan suostumuksen. Olen saanut heidät korottamaan tarjouksensa minulle kaksinkertaiseksi, mutta virallisiin asiakirjoihin tulee merkittäväksi alkuperäinen summa. Tämä tunnustus ansioistani lisättynä omiin pieniin säästöihin (jotka, hyvä ystäväni, ovat jälleen talletetut pesulaitteeseen) tekee loppuelämäni sangen mukavaksi ja se takaa huolettoman toimeentulon leskelleni. Aureata-maa on koettanut onneaan omin päin; jos asukkaissa olisi ollut todellista tarmoa, olisivat he kohonneet kansaksi. Mutta niin ei ole laita, enkä viitsi heidän tähtensä kauemmin uurastaa. Epäilemättä tullaan heitä kohtelemaan varsin hyvin — ja totta puhuen, en siitä suuresti välitäkään. Sekarotua he ovat kumminkin.
Tiedän että tämä järjestely ilahuttaa teitä, koska se tuottaa entisille isännillenne suuremman mahdollisuuden saada omansa takaisin; sillä, meidän keskemme sanottuna, minulta eivät he milloinkaan olisi rahoja perineet. Silläkin uhalla, että loukkaan tunteitanne, täytyy minun tunnustaa, että teidän vallankumouksenne ainoastaan siirsi velan kieltämisen tuonnemmaksi.
Toivoin voivani pyytää teitä jonakuna päivänä muuttamaan takaisin keskuuteemme. Mutta asiain näin ollen on luultavampaa, että minä itse tulen teidän luoksenne, sillä päästyäni täältä eroon aion Christinan kanssa ohjata askeleeni Yhdysvaltoihin. Toivomme saapuvamme jo piankin. On olemassa pikku vaikeus ehdoista, joilla Kultatalo ja muu omaisuuteni siirtyisi uudelle hallitukselle; toivon pääseväni sovitteluun alentamalla vaatimukseni salaisesti puoleen ja luopumalla niistä julkisuudessa kokonaan. Täytyy myöskin hieroa kauppaa saadakseni tunnustetuksi Johnny Carrin omistusoikeuden everstin tiluksiin. Kun kaikki tämä on järjestetty, ei ole mitään minua pidättämässä, ja suuremmatta kaipuutta jätän tämän seudun. Ensimäinen, jota käyn tapaamassa, olette te, ja kyllä me vielä pidämme hauskaa yhdessä, jos vain vanha savimajani kestää. Mutta totta puhuen, poikaseni, en ole sama kuin ennen. Olen ajanut liian kovalla höyryllä koko ikäni, ja nyt on minun pysähdyttävä, jotta kattila ei räjähtäisi.
Christina lähettää herttaisimmat terveisensä. Hän on yhtä halukas näkemään teidät kuin minäkin. Mutta teidän pitää odottaa kuolemaani asti, ennenkuin kositte häntä. — Aina vilpitön ystävänne
Marcus W. Whittingham.
Kirjoittaessani kuulen, että tämä järjestely nyt on valmis. Näin päättyy Aureatan lyhyt historia omana valtiona; näin päättyy myöskin maan valtiovelan historia onnellisemmin, kuin koskaan aavistin. Myönnän kaihomielin muistelevani tuota päiväpaisteista, hilpeätä pikkusopukkaa laiskoine epärehellisine ihmisineen, joiden parissa tulin viettäneeksi nuo neljä vaiherikasta vuotta. Ehkäpä rakastan sitä siksi, että romaanini näyttämö oli siellä, samoin kuin rakastaisin jokaista paikkaa, missä olisin nähnyt signorinan. Sillä en ole vielä vakaantunut, en käy alla päin ja valitellen — minä nautin elämästä. Mutta huolimatta kiintymyksestäni presidenttiin tuskin kuluu päivääkään minun sadattelemattani sitä kirottua puunjuurta.
Ja mitä tuntee signorina?
En tiedä. En luule koskaan tietäneeni. Mutta minä sain häneltä muutaman rivin. Näin hän kirjoittaa:
"Kas vain, kun saa nähdä vanhan Jackin jälleen — hyljätyn Jack-raukan! Marcus on hyvin ystävällinen (joskin hyvin sairas, mies-parka); mutta minun on hyvin hauska tavata sinua, Jack. Muistatko, minkä näköinen olin? Olen vielä jokseenkin kaunis. Meidän kesken sanottuna, Jack, kuulehan, Marcus luulee, että sinä aiot pakoilla meitä, kun nyt saavumme X-kaupunkiin" (nykyinen kotipaikkani). "Mutta minä en sitä usko.
Ole hyvä ja tule minua vastaan asemalle, neljännestä yli 12 saapuvalle junalle. Marcus pääsee vasta myöhemmällä junalla, joten minulla tulee hyvinkin ikävä, ellet tule. Ja tuo se valkoinen ruusu mukanasi! Ellet sitä esitä, en virka sinulle mitään.
Christina."
Hm, toisen miehen vaimon kanssa on tämä hiukan hankalaa. Mutta liikemies ei voi jättää liikepaikkaansa siksi että joku tyttöhupakko tahtoo tulla sinne.
Ja koska asun täällä, niin voinhan olla kohtelias ja mennä häntä vastaan. Ja koska minulla on ruusukin, niin miksen ottaisi sitä mukaani? Eihän siitä voi olla mitään haittaa.