NELJÄSTOISTA LUKU.
Jäähyväiset Aureatalle.
Yö saapui kauniina ja tyynenä. Kirkkaita tähtiä tuikki taivaalla, mutta kun ei ollut kuutamoa, oli ulommilla kaduilla kyllin pimeä, voidaksemme toivoa välttävämme huomiota, samalla kun se ei kuitenkaan haitannut kulkuamme.
Pistin revolverin taskuuni, ja kellon lyödessä kahtatoista hiivin asunnostani. Katsahdin ylöspäin pankkia kohti, eroittaen hämärästi kolme, neljä liikkumatonta hahmoa, jotka otaksuin aarretta vartioitseviksi vahtisotilaiksi. Itse katu oli melkein tyhjä, mutta Piazzalta häämöitti suuri väentungos, ja sieltä kuului huutoja ja loilotusta, josta päättäen asukkaat olivat täysin määrin käyttämässä everstin vieraanvaraisuutta. Tanssittiin sotilassoittokunnan sävelten tahdissa, ja kaikesta näkyi, että kunnon kaupunkilaisemme aikoivat viettää hauskan yön.
Nopeaan ja äänettömästi astelin laiturille. Niin, siinä oli vene valmiina! Katsahdin sen pannuja ja jätin sen kiinnitetyksi vain yhdellä köydellä, voidakseni sen silmänräpäyksessä työntää tyynelle, mustalle ulapalle.
Kävelin sitten pitkin sataman laitaa, tavaten pari vartijaa. Antauduin huolettomaan keskusteluun heidän kanssaan, lausuen surkutteluni heidän kovasta kohtalostaan, joka sitoi heidät toimeensa sillaikaa kun ilo oli ylimmillään Piazzalla. Lausuen moittivan sanasen sellaisesta liiallisesta varovaisuudesta, osoitin "Songstressin" vaarattomasti paikallaan pysyviä valoja neljän, viiden penikulman päässä merellä, ja kunnioittavasti hymähtäen everstin levottomuudelle jätin kylvämäni siemenen itämään muokatussa maaperässä.
Päästyäni takaisin Vapaudenkadun päähän kätkeydyin tiepuoleen puuryhmän suojaan. Juuri toisella puolen tätä tietä, joka suorassa kulmassa leikkasi katua, alkoi metsä ja neljännestunnin kävely sen siimeksen läpi veisi meidät laiturille, missä vene odotti. Puut verhosivat minut täydellisesti, ja minä vuottelin tapausten kehitystä. Parinkymmenen minuutin kuluttua kiintyi huomioni miehiin, joita yksitellen tai parittain tuon tuostakin kulki ohitseni Piazzalta päin Vapaudenkatua pitkin, pujahtaen tien yli metsään. Toiset olivat univormussa, toiset siviilipuvussa; pari kolme tunsin kuuluviksi Johnny Carrin kadonneeseen joukkoon.
Yleisen mässäyksen ja näiden ohikulkijain varovaisen hiippailun jyrkkä vastakohta olisi jo ilmankin saattanut aavistamaan, että heillä oli tositoimet mielessä, ja minun oli helppo oivaltaa, että nämä olivat presidentin puoluelaisia matkalla rantaan vastaanottamaan päällikköänsä! Runsaasti puolisataa miestä lienee täten kulkenut ohi, ennenkuin jono loppui, ja ajattelin suurella tyydytyksellä, että eversti saisi kyllikseen puuhaa tunnin, parin päästä. Kello oli juuri tulossa kaksi, kun lymypaikastani tirkistäen huomasin hennon, mustan haamun nopeasti ja pelokkaana astuvan tietä pitkin.
Tunsin heti signorinan, kuten hänet tuntisin milloin hyvänsä tuhansien joukosta, ja hänen pysähtyessään melkein vastapäätä kutsuin häntä hiljaa nimeltä ja näyttäydyin hetkiseksi. Hän riensi heti luokseni.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi hän hengästyneenä.
"Kohta näemme", vastasin minä. "Hyökkäystä valmistellaan; se alkaa hetimiten."
Mutta ensin saimmekin nähdä muuta. Olimme molemmat palanneet puiden ystävälliseen suojaan, josta saatoimme kenenkään näkemättä tarkata tapausten kulkua. Tuskin olimme asettuneet paikoillemme, kun Signorina kuiskasi minulle osoittaen tien yli metsään:
"Mitä tuo on, Jack?"
Seuraten silmilläni hänen sormensa suuntaa huomasin rivin miehiä seisomassa liikkumatta ja äänetönnä aivan metsän reunassa. Oli liian pimeä eroittaaksemme henkilöitä; mutta katsellessamme leijui tyynen ilman halki matalaääninen varoitus:
"Muistakaa, ei hievahdustakaan, ennenkuin annan sanan."
"Presidentti!" huudahti signorina äänekkäänä kuiskauksena.
"Hiljaa, taikka hän kuulee!" varoitin; "ja silloin olemme hukassa."
Signorina oli kovin kiihdyksissään; hän painautui minua vasten, ja levottomana näin, miten tuon merkkimiehen pelkkä läheisyys järkytti hänen sielunrauhaansa. Kun olin viihdyttänyt ja pelkäänpä puolittain säikyttänyt hänet äänettömäksi, katsahdin taaskin Piazzalle päin. Tuli oli vihdoinkin alkanut hiipua, ja remu tuntui heikkenevän. Äkkiä näyttäysi tiheä miesrivi, marssien katua pitkin pankille päin. Vakaasti astuivat miehet eteenpäin; metsästä ei kuulunut hiiskaustakaan.
"Tämä käy mielenkiintoiseksi", lausuin. "Kohta jyrähtää."
Mikäli saatoin eroittaa, ei everstin joukkueessa — sillä hänen väkeänsä se epäilemättä oli — ollut kuin korkeintaan viisikolmatta miestä. Nyt olivat he ehtineet pankin edustalle. En oikein nähnyt, mitä tapahtui, mutta tuntui tulleen hetkellinen pysähdys; luultavasti oli joku koputtanut, ja nyt he odottivat. Sitten kajahti kadulla hurja huuto, ja näin ryhmän olentoja sulloutuvan ovelle, työntyen sisälle kovaonniseen pankkiini.
"Taivas varjelkoon Jonesia!" kuiskasin. "Toivoakseni ei se vanha hupsu yritä estellä."
Puhuessani kuulin lyhyen, terävän komennon takaani. "Nyt! Eteenpäin!"
Kun käsky oli annettu, ryntäsi miesjoukko, luvultaan viisikymmentä tai enemmän, täyttä vauhtia ihan piilopaikkamme sivutse, ja etunenässä näimme presidentin miekka kädessä juoksevan kuin nuori mies, viittoillen seuralaisilleen. He kiitivät katua ylöspäin. Väkisinkin viivyimme hetkisen tarkataksemme heitä. Pankkia lähestyessään he kohottivat huudon:
"Presidentti! Eläköön presidentti! Kuolema kavaltajille!"
Sitten kuului yhteislaukaus, ja he saarsivat rakennuksen.
"Nyt on meidän vuoromme, Christina", sanoin minä.
Hän tarttui tiukasti käsivarteeni, ja me kiirehdimme tien yli metsään. Näytti pimeämmältä kuin ensi kertaa kulkiessani sen läpi, tai ehkä oli katulyhtyjen loisto häikäissyt silmäni. Kuitenkin pääsimme eteenpäin melko hyvin. Autoin siinä kumppaniani, minkä voin.
Eteenpäin riensimme, ja saatoimme jo eroittaa laineiden välkkeen harventuvien puiden lomitse. Vielä viisisataa metriä — ja sitten elämä, vapaus ja rakkaus!
"Voi pikarin puhaltaa tuuli, kun sitä lähenee huuli", sanoo englantilainen sananlasku. Niinpä kyllä! Sillä juuri kun lähenimme metsän merenpuoleista reunaa, — juuri kun avoin ulappa ilahutti silmiämme välillä olevan aukion takaa, kirahti signorina kivusta ja käsivarteni tuesta huolimatta kaatui raskaasti maahan. Silmänräpäyksessä polvistuin hänen viereensä. Vanha maan kamarasta esiin pistäytynyt puunjuuri! Ei muuta! Ja siinä lepäsi nyt rakastettuni kalpeana ja liikkumattomana.
"Mikä sinun on, rakkaani?" kuiskasin.
"Nilkkani!" valitti tyttö; "oi Jack, tekee kovin kipeätä!" Ja niin hän pyörtyi.
Puolituntia — kolmekymmentä katoavaa, mutta ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia — olin polvillani hoivaten häntä. Sidoin pikku jalan, annoin hänelle konjakkia taskupullostani ja leyhyttelin nenäliinallani hänen kasvojaan. Hetkisen päästä hän tointui, mutta vain nyyhkyttääkseen vihlovissa tuskissaan, lapsi-parka. Liikkua hän ei voinut eikä tahtonut. Vihdoin sain hänet sen verran viihdytetyksi, että hän alistui kärsimään tuskaa kantaessani häntä sylissä lopun matkaa. Nostin hänet niin hellävaroin kuin osasin, saaden sydämeeni julman survaisun hänen sankarillisesti tukahutetusta voihkauksestaan, ja ponnistelin taakkoineni metsän laitaan. Ei ollut mitään vahtisotilaita näkyvissä, ja uuden toivonkipinän syttyessä sieluuni kuljin aukion yli, lähestyen laiturille johtavaa pientä käyntiveräjää. Edessä oli äkkinäinen mutka, ja siitä kääntyessäni, yhä kantaen signorinaa käsivarsillani, näin veräjällä ratsastajan. Hevonen oli hurjasta ajosta vaahdossa. Mies näytti tyyneltä ja kylmäveriseltä. Tietysti! Sillä hän oli presidentti!
Minulla oli täysi työ kantamuksestani, ja ennenkuin ehdin irroittaa kättänikään, näin hänen revolverinsa tähdätyksi suoraan — minuako kohti? Eipä suinkaan, vaan signorinaan!
"Jos vielä askeleenkaan liikahdatte, ammun häntä sydämeen, Martin", lausui hän mitä rauhallisimmin.
Hänen äänensä kuullessaan signorina avasi silmänsä.
"Laske minut maahan, Jack! Ei hyödytä vastustaa", sanoi hän; "tiesin näin käyvän."
En laskenut häntä maahan, vaan seisoin siinä neuvottomana kuin naulittu.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi presidentti.
"Hän kompastui nyrjäyttäen nilkkansa", vastasin.
"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän, "nyt ei auta enää mikään, sen käsitätte. Vähällä piti, mutta te hävisitte."
"Sallikaa minun laskea taakkani maahan ja taistelkaamme rehellisesti."
Presidentti pudisti päätänsä.
"Sellainen soveltuu nuorille miehille", sanoi hän. "Mutta ken minun iälläni saa valtit käsiinsä, hän ei niitä hellitä."
"Kauanko olette ollut täällä?"
"Noin kaksi minuuttia. Kun en tavannut teitä pankin lähettyvillä, ajattelin jotakin olevan tekeillä ja ratsastin täyttä laukkaa hänen asunnolleen. El ketään kotona! Niinpä tulin tänne. Hyvin osattu, vai mitä?"
Sydämeni katkeruudessa tuskin kykenin puhumaan. Mutta minä en tahtonut esiintyä koiranpentuna enempää kuin hupsunakaan, joten sanoin:
"Teidän kaatonne, sir, lyökää korttinne esiin! Minun täytyy tehdä kuten määräätte."
"Kautta kunnianne, Martin?"
"Niin", lausuin, "minä annan sanani. Ottakaa revolverini, jos tahdotte", ja minä nyökkäsin taskua kohti, jossa ase oli.
"Ei", hän sanoi, "luotan teihin."
"Pelastamisyritys kuitenkin peruuttakoon sitoumuksen", lisäsin minä.
"Ei tule sellaista", lausui hän yrmeästi.
"Jos eversti tulee —"
"Eversti ei tule", vakuutti hän. "Kuka tuossa asuu?"
"Venehuoneen vartija."
"Viekää signorina sinne. Lapsi-raukka, hänellä on kipuja!"
Herätimme vartijan, joka siis ei saanutkaan levätä yötänsä. Hänen kummastuksensa saattaa arvata.
"Onko teillä vuodetta?" kysyi presidentti.
"Kyllä", änkytti hän, tuntien puhuttelijan. Mies viittasi ylikertaan.
"Kantakaa sitten signorina sinne, Martin, ja te lähettäkää vaimonne hänen luokseen."
Vein hänet ylös ja laskin varovasti vuoteelle. Presidentti seurasi mukanani. Sitten palasimme alikerran pieneen kamariin.
"Puhelkaamme", esitti presidentti ja lisäsi miehelle: "Tuokaa meille hiukan konjakkia, pian! Ja sitten saatte mennä."
Käskyä toteltiin, ja me jäimme kahden kesken ainoan kynttilän himmeään valoon.
Presidentti istuutui ja alkoi tupakoida. Hän tarjosi minullekin sikaarin, jonka otin vastaan, vaan ei virkkanut mitään. Ihmettelin hänen joutilasta, hajamielistä sävyään. Näköjään ei hänellä ollut mitään muuta tehtävää maailmassa kuin pitää minulle seuraa.
"Jos teidän ylhäisyydellänne", lausuin minä vaistomaisesti suoden hänelle vanhan arvonimensä, "on jotakin toimitettavaa muualla, voitte huoletta jättää minut. En petä sanaani."
"Sen tiedän", sanoi hän. "Mutta jään mieluummin tänne; minulla on puhuttavaa."
"Mutta eikö kaupungissa ole mitään järjestettävää?"
"Tohtori huolehtii siitä", vastasi hän. "Ei ole nähkääs enää mitään vaaraa. Niillä ei ole ketään, joka johtaisi niitä minua vastaan."
"Eversti on siis —?"
"Niin", myönsi hän vakavasti, "eversti on kuollut. Minä ammuin hänet."
"Hyökkäyksessä?"
"En ihan siinä; ottelu oli jo ohitse. Hyvin lyhyt juttu, Martin. Heillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta, ja heti kun pari kolme oli kaatunut ja toiset huomasivat minut, luopuivat he vastarinnasta. Hän taisteli hyvin, — surmasi kaksi seuralaistani, mutta sitten karkasi joukko meikäläisiä hänen kimppuunsa, riisuen häneltä aseet."
"Ja te ammutte hänet aivan kylmäverisesti?"
Presidentti hymyili hiukan.
"Kuusi miestä kaatui siinä nujakassa — Viisi everstin lisäksi. Huomaatteko, että todellisuudessa te surmasitte nuo viisi, päästäksenne pakenemaan rakastamanne tytön kanssa?"
En ollut katsellut asiaa siinä valossa, mutta se ei kuulunut tähän.
"Ilman teidän juontanne olisin palannut ihan hiljaisesti", jatkoi hän; "mutta everstinhän olisin joka tapauksessa ampunut."
"Siksikö että hän oli kapinan johtaja?"
"Siksi, että hän oli kavaltaja alusta loppuun, — siksi että hän yritti ryöstää minulta kaiken, mikä minulle tässä maailmassa oli kallista. Siksi", lisäsi hän kohauttaen olkapäitään, "että hän oli minun ja tahtoni välillä. Astuin siis hänen luokseen, ilmoitin hänen hetkensä tulleen ja ammuin häntä otsaan. Hän kuoli miehen lailla, Martin, sen myönnän."
En voinut väittää sääliväni vainajaa. Olinhan ollut vähällä itse tehdä saman työn. Mutta tämä tyyni, horjumaton häikäilemättömyys pöyristytti minua.
Seurasi taaskin pitkä vaitiolo. Sitten lausui presidentti:
"Kaikki tämä surettaa minua, Martin, — surettaa että te ja minä jouduimme vaihtamaan iskuja."
"Te petitte minua siinä raha-asiassa", lausuin katkerasti.
"Niin, niin", vastasi hän hyvänsävyisesti, "en teitä moiti. Ette ollut minuun millään siteillä kiinnitetty. Kaiketi ymmärsitte suunnitelmani?"
"Otaksun, että teidän ylhäisyytenne aikoi pitää rahat ja jättää minut oman onneni nojaan."
"Ei juuri niin", sanoi hän. "Tietysti oli minun pakko pitää rahat. Mutta olihan vielä toinenkin seikka. Rahojen suhteen olisin kyllä pitänyt huolen siitä, että ette olisi tullut mitään kärsimään."
"No, mikä siinä sitten oli?"
"Luulin teidän sen käsittäneen kaiken aikaa", sanoi hän hiukan kummastuneena. "Tiesin olevanne kilpakosijani Christinaan nähden ja sen vuoksi olin päättänyt ajaa teidät maasta, tekemällä sen liian kuumaksi teille."
"Hän kertoi minulle, että te ette aavistanut suhdettamme ennenkuin vasta lopulta."
"Niinkö?" vastasi presidentti hymyillen; "onpa minusta tullut nokkela, kun onnistuin pettämään kaksi niin valpasta nuorta ihmistä. Tietysti huomasin asian alusta alkaen. Mutta teillä oli enemmän sisua kuin luulinkaan. Kukaan ei ole ollut niin vähällä tehdä minusta pietiä kuin te."
"Vain satunnainen onni tuli avuksenne."
"Niinpä kyllä, mutta minä pidänkin onnea liittolaisenani", vastasi hän.
"Ja mitä aiotte nyt tehdä?"
Hän ei välittänyt kysymyksestäni, vaan jatkoi:
"Te pelasitte liian korkeasti. Tahdoitte kaikki tahi ei mitään, aivan kuin minäkin. Muussa tapauksessa olisimme voineet seistä vieretysten. Olen pahoillani, Martin; minä pidän teistä."
Kaikesta huolimatta olin itse aina pitänyt hänestä.
"Mutta myötätunto ei saa vaikuttaa velvollisuuksiimme", jatkoi hän hymyillen. "Mitä luulette voivanne minulta vaatia?"
"Kai kunniallisen hautauksen", vastasin.
Nousten tuoliltaan käveli hän muutaman sekunnin edes takaisin huoneessa. Odotin jokseenkin levottomana, sillä elämä ei ole arvoton nuorelle henkilölle silloinkaan, kun kaikki näyttää mustimmalta, enkä minä milloinkaan ole ollut sankari.
"Teen teille seuraavan tarjouksen", lausui hän vihdoin. "Aluksenne odottaa valmiina. Astukaa siihen ja lähtekää; muussa tapauksessa —"
"Ymmärrän", virkoin. "Ja te naitte Christinan?"
"Niin", vastasi hän.
"Vastoin tytön tahtoakin?"
Hän loi minuun säälinsekaisen katseen.
"Kuka voi sanoa, mikä on naisen tahto viikon kuluttua? Jo ennemminkin menee hän ilolla naimisiin kanssani. Toivon teidän surevan yhtä lyhyen ajan kuin hänkin."
Sisimmässä sielussani tunnustin tämän olevan totta. En ollut pannut kaikkeani alttiiksi naisen rakkauden, vaan tytön oikun tähden! Hetkisen tuntui isku minulle liian raskaalta. Painoin pääni pöytää vasten, kätkien kasvoni.
Silloin astui presidentti luokseni, laski kätensä omaani ja sanoi:
"Niin, Martin; olemmepa nuoria tai vanhoja, samanlaisia olemme kaikki.
Eivät naiset ole riitelemisen arvoisia, mutta luonto vaatii oikeutensa."
"Saanko tavata häntä, ennenkuin lähden?"
"Kyllä", myönsi hän. "Menkää nyt — jos hän voi ottaa teidät vastaan."
Kapusin ylös ja avasin varovaisesti oven. Signorina lepäsi shaalilla peitettynä vuoteessa. Hän näkyi olevan unessa. Kumarruin hänen ylitseen ja suutelin häntä. Avaten silmänsä lausui hän väsyneellä äänellä:
"Sinäkö siinä, Jack?"
"Niin, rakkaani", virkoin. "Olen lähdössä. Minun täytyy joko poistua tai kuolla; ja kummassakin tapauksessa täytyy minun olla yksinäni."
Hän oli omituisen tyyni, miltei haluton. Polvistuessani hänen viereensä otti hän kasvoni käsiensä väliin ja suuteli minua, ei intohimoisesti, vaan hellästi.
"Jack-parkani!" sanoi hän. "Ei siitä ollut mitään hyötyä, rakkaani. Ei hyödytä taistella häntä vastaan."
Tässä taaskin esiintyi hänen omituinen alistumisensa tuon miehen vaikutusvaltaan.
"Rakastathan minua?" voihkasin tuskissani.
"Rakastan", sanoi hän, "mutta olen kovin väsynyt; ja hän on oleva minulle hyvä."
Enempää puhumatta läksin hänen luotaan, katkerasti tuntien, että syvä murheeni kohtasi vain heikkoa vastakaikua tytön sydämessä.
"Olen valmis lähtemään", lausuin presidentille.
"Tulkaa sitten", vastasi hän. "Kas tuossa, ottakaa nämä, saatatte niitä tarvita." Hän viskasi tukun setelejä käteeni (omiani pankista, kuten jälkeenpäin huomasin).
Saavuttuamme rantaan astuin koneellisesti veneeseen ja laitoin kaikki lähtökuntoon.
Silloin tarttui presidentti minua kädestä.
"Hyvästi, Jack Martin, ja hyvää onnea! Ehkäpä jonakuna päivänä tapaamme jälleen. Nykyhetkellä ei ole täällä tilaa meille molemmille. Kannatteko minulle kaunaa?"
"En, sir", lausuin. "Olette voittanut rehellisessä taistelussa."
Työnnettyäni aluksen vesille, lisäsi hän:
"Ilmoittakaa minulle, kun pääsette perille."
Nyökäytin äänetönnä päätäni.
"Hyvästi ja hyvää onnea!" toisti hän vielä.
Käänsin keulan ulapalle ja läksin yksinäiselle retkelleni yön helmaan.