KOLMASTOISTA LUKU.
Vetoan inhimilliseen heikkouteen.
Kaikesta päättäen oli minun tänään kestettävä toinen yhtä tuskallisen kiihoittava päivä kuin se, jonka olin viettänyt vallankumouksen edellä, ja minä mietiskelin surunvoittoisesti, miten vaikeata on tämänlaatuisiin selkkauksiin antauduttuaan niistä jälleen selviytyä. Onneksi oli minulla kaikenlaista hommaa, joten en joutunut toimettomana kuluttamaan hermojani.
Ensiksi kävin satamassa. Tiellä tutkin taskuni, löytäen kaiken kaikkiaan 950 dollaria. Siinä oli koko omaisuuteni, sillä viimeiseltä olin pitänyt viisaimpana tallettaa kaikkia varojani taskussa. No, riittihän se nykyhetkeksi; tulevaisuus sai huolehtia itsestään. Tällaisin ajatuksin astelin eteenpäin kevyellä mielellä, sillä menestykseni lemmenasiassa korvasi minulle kaikki väijyvät vaarat ja vastukset. Kunhan vain pääsen Aureata-maasta turvalliseen satamaan signorinan keralla, niin muutapa en Onnettarelta pyydä!
Näissä mietteissäni tulin venehuoneelle, missä alukseni oli. Se oli siro pikku merenkyntäjä, yksi mies helposti saattoi sitä käyttää. Oli vain pidettävä huolta, että pääsimme alukseen kenenkään huomaamatta. Puhuttelin venesuojan vartijaa, kysellen häneltä, millaisen sään hän luuli tulevan. Mies vakuutti, että oli tulossa kaunis, mutta pimeä yö.
"Hyvä on", lausuin, "aion mennä kalastamaan; lähden yön selkään, ollakseni aamunkoitteessa valmiina pyyntipaikalla."
Tavaton tarmokkuuteni näkyi miestä ihmetyttävän, mutta hän ei sanonut vastaan.
"Mihin aikaan lähdette, sennor?" kysyi hän vain.
"Veneen pitää olla valmiina kello kahdelta."
"Tahdotteko, että tulen mukaanne, sennor?"
Olin miettivinäni ja sitten ilmoitin hänen ilmeiseksi huojennuksekseen, että tulisin kyllä toimeen yksinkin.
"Jättäkää se laiturinne päähän valmiissa käyttökunnossa", lisäsin.
"Kylläpä se siellä pysynee?"
"Ka, kyllä, sennor. Ei siellä pimeän tullen ole muita liikkeelläkään kuin vartiosoturit, ja he eivät siihen kajoo."
Itsekseni toivoin, että vartiosoturitkaan eivät silloin olisi paikoillaan, mutta sitä en lausunut ääneen.
"Tietysti suljen portin, sennor, — onhan teillä avain?"
"On, kaikki hyvin, kas tuossa —- kiitos vaivastanne."
Suuresti ihmeissään ja hyvillään ilman varsinaista syytä annetusta runsaasta juomarahasta (menettelin siinä jokseenkin tyhmästi) vakuutteli mies monisanaisesti järjestävänsä kaikki mitä mukavimmin. Vieläpä pyytäessäni muutamia pieluksiakin pidätti hän halveksivan hymynsä ja lupasi toimittaa ne alukseen.
"Ja älkää millään muotoa huoliko valvoa odottamassa minua", sanoin lähtiessäni.
"Enpä juuri valvo, jollei tarvitse", vastasi hän. "Toivotan teille hyvää kalaonnea, sennor."
Satamasta menin suoraa päätä Kultaiseen taloon. Eversti oli jonkun verran ihmeissään, kun näki minut niin pian jälleen, mutta ilmoittaessani tulleeni asioissa jätti hän hommansa ja kuunteli.
Alotin hiukan levottomana, sillä jos hän epäili vilpittömyyttäni, oli kaikki hukassa. Olen kuitenkin aina ollut liukas valehtelija, eikä McGregor ollut Whittingham.
"Tulin puhumaan niistä rahoista."
"Vai niin, oletteko tullut järkiinne?" kysyi hän tavanmukaisella karkeudellaan.
"En voi antaa niitä teille", jatkoin.
"Mitä lempoa? Ette voi!" ärjähti hän puheeseeni. "Ja sitä tulette vasiten sanomaan! Tiedättekö, että jos sotamiehet eivät saa rahaa muutaman tunnin kuluessa, he kukistavat minut? He ovat siihen valmiit milloin hyvänsä. Saakeli sentään! Käskyjä antaessani en enää tiedä, totellaanko minua vai saanko luodin kallooni."
"Rauhoittukaahan toki", lausuin, "ja sallikaa minun lopettaa!"
"Teidän lopettaa!" pauhasi hän. "Mitä luulette lörpöttelyn auttavan? Joko annatte minulle rahat tai minä otan ne, siinä kaikki — ja jos ryhdytte sitä estämään, sen pahempi teille!"
"Sitähän juuri aioin ehdottaakin, mutta te keskeytitte minut", sanoin tyynesti, mutta sydämessäni riemuitsin, sillä näin hänen olevan siinä mielentilassa, että hän kerkeästi astuisi ansaan.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
Selitin hänelle, että minun oli mahdoton luovuttaa rahoja. Maineeni oli kysymyksessä; velvollisuuteni oli kuolla noita rahoja varjellessani, — mitä velvollisuutta — kiirehdin lisäämään — en sentään ollenkaan aikonut täyttää.
"Mutta", jatkoin, "vaikka minun ei sovi luovuttaa rahoja, en ole velvollinen edellyttämään pankinryöstöä. Rauhattomina aikoina on usein rosvojoukkoja liikkeellä. Ankarimmatkaan varokeinot eivät riitä suojelemaan omaisuuttamme. Olisi nyt hyvin mahdollista, että juuri tänä yönä tuollainen joukkue murtautuisi pankkiin ja tyhjentäisi koko kassakaapin."
"Ohoo!" huudahti eversti. "Sellaistako peliä?"
"Aivan niin", vastasin, "ja oiva peli se onkin, kunhan vain pelaatte hyvin".
"Ja mitä sanotaan Euroopassa, kun kuullaan, että väliaikainen hallitus ryhtyy ryöstämään yksityistä omaisuutta?"
"Hyvä eversti, tehän pakoitatte minut kovin seikkaperäisiin selityksiin. Tietenkään ette te esiinny jutussa."
"Mutta minä tahtoisin olla paikalla", huomautti hän. "Ellen olisi, saattaisivat miehet käsittää tehtävänsä omalla tavallaan."
"Te olette saapuvilla, se on luonnollista, mutta epävirallisesti. Katsokaahan, eversti, kaikki käy kuin tanssi. Ilmoittakaa menevänne tarkastamaan rannikkoa ja pitämään 'Songstressia' silmällä. Viekää sillä verukkeella komppanianne pois Piazzalta. Ottakaa sitten viisitoista, kaksikymmentä luotettavaa miestä — ei enempää, on joutavaa ottaa useampia kuin välttämättömästi tarvitaan. Vastustus ei tule kysymykseenkään. Kello kahden aikaan, kun kaikki on hiljaista, saarratte pankin. Jones avaa, kun kolkutatte. Älkää tehkö hänelle pahaa, mutta viekää hänet ulkopuolelle, älkääkä antako hänen huutaa. Sitten menette noutamaan rahat. Tässä on kassakaapin avain. Sitten voitte pistää talon tuleen, jos haluatte."
"Bravo, veikkoseni!" huudahti eversti. "Onpa, teissä sittenkin ryhtiä.
Tosiaan jo pelkäsin, että teistä tulisi katumuksentekijä."
Nauroin niin kunnottomasti kuin osasin.
"Ja mitä te siitä tahdotte osallenne?" kysyi hän. "Ette kai ole sitä unohtanut?"
Kuten lukija tietää, en ollut saamassa osalleni muuta kuin oman itseni ja signorinan. Mutta ei käynyt päinsä sanoa everstille, etten vaatisi mitään; hän ei olisi uskonut. Pyysin senvuoksi 30,000 dollarin hyvitystä, jonka hän lupasi niin auliisti, että epäilin, tokko hän aikoi sitä koskaan maksaa.
"Luuletteko olevan peljättävissä, että Whittingham voi yrittää hyökkäystä sillaikaa kun olemme siinä puuhassa?"
"En sitä usko", vastasin. "Hän ei ole mitenkään vielä ehtinyt järjestää itselleen kunnollista kannattajajoukkoa täällä. Onhan tosin tyytymättömyyttä, vaan ei kylliksi, jotta hän voisi sille rakentaa."
"On hyvin paljon tyytymättömyyttä."
"Ei parin tunnin kuluttua. Menette vain ilmoittamaan, että uusi palkkaerä suoritetaan joukoille huomenaamulla — sievoinen osa."
"Niin", lausui hän miettiväisenä, "sen pitäisi rauhoittaa heidät yhdeksi illaksi. Tosiasia on, että ne eivät välitä rahtuakaan minusta enempää kuin Whittinghamistakaan; ja jos luulevat saavansa minulta enemmän, pysyvät he minun puolellani."
Tietysti myönsin hänen olevan oikeassa. Ja totta se olikin, niin kauan kuin presidentti ei ollut paikalla; mutta itsekseni ajattelin, että eversti ei ottanut tarpeeksi huomioon kilpailijansa henkilöllistä arvoa ja vaikutusta, jolla hän kykenisi lumoamaan joukot, kunhan vain pääsisi katselemaan niitä kasvoista kasvoihin.
"Niin", jatkoi eversti, "sen minä teen ja vielä enemmänkin: panen kansan hyvälle tuulelle, tilaamalla täksi iltaa Piazzalle vapaat juomat."
"Ihastuttavaa vanhanaikaista ruhtinaallisuutta!" huomautin minä. "Se tuntuu mainiolta tuumalta. Antakaa sytyttää kokkovalkea, niin juhlasta tulee täydellinen. En usko Whittinghamin yrittävän hyökkäystä, mutta se tekee rosvousjutun vielä uskottavammaksi."
"Ainakin he kaikki tulevat niin humalaan, ettei minulla ole heistä vastusta", virkkoi eversti.
"No niin, asia lienee siis selvillä?" sanoin minä. "Lähden kotiin kirjoittamaan johtokunnalleni, pyytääkseni ohjeita rahojen sijoittamisesta."
"Hirsipuussa te vielä kuolette, Martin", huudahti eversti vilpittömän ihailevasti.
"En kaiketi teidän toimestanne, eversti, miten hyvänsä olisikaan käynyt, jos olisin ollut härkäpäinen! Joka tapauksessa toivon eläväni niin kauan, että saan tanssia häissänne. Eihän siihen enää ole viikkoakaan!"
"Ei", sanoi hän, "tänään on sunnuntai (vaikka sen olin jukoliste unohtanut), ja ensi lauantai on se suuri päivä!"
Näin lausuessaan näytti hän tosiaankin onnelliselta ylkämieheltä, ja minä jätin hänet autuaallisiin haaveisiinsa.
"Voisin panna kymmenen yhtä vastaan, että se päivä ei koskaan koita", ajattelin kävellessäni kotiinpäin. "Ellen itse voittaisikaan pelissä, niin silloin autan presidentin ehtimään väliin."
Everstin ahneus oli pettänyt hänen viisautensa, ja hän oli mennyt ansaan kerkeämmin kuin olin rohjennut toivoakaan. Oli vielä jälellä kysymys, mitä presidentti tekisi saatuaan signorinan kirjeen. Lukija käsittänee tilanteen paremmin, kun kerron, mitä se sisälsi. Signorinan kanssa olimme sen yhdessä suunnitelleet, ja hän antoi sen minulle luettavaksi; minulla on siitä vieläkin jäljennös. Kirje kuului:
"Voin tuskin toivoa, että minua enää uskotte, mutta jos petin teidät, niin te itse ajoitte minut siihen. Olen antanut heille teidän rahanne; niitä säilytetään nyt pankissa. M. kieltäytyy niitä luovuttamasta, ja G. aikoo ne anastaa ensi yönä. Hän ottaa mukaansa vain muutamia miehiä, toiset toimitetaan loitolle. Hän saapuu pankkiin kello kahdelta parinkymmenen miehen keralla. Toimikaa miten tahdotte. Kaikki näyttää täällä lupaavalta teidän asiallenne. Hän uhkaa minua väkivallalla, ellen heti suostu avioliittoon hänen kanssaan. Hän pitää silmällä alustanne, mutta jos voitte jättää sen ankkuriin ja tulla maihin veneessä, niin ei synny mitään epäluuloa. Vannon tämän olevan totta; älkää rangaisko minua vielä epäluottamuksella. En vakuuttele mitään, mutta jos tulette takaisin luokseni, tahdon korvaukseksi anteeksiannostanne suoda teille mitä hyvänsä pyydätte!
Christina.
J.K. — M. ja G. ovat riitaantuneet, eikä M. toimi teitä vastaan."
Olin ylipäätään sitä mieltä, että presidentti noudattaisi kehoitusta. Oli epäiltävää, tokko hän uskoisi siitä paljoakaan, mutta se näytti todenmukaiselta (ja tavallaan olikin sanasta sanaan totta) ja tarjosi niin houkuttelevaa syöttiä, että hän hyvin luultavasti saapuisi koettamaan, minkä verran sanomassa oli perää. Jos hänellä, kuten aavistelimme, jo oli melkoinen joukko puoluelaisia maalla, saattoi hän astua maihin tiedusteluretkelle, olematta suuressakaan vaarassa joutua everstin käsiin. Ja ellei hän tulisikaan, toivoimme kirjeen pystyvän kääntämään hänen huomionsa karkulaisveneistä ja pakenevista rakastavaisista.
Olisin voinut sommitella sanat vieläkin houkuttelevammiksi, mutta sukupuolelleen ominaista kummallisen kieroa moraalia seuraten signorina kieltäytyi vannomasta mitään, mikä ei ollut kirjaimellisesti totta kirjeessä, joka kuitenkin kokonaisuudessaan alusta loppuun oli suunnaton valhe. Vaikka hän ei ollut siveysopin tutkija, oli hänelle hyvin selvillä valheellisen sananmuodon ja totuuden vaikenemisen eroitus. Ainoa kohta, missä hän epäröitsi, oli loppulauseen "jos tulette takaisin luokseni". Hetkisen mietittyään hän kuitenkin riemastuneena huudahti: "Mutta eihän hän tulekaan takaisin minun luokseni, kun olen poissa!"
On mielestäni melkein yhtä vaikeata olla johdonmukaisen itsekäs kuin täydellisesti vailla itsekkyyttäkin. Minulla oli tässä käänteessä täysi syy kohdistaa kaikki huomioni itseeni, mutta minä en voinut saada Jonesia mielestäni. Tosin oli vähemmän luultavaa, että tämä yrittäisi tehdä vastarintaa rosvojoukolle; mutta sekä eversti että hänen valittu joukkueensa eivät paljoa häikäilisi, ja oli mahdoton kieltää, että Jones voisi saada luodin otsaansa, varsinkin kun sellainen teko saattaisi everstistä näyttää viisaalta, jotta asia tuntuisi luonnollisemmalta. Olin senvuoksi iloinen, kun sattumalta tapasin hänet palatessani Kultaisesta talosta, ja käytin tilaisuutta antaakseni hänelle ystävällisen viittauksen.
Vein hänet istumaan kanssani eräälle Piazzan penkille. En antanut kolmen sotamiehen uteliaiden katseiden häiritä itseäni, vaikka arvasin, että heidät oli pantu pitämään silmällä pankkia ja puuhiani siellä.
Velvoitin ensin Jonesin ehdottomaan vaitioloon ja sitten ilmoitin hänelle verhotuin sanoin, että eversti ja minä suuresti pelkäsimme pankin turvallisuutta.
"Kaupunki", lausuin, "on aivan epävakaisessa tilassa, ja paljon vaarallista väkeä on liikkeellä. Olen näissä oloissa huomauttanut viranomaisille, että pidämme heitä vastuussa kaikesta yleisen epäjärjestyksen aiheuttamasta vahingosta. Eversti on hallituksen nimessä tunnustanut tämän vastuunalaisuuden. Haluan senvuoksi ilmoittaa teille, mr. Jones, että jos pankkia vastaan todellakin tehdään joku surkuteltava hyökkäysyritys, teidän ei odoteta panevan henkeänne alttiiksi sen puolustuksessa, ja minun on vielä mainittava se hallituksen vaatimus, että järjestysvallan toimenpiteitä ei saa häiritä tai tehdä tuloksettomiksi millään äkkipikaisella menettelyllä meidän puoleltamme."
Nämä neuvot olivat niin sopusoinnussa Jonesin luontaisen mielenlaadun kanssa, että hän kernaasti suostui niitä noudattamaan ja kiitteli ihastuksissaan minun varovaisuuttani.
Erosin hänestä sydämellisesti, ihmetellen mielessäni, tokko elämäni polulla enää milloinkaan tapaisin tätä rehellistä, yksinkertaista miestä, ja vilpittömästi toivoen, että hänen kohtalonsa pian siirtäisi hänet muualle, pois tästä heittiöiden pesästä, jonka ilmapiiriin hän ei soveltunut.