YHDESTOISTA LUKU.
Saalista jakamassa.
Kun lukuhalun sanotaan levinneen kaikkiin kansankerroksiin, voinen toivoa, että jokunen niistä, jotka silmäilevät tätä kertomusta, kykenee omasta kokemuksestaan ymmärtämään sen henkilön tunteet, joka ensi kertaa näkee palkinnon luvatuksi kiinniottamisestaan. Tosin ei meidän järjestysvaltamme tapana ole jäljitellä presidentin verhoamatonta raakuutta ninenomaan lisäämällä "elävänä tai kuolleena", mutta tiedän lain hätätilassa jättävän tämänkin vaihtoehdon oikeudenpalvelijoille. En häpeä tunnustaa, että sydäntäni melkolailla hypähdytti hänen ylhäisyytensä lähtölaukaus, ja huomasinpa itse everstinkin käyvän levottomaksi. Fleancen pakoonpääsy näytti Macbethista tekevän koko hänen asemansa epävarmaksi, ja kenraali Whittinghamia oli epäilemättä pidettävä vaarallisempana vastustajana meille kuin Fleance saattoi olla tuolle skotlantilaiselle vallantavoittelijalle.
Me tosiaan tunsimme kumpikin heti, kun näimme valkopurjeisen "Songstressin" kuljettavan vihollisemme pois ulottuvistamme, että vallankumousta ei vielä saattanut pitää turvallisesti loppuun suoritettuna. Mutta valta-asemamme epävarmuus ei herpaannuttanut tarmoamme. Päinvastoin päätimme takoa raudan ollessa kuumana, ja jos Aureata-maa oli tuomittu vieläkin joutumaan sortovallan kahleisiin, olin ainakin minä puolestani täysin selvillä siitä, että sen nykyistä vapautta saattoi käyttää edullisesti.
Saapuessamme jälleen Kultaiseen taloon emme siis menettäneet hetkeäkään, vaan aloimme perusteellisesti tutkia valtion raha-asiain tilaa. Käänsimme talossa kaikki mullinmallin, mutta mitään löytämättä! Oliko mahdollista, että presidentti oli korjannut mukanaan kaikki ne aarteet, jotka olivat innostaneet meidät isänmaalliseen yritykseemme? Se ajatus oli liian kamala. Mutta eivät hänen kirjoituspöytänsä laatikot enempää kuin kirjastohuoneen kassakaappikaan paljastaneet kiihkeille silmillemme mitään. Tutkimusmatkue, jonka olimme lähettäneet rahaministeriöön (missä se sivumennen sanoen ei tavannut don Antoniota eikä hänen kaunista tytärtään), toi sen masentavan tiedon, että siellä ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin tilikirjoja ja suorittamattomia laskuja.
Ihan lannistuneena viskausin hänen ylhäisyytensä tuoliin ja sytytin yhden hänen oivallisia sikaarejaan, apeasti ajatellen, että tämä nautinto näytti jäävän ainoakseni koko puuhasta. Eversti seisoi tuimana selin tulisijaan ja katseli minua niinkuin olisin ollut syypää tähän asiaintilaan.
Tällä hetkellä astui signorina huoneeseen. Tervehdimme häntä synkkinä, ja hän hämmästyi yhtä paljon kuin mekin kuullessaan uutisen presidentin paosta. Samalla luulin silti huomaavani hänen huoahtavan helpoituksesta, mikä ei olisikaan ollut ihmeellistä, kun ajattelee hänen yksityistä suhdettaan kukistettuun valtiaaseen. Mutta kun ryhdyimme selittämään, miten karuille laitumille olimme joutuneet, keskeytti hän meidät heti.
"Voi teitä typeriä miehiä, ette ole etsineet oikeasta paikasta. Odotitte kai rahojen olevan valmiiksi levitettyinä teitä varten ruokasalin pöydälle. Tulkaa minun kanssani."
Seurasimme häntä siihen huoneeseen, missä Carr lepäsi. Hän oli valveilla, ja signorina meni kysymään hänen vointiaan. Sitten hän jatkoi:
"Meidän täytyy hetkiseksi häiritä teitä, mr. Carr. Ettehän pahastu?"
"Täytyykö minun nousta vuoteestani?" kysyi Johnny.
"Eihän toki, niin kauan kuin minä olen täällä", vastasi signorina. "Teidän on vain suljettava silmänne ja pysyttävä hiljaa; mutta me aiheutamme hiukan melua."
Huoneessa oli pesukaappi, kuten odottaa sopikin. Tämä oli usein käytettyä mallia: itse kaapin yläpuolella kohosi puolenkolmatta jalan korkuinen korutiilillä päällystetty puusuojus, jonka oletettu tarkoitus oli suojella seinäpapereita. En koskaan ole tavannut viattomamman näköistä laitetta; se olisi sopinut naisen pukuhuoneeseen. Signorina astui suojuksen luo ja työnsi sen hiljaa syrjään; se luisui uurretta myöten! Sitten hän painoi takana olevaan seinään, josta palanen pyörähti sivulle, paljastaen avaimenreiän.
"Hän on tietysti ottanut avaimen", sanoi tyttö. "Meidän täytyy murtaa lukko. Onko kellään vasaraa?"
Työkaluja tuotiin, ja uurastaen signorinan johdolla me melkoisen työn jälkeen pääsimme käsiksi siroon pieneen kassakaappiin joka oli muurattu seinään. Säiliön ulkopintaan oli selvästi piirretty: "Murtovarkaalta turvassa". Mutta meitä ei röykyttämisen melu peloittanut, joten sen sisältö ei ollut meiltä turvassa kymmentä minuuttia enempää.
Avattuna se tarjosi katseillemme kultakaivoksen! Siinä oli rahassa ja arvopapereissa puoli miljoonaa dollaria!
Katsahdimme toisiimme hymyillen. "Murheellinen paljastus", huomautin minä.
"Sitä vanhaa kettua!" sanoi eversti.
Eipä ihme, että satamatyöt alkuasteellaan osoittautuivat tuottamattomiksi. Presidentin oli täytynyt pidättää niitä hyvin alkeellisella asteella.
"Mitä te siellä puuhaattekaan, hyvät ihmiset?" huusi Carr.
"Selvää murtovarkautta, veikkonen", vastasin minä, "ja saalis on jo kynsissämme".
"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin sitten everstiltä.
"Senhän arvaattekin, mr. Martin", ehätti Signorina. "Hän antaa teille rahanne ja jakaa loput uskollisen ystävänsä Christina Nugentin kanssa."
"Niinpä kai", virkkoi eversti. "Mutta mielestäni te, mr. Martin, vedätte tässä aimo apajan."
"Hyvä eversti", huomautin minä, "kauppa on kauppa, ja mitäpä olisitte voinut ilman minun rahojani?"
Eversti ei sanonut enää mitään, vaan ojensi minulle rahat, mikä minusta olikin paljoa mieluisampaa. Otin nuo 320,000 dollaria lausuen:
"Nyt voin rehellisenä miehenä katsoa maailmaa silmiin."
Signorina nauroi.
"Minä iloitsen etupäässä Jones-paran tähden", sanoi hän. "Se kirvoittaa kuorman hänen sydämeltään."
Eversti jakoi jäännöksen kahtia, työntäen toisen kasan signorinalle.
Tämä otti sen iloisesti ja virkkoi:
"Nyt käytänkin puolet velakkeistani käherryspapereiksi, ja toivoakseni teidän miksi sitä sanottekaan? — väliaikainen hallituksenne lunastaa loputkin. Muistattehan huvilan?"
"Sen kyllä pian saatte", vastasi eversti kärsimättömästi. "Te kaksi ette näy luulevan mitään muuta tekemistä jääneenkään kuin korvauksenne' turvaamisen Unohdatte että meidän on varmennettava asemamme."
"Aivan oikein. Everstin hallitusta on tuettava", lausuin minä.
Signorina ei oivaltanut viittaustani. Hän haukotteli ja sanoi:
"No niin, minä siis lähden. Saatte luottaa uskollisuuteeni, teidän ylhäisyytenne."
Kumartaen everstille astui hän ovelle. Avatessani sen hänelle kuiskasi hän: "Hirvittävä vanha karhu! Käyhän katsomassa, Jack." Ja niin poistui hän dollareineen.
Minä palasin ja istuuduin vastapäätä everstiä.
"Ihmettelenpä, miten hän tiesi tuon salaisuuden", huomautin.
"Whittingham oli kai ollut kylliksi hupsu kertoakseen siitä hänelle", murahti eversti ikäänkuin haluttomana puhumaan tästä seikasta.
Sitten kävimme käsiksi asioihin. Tämä vaatimaton kertomus ei ole tarkoitettu miksikään Aureata-maan historiaksi, enkä tahdo väsyttää lukijoitani kertomalla keskustelustamme. Pääsimme vihdoin yksimielisyyteen siitä, että presidentin paon tähden oli asema vielä niin häilyväinen, jotta oli välttämätöntä toistaiseksi lakkauttaa perustuslaillisen hallituksen tavalliset muodot. Kamarilla ei nykyisin ollut istuntokautta, ja tämä suuresti helpoitti sellaista menettelyä. Eversti oli julistettava presidentiksi, ja sotalain nojalla piti hänen ottaa muutamiksi viikoiksi ylin valta käsiinsä, kunnes ehtisimme silmäillä ympärillemme. Katsoimme parhaaksi, että minun nimeni ei esiintyisi julkisuudessa, mutta suostuin hänen valvontansa alaisena hoitamaan kaikki raha-asioita koskevat kysymykset.
"Me emme voi maksaa todellisen velan korkoa", virkkoi eversti.
"Emme kyllä", myönsin minä; "teidän tulee julkaista sellainen tiedonanto, että kenraali Whittinghamin väärinkäytösten vuoksi täytyy maksut toistaiseksi lakkauttaa. Luvatkaa, että kaikki järjestetään myöhemmin."
"Hyvä niin", sanoi hän. "Ja nyt minun täytyy mennä katsomaan noita upseereja. Minun on pidettävä heitä hyvällä tuulella, ja miehistöä myöskin. Annan heille vielä toiset kymmenentuhatta."
"Jalomielinen sankari!" sanoin minä. "Ja minä lähden toimittamaan nämä rahat takaisin isännilleni."
Kello oli kaksitoista, kun lähdin Kultaisesta talosta, verkalleen astellen alas Vapaudenkatua. Suurempi osa sotaväkeä oli jo siirretty pois, mutta jokunen komppania piti vielä vartiota Piazzalla. Tavallisia arkitehtäviä hommailtiin sekavan kiihtymyksen kuhinassa, ja ilmestymisen! herättämästä mielenkiinnosta huomasin, että osuuteni yön tapahtumiin oli ainakin jossain määrin tullut tietoon. Virallinen lehti oli julkaissut erityisnumeron, jossa se tervehti vapauden koittoa, ja ylistellessään McGregoria maasta taivaaseen antoi se myös lämpimän kiitoslauselman "sille jalolle englantilaiselle, joka synnynnäisellä vapaudenrakkaudella oli ottanut kantaakseen Aureata-maan synnytystuskain kuorman". Vertaus oli minusta soveltumaton, mutta teki terveellisen vaikutuksen; ja kun lopuksi näin kaksi poliisikonstaapelia mukiloimassa päihtynyttä miestä, koska tämä oli hurrannut kukistuneelle hallitukselle, saatoin pankkiin kääntyessäni lausua itsekseni: "Järjestys vallitsee Warsovassa".
Kuin yhteisestä sopimuksesta oli kaikki liike-elämä pysähtynyt täksi kohtalokkaaksi päiväksi, ja minä tapasin Jonesin istumassa jouten ja rauhattomana. Selitin hänelle asiain tilan, esittäen millä tavoin presidentin häpeällinen juoni oli pakoittanut minut pankin etuja valvoakseni ottamaan enemmän tai vähemmän välittömästi osaa vallankumoukseen. Oli liikuttavaa kuulla hänen voivottelevan uskomansa miehen konnuutta, ja hän siunasi minua hartaasti, näyttäessäni hänelle rahat, ja tarjoutui heti kirjoittamaan johtokunnalle täydellisen selostuksen asiasta.
"Niiden velvollisuutena on myöntää teille erityinen lahjapalkkio, sir", sanoi hän.
"Enpä tiedä, Jones", vastasin minä; "pelkäänpä, että minua vastaan on ilmennyt eräänlaista ennakkoluuloisuutta päämajassa. Mutta joka tapauksessa olen päättänyt uhrata kaiken omakohtaisen hyödyn mitä menettelystäni saattaisi minulle koitua. Presidentti McGregor on valaissut minulle, että jos kenraali Whittinghamin juonet tulisivat yleisesti tunnetuiksi, ne aiheettomastikin vahingoittaisivat Aureatan luottoa, ja hän pyysi minua olemaan julkaisematta yksityiskohtia. Tällaisissa asioissa, Jones, emme saa antaa pelkkien itsekkäiden vaikuttimien johtaa toimintaamme."
"Jumala varjelkoon, sir!" huudahti Jones hyvin liikutettuna.
"Olen siis päättänyt tyytyä tekemään vain yksityisen ilmoituksen johtajille; heidän asiakseen jääköön, missä määrin he uskovat sen myöskin osakkaille. Suurelle yleisölle en virka sanaakaan jälkimäisestä lainasta, ja te minun mielikseni tietenkin käsittelette näitä rahoja vain tavallisten sijoitusten perimisen tuloksena, Äskeiset selkkaukset riittävät hyvin selittämään, miksi niin suuri summa on vaadittu takaisin pankin käyttövaroiksi."
"En oikein käsitä, miten tämän seikan järjestäisin."
"Oh, te olette rasittunut", sanoin. "Jättäkää se minun huolekseni,
Jones."
Ja tämän minä sainkin hänet tekemään. Hän tosiaan tunsi niin suurta helpoitusta, nähdessään rahat saaduiksi takaisin, että hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen, ja jos hän epäilikin jotain, herätti nykyinen korkea asemani hänessä pelonsekaista kunnioitusta. Hän näkyi unohtavan, mitä minä itse en voinut unohtaa, — nimittäin että presidentin hallussa epäilemättä yhä oli tuo turmiota uhkaava sähkösanoma!
Puolipäivällisen jälkeen muistin lupaukseni signorinalle, ja ottaen hattuni olin juuri jättämäisilläni jäähyväiset liikeasioille, kun Jones sanoi:
"Teille tuli juuri äsken kirje, sir. Pieni poika toi sen ollessanne puolisella."
Hän ojensi sen minulle — pienen, likaisen kirjekuoren, johon oli osote töherretty kankeasti. Avasin sen huolettomasti, mutta säpsähdin hämmästyneenä, nähdessäni presidentin käsialan. Kirjelappu oli päivätty "lauantaina Songstress-purressa" ja kuului näin:
"Hyvä mr. Martin! — Minun täytyy tunnustaa, että olen pitänyt rohkeuttanne ja kykyjänne liian huonossa arvossa. Jos tahdotte jättää ne minun käytettävikseni nyt, niin otan vastaan suostumuksenne. Muussa tapauksessa on minun viitattava julkiseen kuulutukseeni. Joka tapauksessa saattaa Teille olla hyödyllistä tietää, että McGregor aikoo naida signorina Nugentin. Pelkään että palatessani henkenne säästäminen tuskin soveltuu velvollisuuksiini yhteiskuntaa kohtaan (ellette vastaanota nykyistä tarjoustani), mutta mielihyvällä aina muistelen tuttavuuttanne. Sallikaa minun tunnustaa, että olen harvoin tavannut miestä, jolla on sellaiset luontaiset lahjat raha-asioihin ja politiikkaan. Lasken ensi yöksi ankkurini viiden penikulman päähän Whittinghamista (tiedänhän, että teillä ei ole laivoja), ja jos yhdytte minuun, on kaikki hyvin. Ellette sitä tee, pidän päätöstänne peruuttamattomana. — Uskokaa, mr. Martin, vilpittömään kunnioitukseeni.
Marcus W. Whittingham,
Aureatan tasavallan presidentti."
Joku on aivan oikein huomauttanut, että on mieluisaa laudari a laudato viro [saada kiitosta kiitetyltä mieheltä], ja niinpä presidentinkin ylistyspuhe hiveli minun mieltäni. Mutta minä en nähnyt mitään mahdollisuuksia yhtyäkseni häneen. Rahoista hän ei maininnut mitään, mutta tiesin hyvin, että niiden palauttamisen olisi täytynyt olla liittomme ehtona. Sitäpaitsi olin varma, että hänkin aikoi naida signorinan, ja jos minulla täytyi olla kilpakosija paikalla, valitsin siksi mieluummin McGregorin. Lopuksi ajattelin, että tavallinen kunniantuntokin pakoitti minut pysymään puolueelleni uskollisena. En kuitenkaan kertonut kirjeestä McGregorille, vaan lähetin hänelle ainoastaan pari riviä, ilmoittaen kuulleeni "Songstressin" luovailevan muutaman penikulman päässä rannikolla, joten hänen tuli olla varuillaan.
Tämän tehtyäni panin täytäntöön keskeytetyn aikeeni ja läksin signorinaa tervehtimään. Kun minut ohjattiin sisälle, tuli tämä ystävällisesti hymyillen vastaani.
"Olen saanut kirjeen presidentiltä", alotin minä
"Niin", lausui tyttö, "hän ilmoitti kirjoittaneensa sinulle."
"Mitä! Oletko sinäkin saanut tietoja häneltä?"
"Kyllä, vain muutaman rivin. Hän on jokseenkin vihoissaan minulle."
"Sen arvaan. Haluaisitko nähdä kirjeeni?"
"No, kyllä", vastasi hän huolettomasti.
Luettuaan sen kysyi hän:
"No, aiotko siirtyä hänen puolelleen — jättää minut?"
"Miten saatat sellaista kysyä? Sällitkö minun lukea oman kirjeesi,
Christina?"
"En, Jack", vastasi hän matkien kiihkeätä äänensävyäni. "Voin varastaa presidentin säästöt, mutta pidän kunniassa hänen luottamustaan."
"Näitkö, mitä hän kirjoittaa minulle McGregorista?"
"Kyllä", vastasi signorina. "Tiedäthän, että se ei ole minulle uutta. Mutta on omituinen sattuma, että eversti on juuri itse käynyt täällä kertomassa minulle samaa. Everstin kosimistapa ei ole sievää — ei läheskään niin sievää kuin sinun, Jack."
Täten rohkaistuna istuuduin hänen viereensä. Luullakseni tartuin hänen käteensä.
"Ethän sinä rakasta häntä?"
"En laisinkaan", vastasi hän.
Pyydän saada olla kertomatta, miten tarjosin sydämeni signorinalle. Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt, mutta hän ei näyttänyt panevan sitä pahakseen.
"Pidän sinusta hyvin paljon, Jack", lausui hän, "ja teit hyvin ystävällisesti ryhtyessäsi vallankumoukseen minun tähteni. Tapahtuihan se minun tähteni, Jack?"
"Tietysti, rakkaani", vastasin kerkeästi.
"Mutta tiedätkös, Jack, me emme mielestäni ole paljoakaan paremmassa asemassa. Tavallaan ovat asiat pahemmallakin kannalla. Presidentti ei tahtonut sallia kenenkään muun naida minua, mutta hän ei ollut niin omavaltainen kuin eversti. Eversti vakuuttaa naivansa minut viikon kuluttua tästä päivästä!"
"Saammepa nähdä", sanoin minä karmeasti.
"Uusi vallankumousko, Jack?" kysyi signorina.
"Älä ivaile", lausuin pahantuulisesti.
"Poika-parka! Mikäpä meille ihanteellisille rakastavaisille tulee eteen?"
"En usko olevasi ollenkaan tosissasi."
"Kyllä, Jack, minä olen — nyt." Sitten hän jatkoi jonkunlaisella leikkisällä säälillä: "Kas minun raivostunutta, mustasukkaista, murtunutta Jackiani!"
Suljin hänet syliini ja suutelin häntä, kuiskaten kiihkeästi:
"Pysythän uskollisena minulle, armas?"
"Päästä minut", sanoi hän. Viskauduttuani takaisin tuolille hän sitten kumartui ylitseni, lausuen: "Tämä on ihanaa niin kauan kuin sitä kestää; älä anna mielesi murtua, jos se loppuu."
"Jos rakastat minua, niin mikset lähde kanssani pois tästä kehnouden kuilusta?"
"Pakenisinko kanssasi?" kysyi hän teeskentelemättömän hämmästyneenä. "Luuletko olevamme sellaista väkeä, jolle soveltuu haaveellinen karkaaminen? Minä olen hyvin maailmallinen. Samoin olet sinäkin, rakas Jack — miellyttävästi maailmallinen, mutta pelkkä maailman orja kuitenkin."
Tässä huomautuksessa oli paljon totta. Emme olleet ihannepari mökissä kuherrellaksemme.
"Niin", virkahdin, "minulla ei ole rahaa."
"Minulla on hiukan, vaan ei paljoa. Olen maksellut velkojani", hän lisäsi ylpeästi.
"Minä en ole sitäkään tehnyt. Eikä minussa ole oikein miestä puhaltamaan noita kolmeasataatuhatta dollariakaan."
"Meidän täytyy odottaa, Jack. Mutta yhden asian lupaan. En ikinä mene naimisiin everstin kanssa. Jos ainoaksi keinoksi jää tosiaan pako, niin me karkaamme yhdessä."
"Entä Whittingham?"
Kerrankin näytti signorina vakavalta.
"Sinä tunnet hänet", hän sanoi. "Ajattele, mitä hän sinulla teetti — ja sinä et ole heikko mies, muutoin en sinusta pitäisikään. Jack, sinun on pidettävä hänet loitolla minusta."
Hän oli aivan kuohuksissaan, ja oli uusi todiste presidentin voimasta, että hänellä saattoi olla niin merkillinen vaikutusvalta sellaiseen luonteeseen. Kiihkeästi halusin kysyä häneltä enemmän hänen suhteestaan presidenttiin, mutta sitä en voinut tehdä nyt kun hän oli tuskassa. Ja rauhoitettuani hänet hän päättäväisesti kieltäytyi palaamasta tähän asiaan.
"Ei, mene pois nyt", sanoi hän. "Koeta keksiä keinoja molempien presidenttiemme pelin sotkemiseksi. Ja mitä tapahtuneekin, Jack, olen joka tapauksessa hankkinut sinulle takaisin rahasi, tehnyt sinulle jotakin hyvää. Älä siis minua tuomitse. En suurestikaan pelkää sydämesi murtuvan. Toden totta, Jack, me emme kumpikaan ole kilttejä nuoria ihmisiä. Ei, ei, tyynny ja mene nyt kotiisi. Sinulla on paljon hyödyllistä hommattavaa ajatustesi kääntämiseksi muuhun."
Suostuin vihdoin lähtemään ja kävelin pois, tuntien kiusallisen asemamme melkoisesti häiritsevän onneani. Ilmeisesti oli McGregorilla tosi mielessä, ja tällä hetkellä McGregor oli kaikkivoipa. Jos hän pysyi ohjaksissa, menettäisin minä armaani. Jos entinen presidentti palaisi, uhkaisi minua vieläkin pahempi kohtalo. Jos olisikin mahdollista viedä pois signorina, mitä suuresti epäilin, niin minne sitten menisimme? Ja tulisiko hän mukaani?
En ylipäätään luullut, että hän tulisi.
KAHDESTOISTA luku.
Kahden tulen välissä.
Monista kiusoistani huolimatta nukuin tämän vaiherikkaan päivän jälkeen yöni kunnollisesti ensi kerran kokonaiseen viikkoon. Tarpeettoman ylimielisesti vakuuttaen sellaista varokeinoa halveksivansa epäsi eversti isänmaallisen tarjoukseni pitää silmällä kaupunkia, ja senvuoksi minä kevyen illallisen nautittuani ja mietteissäni poltettuani piipullisen tupakkaa menin levolle kello yhdeltätoista, koska tunsin itseni perin raukeaksi. Minulla oli mielestäni jonkun verran syytä onnitellakin itseäni, sillä vaikka vaikeuteni nytkin olivat melkoiset, oli asemani kieltämättä toivorikkaampi kuin ennen vallankumousta. Nyt olin päättänyt toimittaa rahani turvallisesti pois maasta, ja toisessa suuressa asiassani taasen toivoin vielä lyöväni laudalta McGregorin.
Valjetessaan toi seuraava päivä kuitenkin uusia huolia. Minut herätti hyvin varhain itse eversti pistäytymällä puheilleni. Hän toi kovin hälyttäviä tietoja. Yöllä oli kaikki meidän julistuksemme revitty pois tai töherretty täyteen herjauksia; niiden päällä tai vieressä riippui nyt lukuisia suurennettuja jäljennöksiä presidentin loukkaavasta kuulutuksesta. Miten ja kenen toimesta tämä kiihoitus oli pantu alkuun, sitä emme kyenneet arvaamaan, sillä sekä upseerit että sotamiehet vakuuttivat valppauttaan. Aivan Piazzan keskelle oli presidentin muistopatsaan jalustaan kiinnitetty mahdottoman suuri paperi, johon oli piirretty: "Muistakaa vuotta 1871! Kuolema kavaltajille!"
"Miten on tuo kaikki voinut tapahtua, elleivät sotamiehet ole olleet juonessa?" kysyi eversti synkkänä. "Olen lähettänyt nuo kaksi komppaniaa takaisin kasarmiin ja komentanut toisia sijalle. Mutta mistä tiedän, ovatko he sen parempia? Tapasin de Chairin juuri äsken ja kysyin häneltä armeijan mielialaa. Se pikku vintiö irvisti ja sanoi: 'Ah, mon president, olisi parempi, jos kunnon sotilaat saisivat vähän enemmän rahaa'."
"Niin kai", lausuin minä; "mutta teillä ei ole enää paljoakaan jäljellä".
"Mitä minulla on, sen aion jo pitää", vastasi eversti. "Jos tämä homma menee myttyyn, en tahdo tulla potkituksi nälkiintymään. Sanonpa teille, Martin, teidän täytyy antaa minulle takaisin osa siitä rahasummastanne."
Tämän pyynnön häikäilemättömyys tyrmistytti minut. Olin juuri vetämässä toista housunlahetta jalkaani (sillä vuoteessa lojuminen ei ollut hauskaa tuon ison otuksen siinä edessä reuhatessa) ja pysähdyin koipi koholla tuijottamaan häneen.
"No, mikä tuli? Miksi pitäisi teidän saada tanssia tiehenne koko saaliin kanssa?" kysyi hän.
Miehen puutteellisuus alkeellisimmissa siveellisyyskäsitteissä teki hänet inhoittavaksi. Eikö hän varsin hyvin tiennyt, että rahat eivät olleet minun? Enkö ollut antanut hänelle apuani juuri sillä nimenomaisella ehdolla, että saisin nuo rahat maksaakseni takaisin pankille? Päätin pukeutumiseni ja vastasin sitten:
"En anna penniäkään, eversti, en jumaliste penniäkään! Sopimuksemme mukaan ne rahat kuuluivat minulle; muussa tapauksessa en olisi vallankumoukseenne edes pihdeillä kajonnut."
Hän näytti hyvin raivostuneelta ja mutisi jotain partaansa.
"Olettepa jo korskealla tuulella", sanoi hän sitten.
"En suostu varastamaan teidän mieliksenne", vastasin minä.
"Aina ette ole ollut yhtä tunnontarkka", — härnäsi hän.
Tästä loukkauksesta välittämättä toistin päätökseni.
"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän siihen, "annan teille vuorokauden miettimisajan; neuvon teitä siksi muuttamaan mielenne. En halua riidellä, mutta osan noista rahoista minä aion saada."
Hän oli ilmeisesti oppinut valtiotaitoa edeltäjänsä koulussa! "Kaksikymmentäneljä tuntia on aikaa sekin", ajattelin, ja päätin koettaa käärmeen viekkautta.
"All right, eversti, minä tuumin asiaa. En sellaiseen tietenkään mielelläni suostu, mutta olemmehan astuneet samaan ruuheen ja yhdessä meidän on soudettava. Odottakaamme miltä tilanne näyttää huomenaamulla."
"On toinenkin seikka, josta aioin puhua kanssanne", jatkoi hän.
Olin nyt täysissä pukimissa; kutsuin hänet toiseen huoneeseen, johon aamiaispöytä oli katettu, tarjosin hänelle kupin kahvia (jota suureksi ansiokseni en myrkyttänyt) ja kävin käsiksi omaan eineeseeni.
"Antakaa kuulua", sanoin lyhyeen.
"Varmaankin tiedätte, että aion mennä naimisiin?" virkkoi hän.
"Ei, en ole kuullut", vastasin yrittäen olla kokonaan kiintynyt munan kuorimiseen. "Hieman hoppuinen aika naimapuuhiin, eikö olekin? Kuka hän on?"
Hän naurahti raskaasti.
"Älkää huoliko näytellä noin peräti osatonta; luullakseni voitte sen hyvinkin arvata?"
"Ehkä madame Devarges?" lausuin huolettomasti. "Sopiva liitto, jokseenkin teidän ikäisenne —"
"Älkää hitossa yritelkö sukkeluuksianne!" huudahti eversti. "Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se on signorina?"
"Niinkö?" vastasin. "No no, kyllähän otaksuinkin olleenne häneen hieman erityisemmin kiintynyt. Ja hän on suostunut tekemään teidät onnelliseksi?"
Olin utelias näkemään, mitä hän vastaisi. Tiesin hänet suureksi valehtelijaksi, mutta uskon hänen puhuneen totta tässä tilaisuudessa, kun hän vastasi:
"Sanoo, että hän ei koskaan ole välittänyt rahtuakaan kenestäkään muusta?"
Ooh, signorina!
"Eikö edes Whittinghamista?" kysäisin häijysti.
"Hän vihaa sitä vanhaa lurjusta!" vastasi eversti. "Yhteen aikaan luulin hänen pitävän teistä, Martin, mutta hän nauroi koko ajatukselle. Olen hyvilläni siitä, sillä muutoin olisimme joutuneet rettelöön."
Hymyilin hiukan äitelästi ja kätkien kasvoni kahvikupin taa.
Laskiessani sen kädestäni kysyin:
"Ja milloin häät vietetään?"
"Ensi lauantaina?"
"Niinkö pian?"
"Niin", vastasi hän. "Meidän keskemme sanottuna, Martin, tyttö on hyvinkin halukas kiirehtimään?"
Tämä jo ellotti liiaksi. Mutta minä en tiennyt, pettikö eversti minua vai oliko signorina pettänyt häntä — luultavasti oli siinä osa kumpaakin. Käsitin kuitenkin selvästi, että eversti tällä kömpelöllä pelillään tarkoitti hätistää minut pois metsästysmailtaan, sillä tietysti olivat toiveeni hänelle tunnetut, samoin kuin hän luultavasti tiesi, että olin signorinan tunteissa saavuttanut jotakin menestystä, — enkä kai nytkään suuresti eksyttänyt häntä. Mutta minä tahdoin välttää suoranaista kiistaa, voittaakseni aikaa.
"Minun pitää käydä onnittelemassa häntä", sanoin.
Eversti ei kernaasti voinut sanoa vastaan, mutta hän ei pitänyt siitä.
"Hm, Christina sanoi olevansa kovin kiireissään, mutta kaiketi hän voi ottaa teidät vastaan muutamiksi minuuteiksi?"
"Kyllä kai", toistin kuivasti.
"Minun täytyy nyt lähteä. On oltava liikkeellä pitkin päivää yrittämässä, enkö saa napatuksi noita hylkyjä, jotka hävittivät julistuksemme?"
"Ettekö siis aio ryhtyä mihinkään toimiin tänään?"
"Hallituksen järjestämiseenkö?" kysyi hän virnistäen. "En juuri vielä. Odottakaa, kunnes olen saanut signorinan ja rahat, ja sitten alamme tuumia niistä asioista. Ajatelkaa te nyt niitä rahoja, veikkonen!"
Suureksi huojennuksekseni hän sitten läksi, ja hänen poistuessaan minä vannoin, että hän ei koskaan saisi signorinaa sen paremmin kuin rahojakaan. Vuorokauden kuluessa oli minun keksittävä keino hänen ehkäisemisekseen.
"Hiukan aikaista mennä vierailulle", ajattelin, "mutta minun täytyy tavata signorina."
Matkallani tapasin useita henkilöitä ja kuulin yhtä ja toista mielenkiintoista. Ensiksikään ei ollut tavattu jälkeäkään don Antoniosta eikä hänen tyttärestään; huhu tiesi heidän menneen purteen yhdessä presidentin ja tämän uskollisen lääkärin kera. Toiseksi, Johnny Carr lepäsi yhä vuoteessaan Kultaisessa talossa (tämän kuulin madame Devargesilta, joka oli ollut häntä katsomassa); mutta hänen miehensä olivat hävinneet, tehtyään ensin juhlallisen uskollisuudenvalan uudelle hallitukselle. Kolmanneksi, sotaväki oli vastaanottanut everstin äänettömänä ja synkin katsein, ja kaksi upseeria oli kadonnut teille tietämättömille; nämä olivat molemmat ameriikkalaisia ja ainoat, joilla oli taistelukuntoisuutta.
Asemassa ilmeni siis pahoja enteitä, ja minä aloin ajatella, että minunkin olisi hyvä kadota, kunhan vain saisin rahani ja rakastajattareni mukaani. Puolueuskollisuuden arvelukset oli everstin röyhkeä käytös häivyttänyt, ja minä tunsin olevani valmis toteuttamaan omia aikeitani millä keinoin hyvänsä. Oli jo ilmeistä, ettei McGregorin kanssa voinut tulla toimeen hänen nykyisessä mielentilassaan ollessaan, ja olin vakuutettu siitä, että minun oli paras poistua koko näyttämöltä tai sen käydessä mahdottomaksi yrittää jotakin sopimusta entisen presidentin kanssa. Tietysti kaikki kävisi sileästi, jos luovuttaisin tälle sekä dollarit että naisen; samanlainen uhraus sovittaisi McGregorin. Mutta sitä en tahtonut tehdä.
"Jommankumman tahdon pitää", tuumasin itsekseni koputtaessani Mon
Repos'n ovelle, "ja molemmat, jos mahdollista."
Signorina näytti tuskaantuneelta, hän näytti itkeneenkin.
"Tapasitko tätiäni tänne tullessasi?" kysäisi hän heti kun minut oli osoitettu sisään.
"En", vastasin.
"Olen lähettänyt hänet pois", jatkoi hän. "Tämä hälinä peloittaa häntä, ja senvuoksi hankin hänelle everstiltä matkaluvan (sillä tiedäthän, että me emme saa luvatta liikahtaa minnekään nyt kun vapaus on päässyt voitolle), vaimo-parka kaipaa ilmaston muutosta."
"Mihin hän matkustaa?" kysyin.
"Kotiin", vastasi signorina.
En tiennyt missä "koti" oli, mutta minä en koskaan kysele sellaista, mitä ei ole aiottu tiedettäväkseni.
"Oletko jäänyt tänne yksin?"
"Olen. Tiedän että se ei ole sopivaa, mutta näetkös, Jack, minun oli valittava joko huolenpito rahoistani tai maineeni varjeleminen. Jälkimäinen on aina turvattu omassa tallessani, edellisestä en ollut yhtä varma."
"Vai niin, olet siis jättänyt ne Mrs. Carringtonille?"
"Kaikki, paitsi viisituhatta dollaria."
"Tietääkö eversti siitä?"
"Hyväinen aika, eihän toki. Muutoin ei hän olisi sallinut tätini lähteä."
"Sinä olet hyvin ymmärtäväinen", sanoin minä. "Soisinpa vain, että minäkin olisin voinut lähettää rahani hänen kanssaan."
"Pelkään että rakas tätini olisi siitä paisunut kovin leveäksi", sanoi signorina tirskuen.
"Niin, paljonhan on hallussani käteistä", vastasin pahoitellen. "Mutta eivätkö ne keksi tätisi rahoja?"
"Eivät, jos he ovat säädyllisiä herrasmiehiä", vastasi signorina hämärästi.
Nähtävästi ei sopinut kysellä tarkemmin. Enemmittä mutkitta ilmaisin siis oman vaaranalaisen tilani ja everstin kerskaukset signorinasta itsestään.
"Mikä lurjus se mies onkaan!" huudahti hän. "Tietysti olin hänelle kohtelias, mutta minä en puhunut puoliakaan tuosta kaikesta. Ethän sitä minusta uskonutkaan, Jack?"
Ei koskaan hyödytä heittäytyä epämieluisaksi ihmisille; sanoin siis, etten ollut voinut alentua kuvittelemaan sellaista mahdolliseksi.
"Mutta mitä on tehtävä? Jos viivyn täällä huomiseen, ottaa hän rahat ja voi leikata minulta kurkun poikki, mikäli yritän häntä vastustella."
"Niin, ja nai minut", säesti signorina. "Jack, meidän täytyy panna toimeen vastavallankumous."
"En näe siitä mitään hyötyä", vastasin alakuloisesti. "Presidentti ottaa rahat aivan yhtä varmasti ja kaiketi myös sinut samaten."
"Heistä kahdesta mieluummin valitsisin hänet. Älä nyt raivostu, Jack! Minähän vain sanoin: heistä kahdesta. Mutta oletpa oikeassa; paljoa ei meitä auttaisi kenraali Whittinghamin toimittaminen takaisin."
"Puhumattakaan siitä, että minä hyvin luultavasti saisin surmani sellaisessa yrityksessä."
"Annahan, kun ajattelen", virkkoi signorina, rypistäen kulmakarvojaan.
"Saanko sytyttää savukkeen ja auttaa sinua?"
Hän nyökkäsi myöntymykseksi, ja minä jäin odottamaan hänen mietiskelynsä tulosta.
Signorina istui kotvan ajatuksissaan ja tuskallisin ilmein. Minusta kuitenkin näytti siltä, että hän pikemmin kamppaili ristiriitaisten tunteiden kanssa kuin harkitsi toimintasuunnitelmaa. Kerran vilkaisi hän minuun, mutta kääntyi sitten pois levottomin elein ja huoahtaen.
Poltin savukkeeni loppuun, ja viskattuani sen pois astuin ikkunan luo katsahtamaan ulos. Seisottuani siinä hetkisen kuulin hänen kutsuvan hellästi:
"Jack!"
Käännyin ja tulin hänen luokseen, polvistuen hänen eteensä ja tarttuen hänen käsiinsä.
Hän katsoi harvinaisen totisena minua jokseenkin tiukasti silmiin ja lausui:
"Jos sinun on valittava minun tai rahojen välillä, niin miten päätätkään?"
Suutelin hänen kättänsä vastaukseksi.
"Jos rahat menetetään, niin eikö kaikki tule ilmi? Ja eikö sinua silloin syytetä epärehellisyydestä?"
"Luultavasti", myönsin minä.
"Etkö välitä siitä?"
"Kyllä, välitän tietenkin. Ei kukaan pidä siitä, että häntä sanotaan varkaaksi — varsinkaan jos asiassa on jotakin perää. Mutta sinun menettämisesi koskisi minuun kipeämmin."
"Pidätkö minusta tosiaankin hyvin paljon, Jack? Ei, sinun ei tarvitsekaan sitä sanoa. Luullakseni sinä pidät. Ja nyt minä kerron sinulle salaisuuden. Ellet sinä olisi saapunut tänne, olisin nainut kenraali Whittinghamin jo aikoja sitten. Jäin tänne sitä varten — niin, niin, Jack, en minä ole mikään kiltti pikkutyttö, — ja hän kosi hyvin pian senjälkeen kun sinä olit tullut. Silloin annoin hänelle rahanikin, tiedäthän."
Kuuntelin tarkkaavaisesti. Muutamia seikkoja näytti olevan selviämässä.
"No niin", hän jatkoi, "sinä tiedät, mitä tapahtui. Sinä rakastuit minuun — minä viettelin sinut siihen — ja sitten luullakseni rakastuin itsekin hiukkasen sinuun. Joka tapauksessa ilmoitin presidentille, etten juuri vielä menisi naimisiin hänen kanssaan. Joku aika myöhemmin tarvitsin rahoja ja pyysin häntä antamaan minulle omani takaisin. Hän kieltäytyi ehdottomasti; sinä tunnet hänen tyynen, vastustamattoman sävynsä. Hän sanoi säilyttävänsä rahoja 'rouva Whittinghamia' varten. Oi, minä olisin suonut voivani tappaa hänet! Mutta minä en uskaltanut avoimesti riitaantua hänen kanssaan, ja häntä vastaan on sitäpaitsi kovin vaikea taistella. Kinastelimme alituiseen, hän ei suostunut millään ehdolla luovuttamaan takaisin rahoja, ja minä vakuutin etten naisi häntä, ellen ensin saisi niitä, enkä sittenkään, jos en itse tahtoisi. Vihapäissään hän vannoi, että naisin hänet saamatta penniäkään, ja tällä tavoin kului aika. Mutta sinua ei hän ollenkaan epäillyt, Jack, ennenkuin vasta viimeiseltä. Sitten saimme tietoomme tuon velkajutun, ja jokseenkin samaan aikaan huomasin hänen vihdoinkin vainuavan jotakin meidän kahden tunteista. Juuri päivää ennen kuin eversti ja minä tulimme pankkiin sinua tapaamaan hän saattoi minut epätoivoon. Seisoen edessäni tässä huoneessa lausui hän: 'Christina, olen tulemassa vanhaksi. En odota kauemmin. Minä luulen, että olet rakastunut nuoreen Martiniin.' Sitten hän pyysi anteeksi suoraa puhettaan, sillä hän esiintyy muuten aina säveästi. Ja minä uhmasin häntä. Ja sitten — arvaappas, Jack, mitä hän sitten teki?"
Ponnahdin raivoissani tuolilta.
"Mitä?" huudahdin.
"Hän nauroi!" lausui signorina traagillisen kolkosti. "Sitä en voinut sietää, ja niin yhdyin everstiin kukistaakseni hänet. Ah, hänen ei olisi pitänyt nauraa minulle."
Ja tosiaankin hän näytti tällä hetkellä vaaralliselta olennolta siten kohdeltavaksi.
"Tiesin mitä ei kukaan muu tiennyt ja kykenin vaikuttamaan häneen tavalla, jolla ei kukaan muu kyennyt, ja minä sain kostoni. Mutta nythän se kaikki raukeaa tyhjiin."
Ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen tuolille.
Toipuen hän sitten viittasi minua olemaan hiljaa ja jatkoi:
"Ajattelet ehkä, että pidettyäni niin kauan puoliani presidenttiä vastaan, minulla ei ole syytä peljätä everstiä. Mutta sen asian laita on toinen. Presidentti on häikäilemätön, mutta hän on herrasmies — naisia kohtaan. Tarkoitan että hän ei koskaan —"
Hän pysähtyi.
"Mutta McGregor?" kysyin käheänä kuiskauksena.
Hän painoi päänsä olkaani vasten.
"En rohkene jäädä tänne hänen kanssaan, Jack", kuiskasi hän. "Ellet voi viedä minua pois, täytyy minun paeta presidentin luo. Siellä olen ainakin turvassa."
"Sitä kirottua roistoa!" murahdin minä — en tarkoittaen presidenttiä, vaan hänen seuraajaansa. "Minä ammun hänet."
"Ei, ei, Jack!" huudahti hän. "Sinun on oltava tyyni ja varovainen. Mutta tänä iltana täytyy minun lähteä — tänä iltana, Jack, joko sinun kanssasi tai presidentin luo."
"Rakkaani, sinä tulet minun kanssani!" lausuin minä.
"Minne sitten?"
"Oh, pois täältä, jonnekin."
"Mitenkä pääsemme pakenemaan?"
"No, istuhan nyt, rakkaani ja koeta olla itkemättä — se murtaa sydämeni. Minä tahdon nyt vuorostani miettiä."
Kannoin hänet sohvalle, ja hän jäi hiljaa lepäämään, mutta katse tähdättynä minuun. Olin vimmoissani McGregorille, mutta kun en voinut suoda itselleni suuttumukseni valloilleenpääsemisen ylellisyyttä, pinnistin kaikki sielunvoimani keksiäkseni pakokeinon. Vihdoin luulin onnistuneeni.
Signorina huomasi sen silmieni välähdyksestä. Hän hypähti ylös ja tuli luokseni.
"Oletko keksinyt?" huudahti hän.
"Luulen niin — kunhan vain tahdot uskoa itsesi minun haltuuni ja olet valmis viettämään epämukavan yön."
"Jatka."
"Tiedät, että minulla on pieni höyryvene? Tulee pimeä yö. Jos vain pääsemme alukseen ja saamme parin tunnin ennätyksen, niin silloin ei kukaan enää ehdi kintereillemme. Vene on nopeakulkuinen, ja täältä on vain viisikymmentä penikulmaa turvapaikkaan vieraalle rannikolle. Sinne saavun kerjäläisenä!"
"En välitä siitä, Jack", sanoi hän. "Minulla on viisituhatta dollariani, ja täti tuo meille loput. Mutta miten pääsemme alukseen? Sitäpaitsi, voi, Jack! presidentti vaanii rannikolla 'Songstressillaan' joka yö, ja niillähän on höyryä — mr. Carr oli juuri laitattanut purteensa avuksi höyrypannun."
"Vai niin", sanoin minä, "siitä en tiennytkään. Kuulehan, Christina, suo kysymykseni anteeksi, mutta onko sinulla mahdollisuutta kirjevaihtoon presidentin kanssa?"
"On", vastasi hän silmänräpäyksen epäröityään.
"Ja uskooko hän, mitä hänelle kirjoitat?"
"Enpä tiedä. Ehkä, ja ehkä ei. Hän luultavasti toimii niinkuin ei hän uskoisi."
"No niin, meidän täytyy uskaltaa", sanoin. "Ainakin on parempi joutua hänen valtaansa kuin jäädä tänne. Teimme vallankumouksemme ehkä liian hätäisesti."
Esitin suunnitelmani signorinalle laisinkaan peittelemättä sen vaikeuksia ja vaarojakin. Mitä hän lieneekin ajatellut ennen ja jälkeen, tällä hetkellä hän joko oli niin peloissaan everstin suhteen tai niin hullaantunut minuun, että hän vähäksyi vaikeuksia ja nauroi vaaroille huomauttaen, että vaikka epäonnistuminen tuottaisikin häpeää, ei se oleellisesti voisi tehdä asemaamme pahemmaksi. Jos taasen onnistuisimme —
Menestyksen ajatus nostatti autuaallisen haaveen, jonka onnesta nautimme jonkun minuutin; sitten meitä varoitti kello kahdellatoista lyönnillään, ja me palasimme todellisuuteen.
"Aiotko ottaa rahoista mitään mukaasi?" kysyi signorina.
"En luule", vastasin. "Vaara lisääntyisi suuresti, jos minut nähtäisiin pankin tienoilla; tiedäthän, että hänellä on vakoojia kaikkialla. Ja mitäpä se hyödyttäisikään? En voisi niitä pitää, enkä halua antautua uusiin vaaroihin vain pelastaakseni pankkia tappioilta. Pankin puolelta ei minua ole kohdeltu kovinkaan hyvin. Aion turvautua sinun vieraanvaraisuuteesi, kunnes saan aikaa katsella ympärilleni."
"Tulenko noutamaan sinua?" kysyin järjestettyämme muut yksityiskohdat.
"Se tuskin sopii", vastasi hän. "Epäilen everstin lahjoneen erään palvelijoistani. Yksinäni voin kyllä pujahtaa ulos, mutta vaikeampi olisi välttää huomiota, jos sinä olisit mukana. Tapaan sinut Vapaudenkadun alipäässä."
"Täsmälleen kello kaksi aamuyöstä, ole hyvä. Älä tule Piazzan kautta ja Vapaudenkatua pitkin. Kaarra ajelutietä myöten." (Tämä oli eräänlainen kaupunkia kiertävä lehtokuja, jolla ylhäisön oli tapana ajella ja ratsastaa). "Pankin ympärillä lienee silloin jo vilkas kuhina, niin että sinua ei kukaan huomaa. Onko sinulla revolveria?"
"On."
"Hyvä. Varo ampumasta ketään, ellei se käy välttämättömäksi; mutta jos haavoitat jotakuta, älä jätä häntä virumaan tuskiinsa. Nyt lähden", jatkoin; "iltapäiväksi kotiin. Jos jotain selkkausta ilmenee, lähetä ajopelisi katua pitkin ja anna niiden pysähtyä maustinkauppiaan myymälän edustalle. Se on minulle merkkinä", ehdotin lopuksi.
Signorinasta tämä oli hyvä tuuma, ja me erosimme hellästi.